Ake, Make, Kansankirkko ja mä

Ake

Ake oli suurten linjojen mies. Kun hän silmäili tähtitaivasta, hän näki siinä jälkeläistensä paljouden. Eipä tulisi monelle sama mieleen. Nykyään on tosin vaikea nähdä runsasta tähtitaivasta, koska kaikkialla on valosaastetta. Tai sumupilviä ja tihkusadetta. Jokaisen ihmisen pitäisi käydä joskus Lapin erämaassa katsomassa samaa taivasta, jonka Herra näytti Akelle.

Ake lähti isiensä mailta Kaldean Urista. Lähti tietämättä oikein, mihin päätyisi. Ja kun hänelle luvattiin rutosti jälkeläisiä, miestä pakkasi naurattamaan. Vaimoakin nauratti. Jälkeläisten paljous kuin meren hiekka tai taivaan tähdet.

Herran mittoihin ei sekään riittänyt. Akesta piti tulla suuren kansan kantaisä, mutta hänen siunauksensa ulottui muihinkin kansoihin. וְהִתְבָּרֲכ֣וּ בְזַרְעֲךָ֔ כֹּ֖ל גֹּויֵ֣י הָאָ֑רֶץ עֵ֕קֶב אֲשֶׁ֥ר שָׁמַ֖עְתָּ בְּקֹלִֽי

Sinun siemenessäsi tulevat kaikki kansat siunatuiksi.

Erikoinen jae. Septuagintassa, joka oli Aleksandrian oppineiden juutalaisten tekemä kreikannos Vanhasta testamentista, kirjoitettiin näin: παντα τα εθνη. Kaikki kansat. Kristikunta on aina selittänyt sen tarkoittavan Kristusta eli Messiasta, jossa ja joka on kaikkien kansojen siunaus. Puhuttelevaa on se, että siunaus koskee kansoja. Jumala puhuu kokonaisille kansoille ja siunaa kokonaisia kansoja.

Kohta on tuomiosunnuntai. Sen evankeliumitekstinä on vertaus vuohista ja lampaista viimeisellä tuomiolla. Siellä on sama παντα τα εθνη. Ihmisen Pojan eteen kootaan kaikki kansat panta ta ethnee. Matteus olisi voinut kirjoittaa vain kaikista ihmisistä tai vieläkin yksilökohtaisemmin. Vaan ei. Kansat kootaan. Evankeliumin lopussa on lähetyskäsky. Siellä on vielä kerran παντα τα εθνη, kaikki kansat. Aken siunaus saa nimen ja osoitteen.

Kansankirkkojen vai pitäisikö sanoa kansojen kirkkojen asiamiehet, juoksutytöt ja pojat, kirkonpaimenkoirat saivat suuntaviivat töilleen jo Akelta. Kansankirkon sisälähetin työssä ei ensisijaisesti toteuteta itseä eikä jaeta herkkupaloja asianharrastajille. Siinä jaetaan siunausta ja siinä kootaan kansaa viimeiselle tuomiolle. Kastamalla ja opettamalla.

Make
Make oli Suomen arkkipiispa. Läpikotaisin uskonnollinen ihminen. Ennen sotia oli kansallishengen innoittama, kuten lukuisat toverinsa. Ei tosin mennyt mukaan hullutuksiin, kuten lukuisat toverinsa.  Professori Juha Sepon laatimassa elämäkerrassa kuvataan hänen olleen kansallistalkoissa vain puolivaloilla. Sodan jälkeen avattiin ikkunat ja kirkkoon pääsi tuulahdus muutakin kuin kansallishenkeä. Ekumenia ja kansainväliset haasteet olivat ainakin aluksi täynnä Henkeä. Jossain välissä yritti politiikka taas saada siitä otetta.

Make oli viimeinen kansankirkon arkkipiispa. Ei siksi, että hänen seuraajansa olisivat olleet huonoja. Heidän kirkkonsa vaan oli muuttunut, ja kirkon asema kansakunnan torilla. Kirkko on siirtynyt marginaaliin. Kirkko on edelleen keskellä kylää, mutta kirkonkylä on jäänyt kauas keskustasta. 

Maken aikana ei kyselty, kuka edusti kirkon ääntä. Piispa Simojoki tietenkin.

Yhteiskunnallisesta roolistaan huolimatta Makella oli silmää myös uskonnolle. Hänen kirjansa Sinun edestäsi, Elävä sana, Isä meidän ja Päivän sana ovat hengellistä ravintoa. Se on aika hyvin noin piispaksi.

Kansankirkko

Onkohan meillä enää kansankirkkoa? Voi olla, ettei oikein ole. On kuitenkin kansanseurakuntia. Kansankirkko on seurakunnissaan. Se elää hautajaisissa, kunhan sille itselleen ei vielä pidettäisi sellaisia. Hautajaisissa kellot kumahtavat ja urut alkavat soida. Arkulle piirretään hiekkainen risti. Sama risti on piirretty kasteessa otsaan ja rintaan. Kahden ristin väliin kaareutuu ihmiselämä. Hautajaisia ei järjestetä vain seurakunta-aktiiveille. Konservatiiveille tai liberaaleille. Hautaan kaatuvat kaikki. Ja kerran sieltä noustaan παντα τα εθνη.

Kansankirkko on myös pohjoismainen keksintö. Suomessa sille tuli kiireinen tilaus 1880-luvulla, kun erilaiset kansalaispiirit ja kansankerrokset alkoivat irrottautua valtiokirkosta. Ensin teki pesäeroa ruotsinkielinen sivistyneistö, sitten piskuiset tiedepiirit, sitten suomalaiskansalliset ja viimein vasemmistolainen työväenliike sekä vapaat suunnat. Alkoi kiihkeä vastaprojekti, jossa punnittiin kirkon kansaisuus. Sodat pelastivat kirkon.

Pohjoismainen kansankirkko on parhaimmillaan sitä, että kokonainen kansa tavoitetaan uutta luovalla sanalla. Pahimmillaan se on kuin kristikunta ilman Kristusta, kuten kuuluu Klaus Bockmuhlin tunnetun kirjan nimi. Parhaimmillaan se on tavallisen kansan myötäelämistä, iloa ja huumoriakin. Ennen kaikkea toivoa, luottamusta ja läsnäoloa. Mutta ei ilman sitä Kristusta, joka sanoi παντα τα εθνη. Pahimmillaan se on hukkareissulle lähtenyt ja tunnustuksensa kadottanut ihmisyhteisö, joka ei tiedä mihin uskoo ja miksi.

Kansankirkko on myös ihmisten työtä. Kuuluisassa leipäihmeessään Jeesus ei itse jakanut ainoatakaan leipää, vaan sanoi opetuslapsilleen, että antakaa te heille syötävää. Jakajia on nykyään paljon, joidenkin mielestä liikaa. Pitäisi enemmän arvostaa ihmisten työtä. Se on Jeesuksen ihmeen toteuttamista. Diakonit ja diakonissat, nuorisotyönohjaajat ja varhaiskasvattajat, suntiot, seurakuntamestarit, toimistoihmiset, seurakuntasihteerit ja talouspäälliköt. Kiinteistöjenhoitajat ja haudankaivajat. Kanttorit. Lähetyssihteerit. Papit, rovastit ja piispa. Järjestöjen matkasaarnaajat ja rainakuvien esittäjät. Lähetystyöntekijät. Vapaaehtoiset. Kuorolaiset, tekstinlukijat ja ulko-ovilla kättelijät. Joulupakettien kokoajat.

Tiedottajat ja toimittajat ovat siinä ja siinä, mutta menkööt hekin.

Sairaalasielunhoitaja, joka pitää vanhusta kädestä ja lukee Herran siunauksen ja hiipii huoneesta pois.

Kansankirkko on jotain muutakin kuin vapaa-ajan toimintaa uskonnosta kiinnostuneille.

Kansankirkossa ei pitäisi olla sijaa vihanpidolle. Ulkomaalaisvihalle, teologiselle vihalle, loukattujen tunteiden loputtomalle katkeruudelle, silmittömälle vihalle toisin ajattelevaa kohtaan. Ei pitäisi olla lupaa kyynisyydelle ja kopeudelle. Messun lähettämisessä sanotaan: Kunnioittakaa kaikkia ihmisiä.

Mä

Usein tuntuu siltä, että kirkko on liian iso. Sellainen rovastikunnan tai korkeintaan hiippakunnan kokoinen tuntuisi kotoisammalta. Eniten vierastan kirkolliskokousta. Kun lukee uutisia Turusta, ne tulevat kuin toiselta planeetalta. No, Ake näki koko tähtitaivaan.

Tunne voi olla molemminpuolinen. Jos menisin kirkolliskokouksen lehtereille hengailemaan, minut saateltaisiin takaisin vitriiniin. Tai sidottaisiin puomiin ja tuotaisiin kauroja.

Eilen tuli kuluneeksi 24 vuotta pappisvihkimyksestä. Maken suuria saappaita en ole koskaan nähnytkään, mutta Ake tuntuu läheiseltä. Minäkin nauroin ajatukselle, että joskus tekisin seurakuntatyötä. En ylimielistä tai pilkallista naurua, vaan itseironista. Sanoin, että jos Herra olisi tarkoittanut minut seurakuntaan, olisi Hän varmaan jo tähän mennessä paikan osoittanut. Mutta niinpä vain lähdin Kaldean Urista tielle, josta en tiedä mihin se johtaa. Täällä pöljäilen. Kansankirkon mannekiini.