Helsinki Peace Talks -keskustelusarjassa irlantilainen rauhantekijä Padraig O`Malley kertoi elämäntyöstään eri konfliktialueilla ja keskusteli rauhantyöstä Pekka Haaviston kanssa. Kuva Heidi Tirri
Helsinki Peace Talks – viime viikon uusi, Lähetysseuran järjestämä rauhanpuheiden sarja Hesassa – pääsi yllättämään minut. Ehkä puolet elämästäni olen istunut erilaisissa seminaareissa, kokouksissa ja paneeleissa. Hyvä mittari kokouksen (vähäisestä) kiinnostavuudesta on sijaistoimintoihin siirtyvien kännykän räplääjien määrä. Usein puhujat puhuvat sitä samaa ”ohutta yläpilveä” mitä kymmeniä kertoja aiemmin. Salit ja kuulijat vaihtuvat, mutta samaa puhetta riittää. Kaikki nyökyttelevät yhteisesti puhujalle – muutama laiha kysymys ja taas kohti seuraavaa puhetilaisuutta. Muuttuiko mikään?
Mutta nyt jokin muuttui. Pääsin hämmästelemään erittäin hyvin rakennettua paneelia. Siinä lähdettiin liikkeelle puhujien pienistä, henkilökohtaisista tarinoista, ja miten he olivat päätyneet ponnistelemaan rauhantekijöiden pöytiin naisina ja Kolumbian pitkittyneen sisällissodan osapuolina. Nyt he istuivat vierekkäin Helsingissä kertomassa siitä, että rauha on mahdollista. Ja ulkoministeriön salissa, sen takarivissä, ujot syyrialaisnaiset kuuntelivat ja toivottavasti hämmästyivät samaa – että nämä naiset mahdollistavat rauhaa: Rauha on mahdollista, jopa 50 sissisotavuoden jälkeen.
Kolumbialaisten rauhantekijänaisten tilaisuudessa Farc-sissi Maricela kertoi siitä, miten kaupungissa on vaikeaa elää, kun ei osaa edes ajaa bussilla. Kun on tottunut kävelemään ja elämään kymmeniä vuosia vuoristossa, jossa pari viikkoa aloillaan on jo pitkä aika. Tai miten naiset uskalsivat kertoa, että seksuaaliseen väkivaltaan on vihdoin puututtu osana rauhanprosessia. Uhrit hakevat oikeutta, traumat tulevat näkyviksi ja psykososiaalinen tuki on tärkeää.
Itseni yllätti se, miten tärkeää on tuoda yhteen erilaisissa rauhanteon vaiheissa eläviä ihmisiä oppimaan toisiltaan ja näkemään, että rauha on todella mahdollista. Uskot, kun näet.
Erityisesti minuun kolahti Padraig O´Malleyn, irlantilaisen rauhanneuvottelijan addiktio konfliktien sovitteluun, hänen nöyrä paljastuksensa alkoholismistaan ja rauhantyön kivisestä taipaleesta. Elokuva hänen elämästään ei ollut helppoa katsottavaa. Miten hidasta on luottamuksen rakentaminen? Miten lopuksi on nöyrryttävä menemään neuvottelupöytään – tänään, huomenna, 25 vuoden tai 50 vuoden päästä.
Miksi sitten joku hakee konfliktia ja kriisiä?
Siksi, että ei toista tunne.
Tai että taustalla on syvä kokemus uhriksi joutumisesta, syvästä epäoikeudenmukaisuuden tunteesta.
Olen itse ollut parikymppisenä vapaaehtoisena leirinohjaajana Pohjois-Irlannissa 1980-luvun alussa. Suomesta pääsi tuolloin nuorisolennoilla Dubliniin. Hampaaton lipunmyyjä Connollyn rautatieasemalla nauroi hohottaen kysymykselleni, onko junassa Belfastiin tungosta. Meitä oli viitisen matkustajaa ja istuimme samassa loosissa. Vaunuja oli kymmenkunta.
Yhden asian opin rauhantyöstä noilla leireillä. Rauhaa tekevät oppivat toisiltaan ja toisistaan. Tuolla pohjoisirlantilaisella Namikan lastenleirillä oli protestanttien ja katolisten kotien sisällä kasvaneita kalpeita lapsia. Leirillä lapset oppivat leikkimään yhdessä: oli kiipeilyä, telttailua, pelejä ja yhdessäoloa, yhteisymmärrystä.
Rauhantyön on vastattava käytännöllisiin kysymyksiin. Jos on rauha, missä asun, onko minulla oikeus maahan, tilaan, ihmissuhteisiin, elantoon ja saada tämä elämänpiiri kuntoon?
Jotta voisin elää ja tehdä töitä rauhassa.
Siksi rakastan rauhaa ja se yllätti minut.
Oikeudenmukaista rauhaa kaikille – kirkot rakentavat rauhaa
Iiris Kivimäki
viestintäjohtaja
