Ajatuksia uskoontulosta

Heprealaiskirjeen 11. luvussa Paavali pohtii uskon olemusta ja voimaa sekä uskon esikuvia. ”Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan mikä ei näy”. Hepr. 11:1. Uskon kautta voimme ymmärtää, että maailma(t) on luotu Jumalan sanalla ja se mikä nähdään ei ole syntynyt näkyväisestä. Uskosta seuraa paljon kaikenlaista ja avautuu runsas ihmeellinen uskon maailma oivalluksineen. Se on loppumaton aarreaitta. Uskossa on myös se, että se vakuuttaa ja todistaa olemassaolostaan ja Jumalan lapseudesta uskovalle Pyhän Hengen vakuutuksen kautta. ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia”. Room. 8:16. Usko näkyy ja käy ilmi sitten myös uskovien teoissa ja valinnoissa, suhteissaan ihmisiin ja heidän elämässään yhteiskunnassa sen jäseninä.

Ilman uskoa Kristukseen on mahdotonta kelvata Jumalalle. Joka Jumalaa etsii, täytyy uskoa, että Jumala on ja palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Ymmärrän tämän niin, että kaikki ihmiset kyllä luonnostaan omassatunnossaan tietävät, että Jumala on olemassa (Room. 1:19-20, Room. 2:14-15, mutta syntiinlankeemuksessa saadun perisynnin takia ihmiset pakenevat Jumalaa kuten Adam ja Eeva, jotka lymysivät paratiisin puiden sekaan. Ihmiset pitävät totuutta vääryyden vallassa (Room. 1:18) uskottelemalla itselleen ja toisilleen, ettei Jumalaa olisi olemassa ja suuntautuvat omaan itseensä ja pahaan ja Saatanaan, joka pitää heitä otteessaan. He ovat synnin orjia. He eivät näin ollen luonnostaan etsi Jumalaa (Room. 3:11), vaan pakenevat häntä, koska eivät tahdo tulla Jumalan valoon vaan vihaavat Jumalaa, koska silloin heidän häpeänsä eli alastomuutensa eli synti paljastuisi Jumalan pyhyyden edessä (Joh. 3:20). Alastomuus siksi että alkuvanhurskauden vaate, johon Adam ja Eeva olivat ensin puetut, on syntiinlankeemuksessa menetetty. Ihminen pakenee, ettei joutuisi synneistään nuhdeltavaksi ja vastuuseen pahoista teoistaan.

Mutta Jumala etsii ihmistä kuten hän teki jo paratiisissa heti samana päivänä syntiinlankeemuksen jälkeen illalla paratiisin viileydessä käyskennellessään. ”Missä olet?”, Jumala kutsuu ihmistä. Kertomus on todella mielenkiintoinen ja tuo esiin muun muassa ihmisen puolustuskannan ja toistensa syyttelyn. Adam syyttää Jumalaa siitä, että Jumalan hänelle antama vaimo sai hänet lankeamaan. Jumala ja Eeva ovat siis Adamin mielestä syypäitä. Eeva taas syyttää käärmettä, joka petti hänet. Seuraukset syntiinlankeemuksesta näemme tänäkin päivänä. Mitä pahuus muuten olisi? Emmekö me ihmiset tee pahaa toisillemme?

Usko Jumalan olemassaoloon on siis luonnollista, koska Jumala puhuu ihmisen omassatunnossa, ellei sitten ihminen ole aivan paatunut. Yhteys ei ole siis täysin katkennut. Synti kuitenkin erottaa ihmisen Jumalasta. Jumala on pyhä ja Jumalan ja ihmisen väliin on tultava joku tai jotain, joka korjaa tämän suhteen. Ihminen ei Raamatun mukaan pysty itse korjaamaan tätä välienrikkoa. Ihminen hapuilee ja kaipaa ajoittain yhteyttä Jumalaan. Jumala kutsuu ihmistä ahdistusten ja elämänkokemusten kautta ja on olemassa myös erityisiä etsikkoaikoja, jolloin Jumalan kutsun tuntee todellisempana.

Rikkoutuneen suhteen korjaa Jeesus Kristus ja hänen ristinuhrinsa eli sovitustyönsä puolestamme. Uskon syntymisen mahdollistaminen Kristukseen syntiemme Sovittajaan ja Lunastajaan, on siis kirkon varsinainen tehtävä. Jotta tämä usko voisi ihmisissä syntyä, on julistettava evankeliumia. Mutta evankeliumi tarvitsee rinnalleen lain julistuksen. Lakia on julistettava siksi, koska ilman lakia ei kellekään synny tarvetta kuulla evankeliumia. Lain tehtävä on synnyttää ihmisessä synnintunto ja katumus Room. 3:20. Lailla sanotaan olevan kuoleman virka, siksi että laki ja lain teot eivät vanhurskauta, vaan sen tekee uskominen evankeliumiin Kristuksesta. Synnintunto saa tahtomaan evankeliumin kuulemista, ratkaisua tähän ongelmaan.

Olen lukenut rovasti Raimo Mäkelän väitöskirjaa ”Lex et evangelium in interpenetratione, Olav Valen-Sendstadin käsitys lain ja evankeliumin suhteesta. Siteeraan tässä blogissani myöhempänä kohtia tuosta kirjasta, jotka minusta jollain tavalla selittävät myös sen, miksi ihmiset voivat kokea uskoontulonsa eräänlaisena omana tahdonratkaisunaan. Mielestäni tämä pitäisi kyetä ymmärtämään juuri ihmisen sidotun ja vapaan tahdon perusteella eri lain käytön alueilla ja myös tietysti suhteessa evankeliumiin. Kun ihmiselle avautuu evankeliumi eli Jumalan armo Kristuksessa Kristuksen sovituskuoleman tähden, hän kyllä tulee tajuamaan, ettei hän itse ole tehnyt uskonratkaisua, vaan Jumala on ratkaissut kaiken jo maailman luomisessa, vetää häntä nyt Sanallaan puoleensa ja tarjoaa nyt hänelle armoaan Poikansa sovitustyössä.

Siksi olisi suhtauduttava ymmärtäväisesti niihin, jotka kokevat tehneensä ratkaisun uskoessaan Jeesukseen leimaamatta heitä ratkaisukristityiksi, jota pidän erittäin ala-arvoisena nimittelynä. Itse en ole koskaan kokenut ratkaisseeni uskontuloani, vaan huutanut Jeesuksen puoleen ja pyytänyt häntä elämääni (siis todellisesti olen tahtonut sitä!) ja sitten vasta vuosia myöhemmin sain ottaa evankeliumin eli Kristuksen pelastustyön (kunnolla) vastaan, kun lopulta tajusin, etten uskovanakaan voi hyvillä teoillani saavuttaa vanhurskautta Jumalan edessä eli kelpaavuutta Jumalalle eikä minun tarvitse yrittää täyttää omassa voimassani lakia. Jumala on Kristuksessa täyttänyt kaiken puolestani ja nyt elän tästä täytetystä työstä hedelmää kantaen. Jumalan tiet ovat ihmeelliset. Jumalan on joskus rankasti tehtävä meidät syntisiksi, jos emme koe sellaisia olevamme. Me saatamme langeta pahasti uskovinakin, että Jumala saisi osoittaa mahdottomuutemme lain täyttämisen suhteen ja saada meidät tarttumaan ainoana toivonamme evankeliumiin Kristuksesta.

”Sinä olet ihmeellinen, rakastava Jumala. Sinä hallitset meitä ihmeellisesti, täynnä ystävyyttä. Sinä korotat meidän silloin, kuin alennat meidät. Sinä teet vanhurskaiksi, kun teet meistä syntisiä. Sinä kuljetat meitä kohti taivasta, kun syökset meidät helvettiin. Sinä annat meille voiton, kun sallit meidän joutua tappiolle. Sinä lohdutat meitä, kun sallit meille murhetta. Sinä teet meistä iloisia, kun annat meidän parkua surusta. Sinä saatat meidät laulamaan, kun panet meidät itkemään. Sinä teet meistä voimakkaita, kun kärsimme.”(Luther, Rukouksia, 21)

Ollaan siis armollisia toisiamme kohtaan eikä määritellä millainen uskoontulon tulee olla ja missä järjestyksessä kaiken on mentävä. Onko se kasteen armoon palaamista vai Jeesuksen luo tulemista. Minua on kyllä hämmästyttänyt se varmuus, jolla ihmiset leimaavat toisen kokemuksen vääräksi. Näin hänen uskonsakin leimataan vääräksi. ”Ei se noin voi olla”! ”Ei tuo ole oikea uskoontulokaava”, ”uskot omaan uskoosi” jne. Mikä me olemme määrittelemään, miten Jumala kunkin ihmisen kohdalla oman hyvän tahtonsa mukaisesti toimii? Ei meillä ole mitään valtaa sellaisten käsitysten esittämiseen! Pyhä Henki toimii suvereenisti meiltä lupaa kysymättä. Nyt joku ajattelee, että minä hylkään sakramentit. En hylkää. Sana, kaste ja ehtoollinen ovat välikappaleita. Minusta Jeesuksen ja ihmisen väliin ei saa asettaa yhtään mitään. Ei sakramentteja ei mitään. Välikappaleet ovat käyttöä varten, eivät jumalointia varten. Jumalaa ja Jeesusta Kristusta, Kolmiyhteistä Jumalaa me ylistämme, kunnioitamme ja palvomme.

Johanneksen evankeliumin 9. luvussa on kertomus siitä, kun Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen. Fariseuksille ei kelvannut mikään selitys, jankkaaminen jatkui vain täältä ikuisuuteen loputtomin kysymyksin ja uteluin ja lopulta tuomion. Ajankohta oli väärä (sabatti), mies oli sairas syntinen, Jeesus oli vihattu. Ei mennyt niin kuin piti fariseusten kaavan mukaan mennä. Ja lopulta näkönsä saanut mies ja Jeesus tuomittiin vääränlaisiksi ja syntisiksi ja näkönsä saanut mies ajettiin ulos synagogasta. Väärä usko, synnissä siinnyt, sokea, sairas, pois sellaiset ihmiset tästä yhteisöstä.

”Niin he kutsuivat toistamiseen miehen, joka oli ollut sokea, ja sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle; me tiedämme, että se mies on syntinen. Hän vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä; sen vain tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” Joh. 9:24-25

Kun Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu pois synagogasta, hän tapasi miehen ja esitti tälle kysymyksen: ”Uskotko sinä Jumalan Poikaan?” Mies kysyi Jeesukselta: ”Herra, kuka hän on, että minä häneen uskoisin?” Jeesus vastasi hänelle: ”Sinä olet hänet nähnyt, ja hän on se, joka sinun kanssasi puhuu”. Tämän jälkeen mies sanoi Jeesukselle: ”Herra, minä uskon; ja hän kumartaen rukoili Jeesusta. Ja Jeesus sanoi: ”Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan, että ne, jotka eivät näe, näkisivät, ja ne, jotka näkevät, tulisivat sokeiksi”. Joh. 9:35-39. Fariseukset väittivät näkevänsä, siksi he pysyivät sokeina ja heidän syntinsä pysyi. Sokea mies sai näkönsä, kohtasi Herran Jeesuksen ja tuli uskoon.

Miten vaikuttava kertomus siitä, kuinka omavanhurskaat ihmiset kohtelevat niitä, jotka eivät heidän mielestään täytä heidän määrittelemiään oikean uskontulon mittapuita ja kaavoja. He ovat sokeita ja sellaisiksi myös jäävät. Uskoontulon kokemuksen he tuomitsevat vääräksi ja lopulta yhteisön ahdistava henki saa kokemaan sellaista alamittaisuutta ja riittämättömyyttä täydellisten pyhien ihmisten yhteisössä, että sieltä on pakko lähteä, ettei lopulta sairastu. Evankeliuminhan on määrä tuoda vapaus eikä sitoa ihmistä kaavoihin. Oikea evankeliumi vie ihmisen Kristuksen luo. Mutta sitä toista evankeliumia on niin paljon liikkeellä. Evankeliumia ei saa muuttaa laiksi, sillä silloin tuhotaan kaikki ja ihminen sidotaan lakiin, josta evankeliumin piti juuri vapauttaa Jumalan lapsen vapauteen ja rauhaan ja iloon. Ihminen voi lopulta joutua niin pahaan ahdistukseen, että tulee täysin epätoivoiseksi ja hylkää koko kristillisen uskon.

Jokaisella ihmisellä on oma kokemuksensa ja uskoontulokertomuksensa. Mutta sitten kun olemme päässeet yhteiselle Kristus-tielle hänen yhteyteensä, me kuljemme samaan suuntaan kohti Taivaan kotia ja tunnistamme toisissamme saman hengen, joka huutaa ”Abba, Isä”. Me pääsemme myös yhä syvemmälle perehtymään Kristuksen salaisuuteen ja hänen tuntemiseensa. Kunnes sitten vihdoin pääsemme Taivaan iloon Kristuksen ja Jumalan Isän luo. Sinne meidän on määrä vaeltaa.

Itselleni rukoilen lempeyttä ja armollista mieltä kohdata niitä, jotka eivät vielä ole päässeet tuolle tielle tai ymmärtävät asioita toisin kuin minä. Eivät ole vielä päässeet sisälle ahtaasta portista. En ole aina näin tehnyt, ja sitä pyydänkin samalla tässä anteeksi kaikilta, jotka ovat kokeneet minun taholtani tulleensa väärin kohdelluiksi. Suokoon Jumala meille kaikille ymmärrystä ja kärsivällisyyttä toisiamme kohtaan.

Tässä lainaus rovasti Raimo Mäkelän väitöskirjasta:

”Kokonaisuutena ajattelu, tunne ja tahto ovat alun perin toimineet seuraavassa järjestyksessä. Ensin ihminen saa totuudesta tiedon, joka sitten panee hänen tunteensa liikkeelle. Yhdessä tieto ja tunne motivoivat hänen tahtonsa, joka johtaa hänet toimimaan. Valen-Sendstad sanoo, että laki kohtaa ihmisen, ikään kuin tämä olisi vain luotu eikä lainkaan langennut, jotta tämä kokisi, ettei hän ole vain luotu vaan myös langennut, jota vain evankeliumi voi auttaa. Evankeliumi taas kohtaa ihmisen sellaisena kuin hän todellisesti on, siis luotuna mutta myös langenneena ja vääristyneenä. Kysymyksessä on paradoksi, jonka mukaan sananjulistuksenkin on toimittava.”

Valen-Sendstadin mukaan paha himo on tahdon vääristynyt vaikutin. Näin ihmisen tahtokin on suuntautunut häneen itseensä, niin että hän tahtoo toisaalta itseään ja omaansa, toisaalta pahaa. Näin juuri itsensä ja omansa tahtominen on pahaa. Tämä paha tahto on sillä tavoin eheä, yhtenäinen ja harmoninen, että ihmisen on pakko tahtoa itseään eli pahaa eikä hän voi tahtoa hyvää. Vääristyneisyys eli synti ilmenee juuri siinä, että ihmisen tahto on sidoksissa eikä suinkaan vapaa.

Suhteellinen ulkoinen vapaus ihmisellä kuitenkin on järjen suuntautumisen alueella siihen saakka, kunnes hän on saanut jostakin todesta ja hyvästä tiedon, joka sitten sitoo hänet välittömästi. Valen-Sendstad sanoo, että tahdon sidonnaisuudesta aiheutuu myös ristiriita, jonka Jumalan herättämä ihminen ja uudestisyntynyt ihminen kokevat kuitenkin eri tavoin. Tahdon suhteellinen vapaus liittyy luomakunnan lain noudattamiseen luomisen evankeliumin perusteella. Jumala-suhteessa tätä vapautta ei ole. Sen tuo vasta uudestisyntyminen.

Laki ja evankeliumi suhtautuvat tahdon vapauteen ja sidonnaisuuteen eri tavoin. Laki pitää tahtoa vapaana. Ensimmäisessä, yhteisöllisessä käytössään se kohtaakin tahdon, joka on jossain määrin vapaa. Toisessa, Jumala-suhdetta koskevassa käytössään laki pitää ihmisen tahtoa ikään kuin vapaana tietäen, ettei se ole lainkaan vapaa, ja pyrkien kokemuksellisesti osoittamaan juuri sen. Kolmannessa, opastavassa käytössään laki suuntautuu evankeliumin vapauttamaan ja uudeksiluomaan tahtoon. Lunastuksen evankeliumin lähtökohtana on tahdon ehdoton epävapaus Jumala-suhteessa.” (Lex et evangelium in interpenetratione, Olav Valen-Sendstadin käsitys lain ja evankeliumin suhteesta, Raimo Mäkelä).