Piispa Matti Repo kaipaa jumalanpalveluksiin yhteisöllisyyttä. (Uusitie-lehti 7.3)
Perustavaa laatua oleva virhe kirkossamme onkin siinä, että jumalanpalvelusta pidetään sellaisenaan yhteisöllisyytenä.
Silloin ei ole osattu ajatella sitä, että yhteisöllisyys on rakennettava ja sen eteen on tehtävä paljon työtä. Jumalanpalvelus on vain yksi mahdollisuus yhteisöllisyyden rakentamiseen. Siihen osallistuminen ei vielä luo yhteisöä. yhteisöllisyyden rakentamiseen olisi koko seurakunnan osattava panostaa.
Piispa arvelee, ettei erilaiset messut luo pitkäaikaista kiinnostusta osallistumiseen. Siinä hän on oikeassa. Kirkollinen ajattelu on hyvin kirkko keskeistä. Kehitetään erilaisia messuja, mutta unohdetaan se ettei seurakuntalaisilla ole edes perustietoja kirkon toimintatavoista. Asiakaslähtöinen ajattelu unohtuu. Kehitetään messua, mutta ei nähdä uuden tulijan epäröintiä , eikä tietämättömyyttä oman kirkon toimintatavoista. Muistan hyvin miten alkuun on pelotti se, että nousen väärään aikaan ylös. Mitä sitten kokevat ne, jotka ensi kertaa avaavat kirkon oven vapaaehtoisesti.
Tiedän että jumalanpalveluksen alkaessa Härmälän kirkon lukitusta takaovesta on pyritty sisään. Onhan se aika näyttävä ovi. Siihen on kirkkomatka sitten ensikertalaisella tyssännyt. Ei vain ollut hänellä tietoa siitä, mistä ovesta kirkkoon pääsee sisään.
Vastaavia tilanteita syntyy, kun uudet tulijat eivät tunne kirkon käytäntöjä.
Monissa kirkoissa on lapsille omat tilat. Ne on kuitenkin käyttämättä, koska vanhemmat ei tiedä, että sellaiset olisi tarjolla. Parkkipaikoista lähtien on uuden tulijan hyvä tietää miten menetellä missäkin tilanteessa. Ensikertaa kirkkoon saapuvan näkökulmaan on pappien vaikea asettua.Mikäli jossain seurakunnassa sellaiseen panostettaisiin, niin saatettaisiin nähdä, että joku aivan uusi kasvo tulisi. Jotenkin outoa on, että seurakunnissa on ammattitaitoiset tiedottajat olemassa, mutta jumalanpalvelusten tiedottamisesta ei panosteta, vaikka jumalanpalvelus on keskeinen osa kirkollista elämää.Ehkäpä tuo juuri sokaisee kirkon päättävät elimet, niin että tärkein unohdetaan.
Olin V P Järvisen, miellyttävän humaanin kirkonmiehen eläkelöitymis-juhlajumalanpalveluksessa.
Kirkko oli ääriään myöden täynnä, mutta järjestäjät mokasivat panemalla kirkonmenojen suorittajat lähes koko ajaksi aivan yleisön eteen tasa-lattialle. Minäkään, vaikka olenkin 186 senttinen,en istuessani nähnyt heistä kuin otsat ja silmälasien yläosat ja tuijottelin toisat tuntia edesäni istuvien satoja takaraivoja ja hiuksia.
Saarna toki oli saarnastuolista ja sen Minna Ganthia koskeva osa sähköisti hetkeksi tunnelman,kun Järvinen julisti Minna-rouvan ollen kirkkokritiikissään oikeassa…
Muutan ko jumalapalvelus oli tylsä ja tunnelmaton.
Kiitos Seppo kokemuksen jakamisesta. Kirkon toiminnan arvosteleminen oli ennen tietokoneaikaa tabu. Eikä ennen kirkosta niin vain erottu, joten sitä, miten me asiat koemme ei ole tarvinnut huomioida. Nyt olisi pappien aika alkaa opettelemaan sitä.
Tässä ovat mokanneet myös kirkkotilan suunnitelijat.
Kirkkotilojen suunnittelussa ei oikein ole ajateltu yhteisöllisyyden näkökulmaa.
Lahdessa yhteisöllisyyttä oli löytynyt ikkunanvieruksia myöten kun Tuomasmessua vietettiin iskelmien siivittämänä.
Itsekin aikanaan sanan ja rukouksen illassa edeltäkäsin puhuttuna asiana lauloin Juha Vainion Ei Taivaasta varata voi Pöytää laulun. Itselleni jäi lupa katsoa asiaan sopivaa.
Olimme sopineet kahdesta laulusta, kun toisen laulun paikka tuli viittelöi tapahtuman suunnittelusta vastannut mieshenkilö, ja antoi ymmärtää että otetaan Pekka virsi. Ja niin otettiin.
Tämä oli muuten seurakunnan omien aktiivien puuhaama tilaisuus mikä oli arvokasta asiassa korvata vastaavat tilaisuudet silloin kiertävillä puhujilla. Olihan niitäkin tilanteita sitten säännöllisesti.
Ai Lahessa. Missäpäin?
Jumalanpalveluksiin osallistuminen ei sinällään luo yhteisöllisyyttä. Moni lähtee pois ihan yhtä yksinäisenä kuin oli sinne tullessaan. Useimmissa seurakunnissa ei taida olla mahdollisuutta edes kirkkokahveihin, joissa voisi tutustua muihin seurakuntalaisiin.
Olen kovasti katsonut tätä yhteisöllisyyden asiaa, ja mainitsemanne kahvit voisivat olla paikka niin yksin tulleille kuin perheellisille saada ystäväksi Ihminen joka elämässään haluaa elää kristillisten asioiden kanssa.
Kirkkomme oppihan on monisyinen ja useasti jakoinen, ja näin vaikeaa uudelle kiinnostuneelle sanoittaa, mutta ystäväksi huomattu ja sitten otettu Ihminen olisi hyvä tapa liittyä sitten kiinteämmin seurakuntayhteisöön kun sopivissa ja sovittavissa tilanteissa kohdattaisiin.
Oleellistahan tässä on se että jo uskova Ihminen kaverina ulkoilulenkillä antaa mahdollisuutta sydämelle.
Kirkkokahvia parempi on ilmainen ateria. Sitäkin on tarjolla välillä, ainakin Jovilla Lahdessa. Sitäkin tehokkaampi yhteisöllisyyden rakentaja on pöytä uusille tulokkaille. Jossa palvelu on erityisen hyvää ja samalla pääsee tutustumaan. Eli pöydässä on pari aktiivi seurakuntalaista kohtaamassa tulijoita..
Sellaista yhteisöllistä kirkkoa ei kai täällä voi edes haaveilla, jossa pappi on keskellä ja ympärillä on mukavat sohvat ja nojatuolit.
Hannu Vuorinen nostaa esiin kirjassaan yhteisöllisyyden rakentamisen. Sitä ei synnytetty sillä, että kaikkien tuli käydä aikanaan kirkossa. Siitäpä tuli mieleen, että eihän se synny nytkään siitä, että ihmiset saadaan osallistumaan jumalanpalveluksiin. Tilanteeseen ei tulisi mitään muutosta, vaikka kaikki kirkot tulisivat joka pyhä täyteen.