Olli Valtosesta ja Tuomasmessun ehtoollisesta alkanut keskustelu tuntuu tärkeältä. Ehtoollinen on aihe, jota varmasti kannattaa miettiä: mitä se oli alunperin, mitä se oli alkukirkossa, mitä se on välillä ollut ja mitä se nyt on.
Alunperin ehtoollinen eli illallinen oli tapahtuma Jeesuksen kärsimystiellä, ateria, johon osallistui opetuslapsijoukko. Ei vain Juudas, vaan myös epäilevä Tuomas ja Jeesuksen kolmasti kieltänyt Pietari. Sekalainen seurakunta hyvin dramaattisella hetkellä.
Alkukirkossa kysymys oli todellisesta ateriasta, ei vain Jeesusta muistellen, vaan Jeesuksen läsnäolosta iloiten. Jossain myöhemmässä vaiheessa nousi huomion kohteeksi oikea ja väärä ehtoollisen vietto. Kun Paavali puhui tästä, hän viittasi siihen, ettei Jeesus-aterialle tullessa laitettukaan kaikkea pöydälle, yhteiseen jakoon. Syy oli hyvin käytännöllinen. Oli kysymys oikeasta, todellisesta aterikasta, mutta toisilla oli ruokaa ja juomaa liiaksi asti, eivätkä he jakaneet sitä köyhempien kanssa. Se oli väärää ehtoollisen viettoa. Mutta protestanntisten kirkkojen puhdasoppisuuden aikana, kun ateria jo oli muuttunut symboliseksi, alettiinkin puhua ehtoollisvieraan mielen laadusta ja muusta yhtä epäkonkreettisesta.
Ja nyt. Kun meille tuli lasten ehtoollinen, luin monesta paikallislehdesta kirkkoherran ohjeita, mitä lasten pitäisi vähintään ymmärtää, ennen kuin he saavat tulla ehtoollispöytään. Tämä aika alkaa onneksi olla takana, mutta oli aika, jolloin korostettiin Herran Pyhän Ehtoollisen vakavuutta ja totisuutta. Ikään kuin olisi pitänyt tulla kravatti kaulassa, eikä missään tapauksessa hymyillä – kun osallistuttiin eukaristiaan, ilon ja kiitoksen aterialle.
Kaiken kaikkiaan: Vasta viime vuosina minulle on kirkastunut yksi asia Raamatusta ja Uudesta testamentista. Olen huomannut, että kovin monille kristinusko onkin paavaliuskoa. On ihan Paavalin Synodikin ja sen Lähetyshiippakunta. Kun kysytään kristinuskon kantaa siihen tai tähän asiaan, niin vedotaankin Paavaliin. Sivutetaan Jeesus ja Jeesuksen sanat, kun selvempi ja jyrkempi kanta löytyy Paavalilta.
Tästä nyt vain yksi esimerkki. Kun minut 21. marraskuuta 1974 vihittiin Oulun tuomiokirkossa ev.lut. kirkon papiksi, edellytettiin, että vannon ensin kaksi valaa. Näin, vaikka Jeesus evankeliumien mukaan selvästi kieltää kaiken vannomisen ja vannoskelun. Sen jälkeen tilanne on muuttunut. Raamatun käyttö on niin valikoivaa, niin selektiivista, että sieltä otetaan milloin mikäkin sivulasuse ja siihen sitten uskotaan ja sen mukaan vannotaan, että saataisi oma usko erottumaan kelvottomien lipilaarien uskosta. Sotien jälkeen se oli eronneitten vihkiminen, siitä oli jo valmis kirkolliskokouksen esitys, jota Juho Kusti Paasikivi ei allekirjoittanut ja joka siten ei tullut kirkon laiksi. Nyt eronneitten vihkimisestä ei puhu enää kukaan, ei edes tämä parempien uskovaisten Hiippakunta. On keksitty uusia aiheita.
Yhä vielä ”kirkon kantana” tai ”kristinuskon linjana” esitetään Jeesuksen ristiriitaisen ja jyrkkäpuheisen apostolin mielipiteitä. Sekä asioista, joista Jeesus ei ollenkaan puhunut, että asioista, joissa Jeesuksen kanta oli toinen.
Johanneslaisuus taitaa olla nykyisin marginaalissa. Rakkaus ohitetaan, vaikka Paavalikin kirjoitti siitä kauniisti.
Paavalin ja Jeesuksen vastakkainasettelu ei ole kestävällä pohjalla. Niin evankeliumit kuin apostolien kirjeetkin ovat yhtälailla apostolisella arvovallalla kirjoitettuja, ja juuri siksi kaanoniin hyväksyttyjä. Uskon kyllä evankeliumien todistuksen Jeesuksesta todenmukaiseksi mutta yhtälailla todenmukaisia ovat kirjesissä esitetyt apostolien opetukset.
Pitänee taas kerran muistuttaa, että meillä ei ole ainuttakaan Jeesuksen kirjoittamaa kirjaa. On eri-ikäisiä dokumentteja kristinuskon ensimmäiseltä vuosisadalta. Evankeliumit välittivät perimätietoa Jeesus-uskosta ja Paavalin kirjeet ja myöhemmät kirjeet paitsi kannanottoja kristilliseen elämään myös perimätietoa Jeesus-uskosta. Ja toisaalta myös evankeliumit sisältävät kannanottoja kristilliseen elämään. Joissain kohdin dokumentit kulkevat yllättävän sopuisina keskenään, joissain kohdin ne heijastelevat erilaisia uskonnäkemyksiä ja korostuksia.
YRJÖ,
kirjoitat: ”Uskon kyllä evankeliumien todistuksen Jeesuksesta todenmukaiseksi, mutta yhtä todenmukaisia ovat kirjeissä esitetyt apostolien opetukset.”
Yhtä todenmukaisia? Yhtä velvoittavia kristityille?
Paavali opettaa:
”Alistukaa toistenne tahtoon, Kristusta totellen. Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon, niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa pelastaja.”
Orjia Paavali kehottaa palvelemaan isäntiään, pelkäämään ja kunnioittamaan isäntiään niinkuin Kristusta. Jumalanpalveluksessa profetoivia naisia Paavali käskee tietyllä tavalla ajamaan hiuksensa ja käyttämään huivia.
Onko Paavali kaikkine parturinohjeineen yhtä todenmukainen ja yhtä velvoittava kuin evankeliumien Jeesus? Millä perusteella?
TEEMU
”Pitänee taas kerran muistuttaa” sinä toteat. Kiitos paljon. Suoritinkin UT:n eksegetiikasta Nikolaiselle vain cum lauden, en laudaatturia.
Tarkoitatko, että evankeliumien neljästä näkökulmasta esitetty todistus olisi epäilyttävä tai peräti epäuskottava?
MARTTI
Rakkautta emme voi sivuuttaa, ei millään, vaikka kysyä voi myös: ”Mitä se on?” Mitä se konkreettisesti tarkoittaa?
Niinpä. Mitä se rakkaus konkreettisesti tarkoittaa kirkkomme näkemyksen mukaan? Nyt on tapetilla sukupuolineutraali avioliitto. Kun se meni maallisella puolella läpi, sanottiin, ettei se kirkkoa koske. Näyttää koskevan. Ja kun yritti kysyä, että mitens se rakkaudellinen moniavioisuus? Siihen löytyi tälläkin foorumilla närkästyneitä heittoja, että eri asia. Noh, näillä mennään ja taitaa yllätyksiä olla tulossa.
Aikaisempiin kommentteihin ynnä nyt täälläkin foorumilla esiin tulleeseen ehtoollista koskevaan keskusteluun viitaten ei voi kirkonpenkkiä kuluttava seurakuntalainen kuin todeta, että aikamoista menoa ev.lut. kirkossamme.
Mihins niitä kirkkojärjestyksiä ja -lakeja ja -käsikirjoja yleensä tarvitaan, kun papitkin näköjään toimivat mielensä ja omien tulkintojensa mukaan?
Odotan mielenkiinnolla piispojen ja tietysti jatkossa tuomiokapitulin näkemyksiä. Duunia taitaa riittää.
Toisaalta, jäsenkato ei näytä loppuvan ja suurin osa vielä kirkkoon kuuluvista vaikuttaa jokseenkin välinpitämättömiltä mitä näihin kiistoihin tulee niin kauan kuin vielä ristiäiset, ripari, vihkiminen ja hautajaiset toimivat jokseenkin vanhaan malliin.
Papit voivat tietty rauhassa keskittyä näihin jähinöihin niin kauan kuin vielä kirkollisveron maksajia löytyy.
TARJA,
kun Suomessa ev.lut. kirkkoon yhä kuuluu noin 70% suomalaisista, niin eurooppalaisessa vertailussa se on kyllä ennemmin paljon kuin vähän. Mikä olisi vaihtoehto?
Minusta tulevaisuuden vaihtoehtoja on lähinnä kaksi. Joko nykyisen kaltainen laaja ja opillisesti hajanainen kirkko. Tai sitten tiukempi ja selkeämpi ”uskovaisten kirkko”, joka voi käyttää myös kirkkokuria. Mutta sellaisiahan meillä jo on, kuten nk vapaat suunnat. Itse en kaipaa ev.lut. kirkon muuttumista ”uskovien kirkoksi”. Minusta on parempi niin, että myös epäilevät ja heikoiksi itsensä tuntevat saavat olla mukana.
Mikä on sinun visiosi huomisen ev.lut. kirkosta?
Muistutan vain, että niin kirjeillä kuin evankeliumeillakin on kirjoittajansa. Vaikka evankeliumien aiheena on kertoa Jeesuksen elämästä, eivät ne ole sen jeesuslaisempia kuin varhaiskirkon kirjeet.
***
Mitä tulee naisten ja orjien asemaan, Paavali ei varmaan ajatellut kirjoittavansa mitään pysyvää sosiaalieettistä perustaa sadoiksi vuosiksi. Hänen näköalansa oli se, että Kristuksen paluu on aivan lähellä, ja hän tarkasteli kaikkia suhteita tästä kulmasta. Naisten kannatti olla miehilleen alamaisia, jotta voisivat voittaa heidät Kristukselle, joka tulisi aivan pian.
Todenmukaisuus ja velvoittavuus ovat kaksi eri asiaa. On luonnollista, että sekä kirjeet että evankeliumit heijastavat oman aikansa kulttuuria ja yhteiskuntaoloja. Niinpä on oikeutettua tulkita ulkonaisesta käyttäytymisestä annettuja suosituksia mutatis mutandis, esimerkkijakeen osalta vaikkapa niin, että tulee pyrkiä jumalanpalveluksessa käyttäytymään pahennusta herättämättä. Evankeliumi ei ollut eikä ole yhteiskunnallinen uudistusohjelma, siksi kristittyjä neuvotaan mukautumaan vallitsevaan yhteiskuntaan sikäli kuin se on mahdollista rikkomatta Jumalan lakia. Yksittäisten raamatunjakeiden irrottaminen asiayhteydestään ei ole kovinkaan hyvä tapa argumentoida. Vanha hyvä periaate on selittää raamattua raamatulla.
”Yksittäisten raamatunjakeiden irrottaminen asiayhteydestään ei ole kovinkaan hyvä tapa argumentoida.”
Olen täysin samaa mieltä. Raamattua tulisi lukea, ymmärtää ja tulkita kokonaisuuksina. Mutta eikö vain tämä jae-raamatunselitys olekin erityisen paljon käytössä juuri Paavalin kohdalla ja erillisten moraalisten koodien etsimisen ja julistamisen kohdalla. Toki yksittäisiä Raamatun jakeitakin voi ja saa käyttää, mutta kyllä silloinkin itse suosittelisin ennemmin Jeesuksen kuin Paavalin sanoja. Ja kaiken kaikkiaan: UT:n kirjeissä on enemmän aikasidonnaista, kirjoittamisajankohdan kulttuuria ja ajattelua välittävää. Jos on valittava evankeliumien Jeesus tai kirjeitten Paavali, hetkeäkään epäröimättä valitsen Jeesuksen.
Heikki Palmu. Toivon tietysti, että kansalaiset kirkossa pysyvät. Omalta osaltani vähän pelkään, että hajaantuminen ja eroaminen jatkuvat, mikä on surullista.
TARJA
Hajaantuminen ja eroaminen jatkuvat. Todennäköisesti. Ja sittenkin kirkko voi olla elävä ja vaikuttava, iso tekijä ihmisten elämässä ja yhteiskunnassa. Kirkon todellisuus on Jumalan valtakunnan todellisuutta, siihen pyrkimistä ja siinä elämistä.
Pohdittavaksi:
Luopiokirkko vai Kristuksen kirkko?
Kaita vai lavea tie?
Miksi Raamatun mukaan on ainoastaan kaksi tietä, toinen joka vie Taivaaseen ja toinen joka vie kadotukseen?
JUHA,
”Luopiokirkko vai Kristuksen kirkko?”
Näin voi kysyä rippikoululeirilla, mutta etkö sinä ole jo aikuinen ihminen? Missä näet luopiokirkon? Ja missä näet Kristuksen kirkon? Näetkö sen siinä omassa parin tuhannen jäsenen laumassasi? Ovatko kaikki muut Suomen kristityt luopiokirkon jäseniä? Raamattu varottaa ja Jeesus varottaa perkaamasta valhevehnää elopellosta ennen elonkorjuuta. Mistä nousee tämä tavaton kiinnostus luopioitten osoittamiseen ja heidän poisperkaamiseen?
Kristuksen kirkko maan päällä on niiden yhteisö, jotka uskovat evankeliumin, sanoman Kristuksen kautta tapahtuneesta lunastuksesta. (Franz Pieper)
”Raamatun mukaan on ainoastaan kaksi tietä.” Niinkin voisi asian sanoa, että Raamatun mukaan on vain yksi tie. ”Tuomas sanoi hänelle: ’Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?’ Jeesus vastasi: ’Minä olen tie, totuus ja elämä.'” Kristuksen kirkko uskoo Kristukseen, ei niinkään oikeaan oppiin hänestä.
Olisi kiinnostavaa tietää miten keski – euroopassa kirkoille on käynyt. Millainen jäsenkato siellä on ollut ja miten siellä on selvitty. Syntyikö sinne uskovien ym. kirkkoja.
Ehkpä kirkko vain kutistuu ja kutistuu loputtomiin. Samalla usko alkaa erottua paremmin ja selkeämmin. Nythän me ”kaikki” olemme mitä parhaimpia kristittyjä. Sitten kirkkoon kuuluvat ovat jotain muuta maata. Pappien oravanpyörässä juokseminen vähenee ja toimitukset jäävät toiminnasta jäljelle. Lapsi, nuoriso ja diakonia jää marginaaliin. pääasiassa vapaaehtoisten varaan. Kirkko käpertyy entistä enemmän oman yhteisönsä sissään. Uskovat ei hevin kirkosta lähde, sillä ei ole olemassa mitään parempaa paikkaa uskonasian levitykseen. Sillä sinne tulee juuri ne rauhan ihmiset, joita kirkossa voi aina tavata. Joten ”todelliset” uskovat pysyvät kirkossa meni asiat sitten miten hoopoksi tahansa. Heille kirkon toiminta ei ole heitä itseään varten, vaan se antaa mahdollisuuden toimia toisten hyväksi.
PEKKA,
en ole äskettäin päivittänyt tietojani, mutta vuosituhannen vaihteessa oli tilanne Saksassa se, että roomalaiskatolinen kirkko ja evankeelinen (”luterilainen”) kirkko olivat Saksassa jokseenkin saman kokoisia, kummassakin noin 25% kansasta. Ja lisäksi sitten kaikki mahdolliset kirkot ja hengelliset liikkeet, siis satoja ellei tuhansia.
Uskon, että kaikissa kirkoissa ja liikkeissä on todellisia uskovia ja on myös välinpitämättömiä, jopa ajattelultaan ateisteja. Mutta mitä esimerkiksi diakoniaan tulee ja köyhien auttamiseen, lähellä ja globaalisti, kirkot tekevät erittäin merkittävää työtä.
Globaali näkökulma on sitten kai se, että kristittyjen painopiste siirtyy koko ajan etelään, Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan. Ainakin Etelä-Amerikassa karismaattiset liikkeet kasvavat, kai niin katolisen kuin protestanttisten kirkkojen kustannuksella.
Heikki Palmu. ”Globaali näkökulma on sitten kai se, että kristittyjen painopiste siirtyy koko ajan etelään, Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan. Ainakin Etelä-Amerikassa karismaattiset liikkeet kasvavat, kai niin katolisen kuin protestanttisten kirkkojen kustannuksella.”
Tämähän askarruttaa. Miksi näin käy? Varsinkin protestanttiset kirkot näyttävät menettävän jäseniään, jopa enemmän kuin katoliset.