Aale Tynnin runo Kaarisilta on julkaistu ensi kerran vuonna 1949, kokoelmassa Ylitse vuoren lasisen. Kaarisilta on toiveruno-ohjelmien kestosuosikki, rakastettu. Älä salpaa surua luotasi on yksi ydinsäkeistä.
Vuodesta 1949 on 67 vuotta ja moni asia on muuttunut. Sodasta toipuvien suomalaisten sielunmaisema on ollut erilainen – elettiin suurten ikäluokkien ja jälleenrakennuksen kiihkeää aikaa. Surua oli enemmän, varmaan myös toivoa, elämän ehdot ankarammat.
Keski-iässä, eläkeiän alkaessa kohtaa elämän rajallisuuden. Surua ja hautajaisia tuntuu tulevan tiuhemmin vastaan kuin ennen. Itsekin olen surujuhlia saanut järjestää, huolehtinut rakkaitteni viimeisen matkan vaiheista.
Entisaikaan suruaikaa oli koko kuolemaa seuraava vuosi, ainakin lähimmillä. Pukeuduttiin, ellei mustaan, niin hillitymmin, kannettiin surunappia ja vetäydyttiin. Suru näkyi ja se sai näkyä, surun osoittaminen ja surevan kunnioittaminen kuului hyviin tapoihin.
Viime vuosina on alkanut tuntua, kuin surua ei enää maailmassa olisi. Hautajaiset ovat yhä pienempiä tapahtumia ja yhä useampi tyytyy vain lähettämään adressin surutaloon – jos sitäkään. Muistotilaisuutta vietetään kaikkein lähimpien kesken. Kuolemasta ilmoitetaan vasta, kun siunaus on suoritettu. Suru on monelle vain ikävä velvollisuus, olen alkanut ajatella. Me salpaamme surun luotamme, vai salpaammeko?
Olen saanut saattaa läheisiäni. Olen saanut järjestää heille viimeisen juhlan ja samalla todeta, että moni on kutsua noudattanut, tullut mukaan. Olisin toki pitänyt rakkaat luonani, mutta elämän lakien edessä ihmisen toiveet eivät aina toteudu niin kuin toivoisi. On hyväksyttävä kuolema, vaikka se onkin ankara oppi.
Äitinä ja mummina olen vuosien mittaan järjestänyt perhejuhlia ja sommitellut tarjottavia. Itsetuntoa hivelee kummasti, jos ruoka maistuu ja kakut hupenevat. Paras ja uskottavin kehu on tyhjä lautanen, toki muut mainesanat lämmittävät.
Millaisia ajatuksia käy muistojuhlaa virittelevän mielessä, jos kutsua ei noudateta? Jos oikeiden ihmisten asemesta kertyy pino paperisia adresseja? Totta kai elämä on kiireisempää, mutta kiire voi olla paitsi todellista, myös kätevä tekosyy. Kuinka moni jättää tulematta, kun ei uskalla kohdata surua ja surevia.
Hautajaisissakin on omat rutiininsa. Jännittää, jos ei ole ennen ollut, ei usko, että osaa olla oikein, osaa pukeutua sopivasti, sanoa muistolauseen takeltelematta. Oliko ennen paremmin, kun hautajaisissa kuului käydä ja samalla oppia niissä olemaan? Surun lähellä kaikki ovat samanarvoisia, yhtä arkoja, yhtä haavoittuvia, on lupa olla arka ja kömpelö.
Siunaustilaisuus ja surujuhla muodostavat ihmissuhteen rajapinnan. Rakkaus ei lopu, mutta se muuttaa muotoaan. Kunnioitus elämäntyötä kohtaan pysyy, kiitollisuus samoin. Elämän virta on huuhtonut esiin kirkkaimmat hetket, kauneimmat tuokiot, on hyvä tehdä tilinpäätös.
Mielelläni kiitän niitä, jotka ovat kutsuneet surujuhlaan. Olen saanut olla mukana jättämässä jäähyväisiä, kiittämässä elämäntyöstä.
Kaarisilta on elämänohje, jonka voima on kantanut tähän päivään. Surun pitää antaa tulla ja hohtaa kirkkaissa kyynelissä.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”
