Useimmille entisille suljetun uskonyhteisön jäsenille on yhteistä kokemus ajatusvankilasta. Siinä sallitut ajatukset ovat ikään kuin muurien sisällä ja vääriä ajatuksia pitää torjua voimakkaasti vastustaen muurin rajapinnassa. Vartijana muurilla toimii ajatustenhaltija, jonka päävartija on itse kaikkitietävä ja – näkevä Jumala ja toiset uskonsoturit hengenerottamisen lahjojensa kanssa.
Myös mielipiteet ovat vankilassa yhdessä lohkossaan. On tarkkaa, mitä mieltä saa olla mistäkin asiasta. Ei voi olla eri mieltä esimerkiksi sellaisesta asiasta, keitä pidetään uskovaisina ja keitä ei. Joskus uskonyhteisön keskuudessa saattaa tulla epäilys jonkun yhteisön jäsenen kohdalla, että voiko hän olla oikein uskomassa vaikkapa siksi, kun hän on esiintynyt konsertissa tai saanut syytteen asiasta, jonka asianosainen kieltää tehneensä tai hän arvostelee yhteisönsä joitakin tekoja ja toimia.
Oikea mielipide näistä asioista täytyy tietää siksi, että osaa toimia oikein uskossaan epäiltyjen kanssa; tervehtiäkö heitä jumalallisella tervehdyksellä vai ei, puhutellako heitä vai ei, kannattaako heidän kanssaan olla tekemisissä vai ei?
Jos tervehtii jumalallisesti harhautunutta, jättää puhuttelematta veljeä hänen synnistään tai kaveeraa harhaisen kanssa ilman valtakunnan rajanvetoa, tulee osalliseksi hänen synneistään ja voi joutua itsekin hänen tavoin kadotukseen. Mielipide voi siis olla elämän ja kuoleman kysymys.
Yhteisön ulkopuolisen henkilön ajatuksia ja mielipiteitä hengellisissä asioissa ei oteta mitenkään huomioon kanssakeskusteluissa, koska niiden täytyy olla automaattisesti vääriä tai vähintäänkin vinoutuneita, koska heillä ei ole samaa uskonymmärrystä. Toisaalta hätätilanteessa voidaan vedota esimerkiksi ehkäisykiellon kohdalla siihen, että ennen kirkonkaan piirissä ehkäisyä ei hyväksytty ja että myös katolilaisilla se on kiellettyä.
Ajatusvankilassa on nerokkainta se, että sen omistaja on itse siinä vartijana elämän ja kuoleman haastolla. Jos olet tarkkana ja kuuliainen mitä ajatuksia ja mielipiteitä päänsisäisessä vankilassasi saa olla, pysyt uskomassa ja pääset taivaaseen, mutta jos jätät ajatusvankilasi oven auki ja muurit vartioimatta, et pysy uskomassa ja joudut helvettiin.
Valvokaa! Meillä on taistelu kolmiliittoista vihollista; maailmaa, sielunvihollista ja omaa lihaa vastaan! Vihollinen on ovela ja käy kuin kiljuva jalopeura uskovaisten ympärillä ja katsoo, kenet saisi nieltyä ja vietyä ikuiseen kadotukseen!
Tässä kohdin mietin, kuinkahan monta sielua sielunvihollinen vei helvetinlieskoihin henkiparannusopin kautta? Sehän on nyttemmin todettu harhaopiksi, mutta miten monet vannoivat sen nimeen viimeiseen hengenvetoon saakka? Aika moni.
Samoin miten kävi niiden sieluparkojen kohdalla, jotka ajattelivat ehkäisyn olevan täysin lääkärin päätettävissä oleva asia, kun hän näkee sen aiheelliseksi? Vastaavasti miten kävi niiden, jotka kuolivat synnytykseen kun eivät kuunnelleet lääkärin neuvoa?
Sivuhuomautuksena ja kevennyksenä päivän ajatus: jos uskonyhteisön opetus on sellainen, että Jumala päättää uskovaisen ihmisen perhekoosta, paitsi vakavan sairauden edessä lääkäri, niin jos uskovainen haluaa itse päättää perhekoostaan, niin sitten kannattaa lukea lääkäriksi.
Kaikki kirjoitukseni johtavat ehkäisyyn samalla tavalla kuin aikoinaan kaikki tiet johtivat Roomaan.
Takaisin ajatusvankilaan.
En saanut aikoinani ajatella, että korvakorut ovat ihania ja voi viitsit kuinka kauniisti ne napottavatkaan tai keikkuvatkaan naisten korvissa! Piti ajatella, että ne juontavat epäuskoisesta sydämentilasta. Korvakoruihminen oli sarvipää, siitä ei ollut epäilystäkään. Sitten tulivatkin yhtäkkiä venäläiset ja afrikkalaiset parannuksentekijät korvakoruineen ja heidän kohdallaan olikin kyse kulttuuriseikasta. Eli ajatukset hämmennyksestä huolimatta taas kohilleen napisematta.
Minun piti kiertää kaukaa messuilla tietyt osastot, kojut ja muotinäytökset, että väärät ajatukset eivät pääsisi hyppäämään ajatusmuurien ylitse liiallisen läheisyyden ja houkutusten takia.
Kotonahan näitä houkutuksia ei ollut Siionin laulujen letkeässä kuuntelun lomassa. Siellä oli omat ajatuskiusauksensa. Epäily siitä, miten jaksaa hoitaa Jumalan lahjoittamat lapset, miten jaksaa mennä seuroihin ja osallistua myyjäisiin ja kaikenlainen napina Jumalaa kohtaan kohtalostaan olivat ajatussyntejä, jotka yrittivät jatkuvalla syötöllä hyppiä ajatusvankilan sisälle muurien joka kohdasta.
Usein muurinvartija epäonnistui työssään ja joutui poistamaan väärät ajatuksensa pesolähteellä pois synninpäästösanojen kautta. Tilanteen nollauksen jälkeen on mentävä taas äkkiä muurille valvomaan!
Ajattelemisen vapaus on ollut elämässäni varmasti helpottavin asia ikinä. Saan ajatella ihan jokaista päähäni pälkähtävää asiaa joka puolelta niin pitkään kuin ajatteluttaa ihan vapaasti. Se on huikeaa! Tätä vapautta en halua enää ikinä menettää.
Välillä ajatukseni ja mielipiteeni muuttuvat, välillä on oivalluksia ja välillä olen metsässä, mutta joka tapauksessa ajatukseni saavat virrata vapaasti päässäni ja se on se iso juttu. Sitä ei voi käsittää, jos ei ole koskaan joutunut rajoittamaan ajatteluaan.
Juttelin vastikään erään sukulaiseni kanssa näistä asioista ja hänelle kaikki kokemukseni oli ihan vierasta, koska hän oli aina omien sanojensa mukaan saanut ajatella ja tehdä vapaasti oman mielensä ja halunsa mukaisesti eikä kukaan ollut koskaan puuttunut hänen elämäänsä mitenkään.
Pikkuisen kadehdin tuota sukulaistani, häntä, jota minun piti aikoinaan paheksua hänen epäuskonsa tähden. Nyt en paheksu, vaan kadehdin. Kadehdin siksi, että jos olisin itsekin saanut elää ilman ajatusvankilaa, elämäni olisi ollut ihan toisenlainen. Mutta onhan minulla nyt vapaus ja iloitsen siitä!
”Et voi estää lintua lentämästä pääsi ylitse, mutta voit estää sitä rakentamasta pesää pääsi päälle.”
”Voit antaa lintujen tulla ja mennä, istahtaa, olla ja pesiä ihan vapaasti pääsi päällä.”
Vuokko Ilola. En tarkoita, että mainitsemiesi ulkonaisten asioiden perusteella pitäisi määritellä yksilön uskon laatua. Tarkoitan, että tänä aikana jollekin voi olla vapauttava asia luopua turhasta koreilusta ja ylenpalttisista ulkonäköpaineista. Tähän on hyvä opastaa nykyäänkin. Saarnoissa ja seurapuheissa. Tekemättä korvakoruista, meikkauksesta tai mistään muustakaan vastaavasta autuuden ehtoja. Itseäni häiritsee erityisesti se, että melkein aina puhutaan naisten kaunistautumisesta ja jätetään huomiotta miesten vastaavat ”paheet” kuten ökyautot yms. Martti ja Elias. Musiikki on aina kulttuurisidonnainen juttu eivätkä mitkään instrumentit tai musiikkilajit ole sinänsä tuomittavia. Mutta olen todella nykyään sitä mieltä, että klassinen musiikki sopii sittenkin parhaiten yhteen kristillisen uskon sanoman kanssa. Musiikki kun vaikuttaa meihin monella tasolla. Eliakselle lisään, että tarkoitin edellisessä kommentissani vanhaa kirkkoa (noin vuoteen 600) enkä vain Uuden testamentin aikaa. Vaikka usko on näkymätöntä, meidän tulisi olla valmiita pohtimaan sitäkin, tuleeko kristittyjen aina vain elää ”kuten kaikki muutkin” . voisiko uskon todistuksen antaa – lähimmäisen rakastamisen lisäksi – myös niin, että emme osallistu sellaisiin harrastuksiin tai kulttuuritapahtumiin, jotka ovat kristillisen uskon kanssa ristiriidassa? Tai käytä nettiä mihin tahansa. Mielestäni kristityt voivat hyvin päätyä myös hiukan erilaisiin ratkaisuihin Raamatun ja vanhan kirkon sekä pietismin tradition pohjalta.
Minä taas olen sitä mieltä, että yksinkertaiset virret ja niistä kansan parissa syntyneet toisinnot sopivat parhaiten yhteen kristillisen sanoman kanssa. En tarkoita vain meille tuttuja länsieurooppalaisia koraaleja vaan virsiä maailman joka kolkasta. Kirkkokansakin on kansaa ja kirkkomusiikin pitäisi olla kansanmusiikkia.
Mikä kenellekin on vapauttavaa ja mikä kahlitsevaa? Ei siihen ole sääntöjä. Joku kokee vapauttavana naturellin ja joku pakkelimaalin. Joku kokee parhaimmakseen pukeutua siististi ja neutraalisti, joku räväkästi, joku nuhjuisesti, kuka mitenkin. Minulla on ollut joidenkin lasteni kohdalla vaikeuksia saada heitä edes suihkuun säännöllisesti, saati että he muuten huolehtisivat ulkonäöstään, vaatteistaan. Joku taas pesee ja puunaa itseään enempi kuin tekisi mitään muuta. Jokainen temppuilee tavallansa tämän elämän läpi.
Tietyllä tavalla ymmärrän tuon kristinuskon ja klassisen musiikin yhteensopivuuden, vaikka sen ymmärtäminen myös häiritsee… 😉
Silti ajattelen myös niin, että kristityn tehtävä on kertoa jokaisen ajanjakson kielellä sitä sanomaa, joka ei sinänsä muutu. Ääretön taipuu ääreelliseen – siinä kristinuskon ydin.
Vanhan kirkon historiaa en tunne riittävän hyvin ottaakseni asiaan kantaa. Silloinkin oli varmasti kristinuskon sisällä moninaisuutta – kristinoppihan vasta muodostui tuolloin.
Tuosta osallistumisesta sen sijaan olen aika syvästi eri mieltä. En tarkoita, että kaikkiin death metal- konsertteihin tai seksiorgioihin pitäisi osallistua ihan vaan siksi, etteivät ”toiset pidä nössönä uskiksena”, mutta kyllä kristityn tulee sillä paikallaan olla kristitty, missä hän kokee voivansa maailman keskellä toimia. Jos joku on vaikkapa taitava urheilija, on mielestäni hänen velvollisuutensa kehittää Jumalalta saamiaan lahjoja, vaikka se merkitsisikin osallistumista ”maallisten” ihmisten kanssa ajan viettämiseen. Pietismin syntyaikaan taisi olla niin, että tuollaista ongelmaa ei maaseutukulttuureissa ollut. Pahinta hämminkiä silloin taisivat aiheuttaa ne pietistisiin liikkeisiin suuntautuneet papit, jotka hylkäsivät pappilakulttuuriin tuolloin kuuluneet juomingit ja tanssimiset.
Mutta koska en edelleenkään ole oppi- enkä kirkkohistorioitsija, voin olla tuossa väärässäkin. Ajattelen kuitenkin, että meillä on erilaisia ajallisia ”haasteita”, joihin vastaamme, kuten juuri tuo maintsemasi netti. Sitä ongelmaa ei 1800-luvun saarnaajilla ollut. Täytyy aina uudelleen määritellä suhtautumisia uusiin asioihin. Aina ei siilipuolustus ole paras vaihtoehto.