Yksi tämänvuotisista Nobel-voittajista, neandertalinihmisen perimää tutkijaryhmineen selvittänyt Svante Pääbo kirjoittaa elämäkerrassaan ”Kadonnutta perimää etsimässä’ (2015) seuraavasti
”Tiede ei suinkaan ole niin objektiivista ja puolueetonta vastaansanomattomien totuuksien etsintää kuin maallikot saattavat luulla. Se on sosiaalista toimintaa, jossa hallitsevat persoonallisuudet ja … kuolleiden mutta vaikutusvaltaisten tutkijoiden opetuslapset määräävät mitä ’yleinen tieto’ tarkoittaa.”
Svante Pääbon huomautus on sovellettavissa kaikkeen kulttuurintuotantoon, niin tieteeseen kuin taiteeseenkin.
Aleksis Kiven kuolinmökillä
Vierailimme tänään naisporukalla Syvälahden torpalla Tuusulassa, Kiven kuolinmökillä, jossa henkisesti ja fyysisesti murtunut myöhempi kansalliskirjailija vietti viimeiset kuukautensa kuollen uudenvuodenaattona 1872.
Kiven kirjoittajauran aikana yksi ns. hallitseva persoonallisuus, joka kaikin tavoin pyrki tuhoamaan Kiven maineen ja arvon kirjailijana oli suomen kielen professori August Ahlqvist. Nyttemmin hänen kohdallaan keskusteltaisiin jostain luonnevammasta tai sadismista, jolla Ahlqvist vainosi ja pyrki nöyryyttämään Kiveä.
Hän pystyi toiminnallaan vuosikymmeniä painamaan Kiveä unohduksiin ja sai itse suomalaisen eliitin järjestämät fantastiset suurmieshautajaiset Helsingissä.
Pieni torppa, Kiven kuolinmökki, on myös rikospaikka. Siellä tuli päätökseensä Ahlqvistin tuhoamistyö; tuleva kansalliskirjailija kuoli houruna ja kunnan holhokkina.
Tulkinnat muuttuivat 1900-luvun alussa, ja sittemmin suuri määrä suomalaisia tutkijoita ja taitelijoita on työnään tulkinnut Kiven tuotantoa ja kansa on ostanut Kiven ”Seitsemää veljestä” – hänen, joka itse eli ja kuoli köyhyydessä menestymättä taloudellisesti omalla lahjakkuudellaan.
Kiven kuoltua hänen tukijansa, estetiikan professori Fredrik Cygnaeus kirjoitti:
”Runoilija Aleksis Kivi on tänä aamuna vapautettu siitä elämän ja kuoleman välitilasta, jossa hän on elänyt viime aikansa. Tämä välitila on kamala jokaiselle kuolevalle, mutta kamalin se oli yhdelle lahjakkaimmista hengistä, joita maassamme on ikinä syntynyt.”
Kiven maineen kirjailijana korjasi aika sitten kun raivokritiikkejä kirjoittanut Ahlqvist oli kuollut. Kävikin selväksi, että Ahlqvist oli ollut väärässä.
Suomalaisen kirjallisuuden päivä
Kiven syntymäpäivä 10.10. on myös suomalaisen kirjallisuuden päivä.
Ns. voimakkaiden persoonallisuuksien historiallisesta vaikutuksesta puhuttaessa on myös syytä muistaa kuinka osa papistosta omaksui Ahlqvistin tulkinnan ”Seitsemän veljeksen” huonoudesta ja siveettömyydestä.
Samoin on syytä muistaa, että kyky käyttää kirjallisuutta eli lukutaito ei ollut kirkollisen kansanopetuksen ansio. Oikea lukutaito yleistyi kansakoulujen myötä ja kirjallisuus tuli myös rahvaanihmisten saataville kirjastojen perustamisen myötä.
Samoin on myös syytä muistaa, että myös teologiset julkaisut ovat suomalaista kirjallisuutta. Ja että edelläkävijän osa voi olla vaikea alalla kuin alalla.
Ensimmäisen suomenkielisen teologisen väitöskirjan julkaisi Johan Samuel Pajula vuonna 1891. Hänen ahlqvistinsa, uran tuhoaja, oli käytännöllisen teologian professori, umpibeckiläinen Otto Immanuel Colliander opetuslapsineen.
Vain aika, kuten Kiven kohdalla, korjannee niin Pajulan maineen ja asettaa piispaksikin tulleen Collianderin toiminnan todelliseen kontekstiinsa. Sama koskenee myös kirkon opettamaa kirkollista lukutaitoa, jossa ns. lukutaidoksi riitti katekismuksen ulkoluku.
Jännä suhtautumistapa yleisöllä. Mikäs on K24:laisten kanta, onko Nooan hönöttely ok vai tuomittavaa?
Fiksu veto muuten laittaa Emma Watsonin kasvot leffajulisteen pääosaan;)
Toisin kuin K24 väittää, niin huomattavasti enemmän närästystä on aiheuttanut epäraamatullisuus, kuin tämä ”kännääminen”. Esimerkiksi uutiskanava WND uutisoi tällä tavalla Nooa elokuvasta.
http://www.wnd.com/2014/03/hollywoods-noah-the-truth-or-lie/
Veikkaanpa, että leffassa ei ole uskallettu kuvata Nooan kännäilyä yhtään niin rajusti kuin miten Raamattu tapahtumista hävyn näkymisen ja lapsenlapsensa kiroamisen muodossa keroo.
Kumma juttu, jossei Nooan kännäily fundamentalisteille kelpaa. Juuri sehän on suoraan Raamatusta.
Just niin!
Niinpä, mutta jos se Nooan kännäily on ainoa suoraan Raamattuun liittyvä veto tässä leffassa, niin kyllä siinä näitä ”taiteellisia vapauksia” käytetään tietysti tarkoitushakuisesti.
Lienee siis ymmärrettävää, että Raamattunsa tunteva ”fundamentalistinen” yleisö on suhtautunut Nooa-leffan penseästi.
Onko muuten automaattisesti niin, että Raamattua ahkerasti lukeva ja sen tekstiä kunnioittava kristitty on ”fundameltalisti”..?
Vai miten tämä koeyleisön ”fundamentalistinen” kristittyjen joukko oli valittu..?
Jouni, sanoin fundamentalistinen, koska sellainen pitää mielestäni olla, jotta viitsii närkästyä jostain Hollywood elokuvasta. On hirveän positiivista, että tänä päivänä maailman huiput yhä tekevät Raamattu-elokuvia.
Mikä niitä amerikkalaisia ja ”kristittyjä” nyt ei suututtaisi. Antaa palaa, Nooa, otahan toisellekin polvelle 🙂
Jouni Turtiainen: minä käsittäisin, että fundamentalisti on raamattuun kirjaimellisena jumalan sanana suhtautuva henkilö. Tässäkään mielessä en ymmärrä suutahdusta. Raamatussa on epämiellyttävää sisältöä, melkeinpä enemmän kuin miellyttävää. Ottakaa tai jättäkää.
Tämä oli Jani Leppäseltä tietysti ad hominem -argumentti (suom. ”mutua”).
Minulle (ad hominem) Raamatussa ei ole mitään epämiellyttävää. Sehän ”epämiellyttävyydessäänkin” vain todistaa rehellisesti sen, millainen on ihminen ja kuinka vajaasti hän voi ymmärtää Jumalan tarkoitusperiä.
Jumalan tekoihin Raamatussa taas ei ole mitään lisäämistä tai vähentämistä. Omaan ymmärrykseeni puolestaan on.
Raamattu todella kertoo elävistä ihmisistä, ei pyhimyksistä. Jos joku ei kestä lukea Raamattua sen vuoksi, että se tuo esiin ihmisen inhimillisyyden synteineen kaikkineen, niin onko silloin jäänyt huomaamatta, että ihan samanlaisia ihmisiä elää ja asuu edelleen tällä telluksella.
Jani, olet oikeassa, kyllä siellä on epämiellyttävää sisältöä paljon. Varsinkin Vanhassa Testamentissa. Suosittelen aluksi evankeliumeja; niistä saan itse parhaimman käsityksen Kristuksen rakkaudesta.
Itse tykkään myös psalmeista, koska niissä kuuluu ihmisen kurottuminen Jumalaansa kohti kaikissa ahdistuksissa, mutta myös iloissa.
Omituista kiemurtelua Turtiaiselta. Jeftan tyttären kohtalo on epämiellyttävä (ad hominem) vaikka Raamattu kaikessa ”epämiellyttävyydessäänkin” todistaisi vain millainen ihminen on. Vaikka Jumalan tekoihin Raamatussa ei olisi mitään lisäämistä, niin jotkin Raamatun tapahtumat ovat ihan rehellisesti sanottuina epämiellyttäviä. Oman lapsen uhraaminen on ajatuksena sekä tarinana epämiellyttävä ja saa sellaisena pysyä. Lapsenmurhan pitäminen epämiellyttävänä ei vähennä mielestäni (ad hominem) Jumalan sanan merkitystä. Ristiinnaulitsemisen ajatteleminen fyysisenä kokemuksena on epämiellyttävää. Tuo epämiellyttävyyden tunne ei silti merkitse asian ja sen merkityksen vähättelyä tai torjumista. Jos ristiinnaulitseminen olisi miellyttävää, niin meillä ei olisi nyt uskoamme. En usko (ad hominem), että Turtiainen vapahtajamme ristin juurella seisoessaan olisi kokenut näkemäänsä miellyttäväksi. Luulen (ad hominem), että hän olisi ollut kuin kuka tahansa ja itkenyt.
Jaha leimakirveet…
Olen varma, että jätän elokuvan väliin. Raamatun itsensä tutkiminen on mielenkiintoisempaa. En siis aio selvittää, mitä taiteellisia vapauksia on otettu. Veikkaan kuitenkin, että elokuvan tekijä ja täällä kommentoija ei ole kekannut sieltä sitä mitä minä. Olisin voinut saada paljon pahemman näytöksen kuin känninnen Nooa. Mutta eiköhän riitä, että otan Nooan töppäyksestä opikseni. Ei kannata sammua.
Totean kuitenkin, jos joku tutkii Nooan kertomuksen, niin kannattaa huomioida, että poika on myös pojanpoika. Poika käsite ei ole ollut sama kuin meillä.
Minä olen totinen viinipuu ja te olette sen oksat”, joiden “hedelmistä te tunnette heidät” todisti Jeesus esoteeriseen gnosikseensa vihkimistään opetuslapsista. Jeesus, Nooa ja paratiisin Herra samaistuvat. He ovat kaikki uuden ihmisen tuottajia. Ja uusi ihminen tuottaisi viiniä, joka pantaisiin uusiin leileihin. Viini on prosessituote. Hedelmä kypsyy ja käy ja saa käymistuotteena aikaan mielenmuutoksen. Euforian. Tällaisiin päätelmiin voi tulla, kun esoteerisen lukutapaa käyttäen löytää Nooan tarinasta uusia semanttisia merkityksiä. Seuraavan esoteeris-kabbalistisen lukutavan sovelluksen otamme sen tähän esimerkkinä Vanhan testamentin tekstien vertauskuvallisesta ymmärtämisestä ja noihin vertauskuviin sisältyvän viestinnän tulkinnasta. Tulkinnasta ottaa tietysti vastuun kirjoittaja.
Perimätiedon mukaan paratiisin hedelmät kasvoivat puussa, joka tuotti viinirypäleitä, jotka lienevätkin eräitä vanhimpia ihmisen hyödyntämiä. Tämän hedelmän nimi on hepreaksi bni eli onab, joka vokalisoituna eneb merkitsee myös viinirypäleterttua, jota vastaa myös synonyymisana eshkol lksa, josta puolestaan tulee maskuliinista “terttua” eli miehen kiveksiä vastaava sana ashka ! Nooa oli siis ihmiskunnan ensimmäinen viinitarhuri eli onab-mehun puristaja, joka siis juopui viinistään ja jonka kives-tertut (tässä hepr. tvri:”paljaat” tai “arat”) Nooan pojat siis näkivät. Kertomuksessa on selvästi nähtävissä kertojan mieltymys vertauskuviin, kuvakieleen ja erityisesti sanaleikkeihin, joita Raamatussa muutenkin on noin 3o ooo. Kaikki tyylit ovat kertomuksessa mukana.
Sillä viinitarhurina Nooa edustaa Jumalaa , viinitarha on Israel ja Nooan peitetty häpy antaa armeliaan verhon kirjoitusten niille osille, jotka luonteeltaan ovat perin sukupuolisia, kuten sanat grape-onab, viinirypäle-eneb, paratiisihedelmäterttu-ashkulit ja kives-ashka kontekstuaalisessa yhteenkuuluvuudessaan osoittavat.
Sillä viinirypäle muistuttaa muodoltaan suuresti miehen kivestä, molemmista saadaan juovuttavaa elämän nestettä, Nooan nesteestä syntyy uusi sukupolvi kuten ihmisen uudestisynnyttävässä ehtoollisymbolissa ehtoollisviini on tehty käymis-prosessoidusta rypäle-mehusta ja joka symboloi uutta liittoa ihmisen ja Jumalan välillä. (Tämä on uusi liitto minun veressäni…jne.).
Näin siis paratiisihedelmän “syöminen” oli “viinin” eli kivesmehun juomista symboloiden miehen ja naisen yhtymistä ensinnäkin paratiisissa ja sitten Noan viinitarhassa, joka on itse asiassa Edenin toisinto. Kertomukset ovat saman aatteen kaksi eri versiota.
Sanaan onab törmäämme myös nimessä Onan, joka siis vuodatti oman rypälemehunsa kedolle.
Mutta rypäleet eivät kypsy ilman valoa ja aurinkoa. Valaistumisen keskeinen symboli oli , kuten jo monesti todettu, yhteyttävä, synnyttävä ja kasvattava aurinko . Tiedon valo hedelmöittäisi ja kasvattaisi ihmistä kuin auringon valo äiti maata. Tiedon valo päästäisi hänet lopulta irti myös jälleensyntymien kehästä, mutta sitä ennen on ihmisen muutettava karmaansa, tultava uudeksi, jos niin saa sanoa, Noaksi, uuden viinin tuottajaksi Jumalan viinitarhassa. Viinitarhuri, prosessori Nooa oli ensimmäinen hierofantti, viinipuu oli esoteerisen juutalais-kristillisyyden keskeinen symboli, viinin violetti väri on säilynyt kirkkolaitoksemme värisymboliikassa mysteerion salaisuuden värinä. Mutta Noankin yläpuolella oli suurin salaisuus, joka oli Korkein, oikean auringon takana oleva Elämän henki. Eljon, korkein, jota oikeat esoteerikot eivät halunneet nimetä. Hän oli Lausumaton. Korkein jumaluus oli Ajin Suph; ei mikään nimi. Kun ihminen pääsee monien jälleensyntymien jälkeen takaisin kiinni tähän henkeen, on hän päässyt jumalalliseen rauhaan tai lepoon. Sillä nimi Nooah merkitsee juuri lepo. Mutta sitä ennen on sielun täytynyt läpikäydä monta kierrosta ja metamorfoosia eli muodonmuutosta.
Just. Toivottavasti tämä oli copy-pastettu etkä vain tuottanut itse tuota tekstiä. Meinaan, että edes rivinvaihtoa voisi käyttää jossakin välissä ja jos edes puolet väittämistä olisi millään tavalla uskottavia, niin tuohon voisi jopa argumentoida. Nyt teksti itse puhuu puolestaan.
Paljolti heprealaiseen alkusanastoon perustuva teksti todellakin puhuu itse puolestaan,sen puolesta ei todellakaan puhu Mauno Mattila, jonka kompetenssi ei sen ymmärtämisen riitä. Toki se on pastausta, nimittäin omasta esseestäni.
Tulipa mieleen itselleni uusi ajatus, joskin tätä ovat varmaan muut aikojen kuluessa pohtineet. Raamattuhan voidaan nähdä myös Jumalan kasvukertomuksena. Näin jälkiviisaasti on aika selvää, mikä hommassa meni pieleen parikin kertaa. Ensin luominen: vain kaksi ihmistä. Muutama tuhat vuotta myöhemmin vedenpaisumus: jälleen vain kourallinen ihmisiä jäljellä. Senhän tietää, mitä moisesta sukurutsasta seuraa.
Myöhemmällä ajalla ei (ainakaan toistaiseksi) ole enää Nooan arkin kaltaiseen ratkaisuun turvauduttu. Päätelmä: vahingosta viisastuu. Lieneekö amatööriteologinen tulkintani uskottava?
Risto, esimerkiksi Jung kirjoittanut tuosta kirjassaan Job saa vastauksen. Oon sen joskus kauan sitten lukenut, että en tiedä mitä mieltä nyt oisin siitä kirjasta. Oon näetsen tehnyt kirjallisuuden opinnoissa aikoinaan esseen Jobin kirjasta.
Risto Korhonen: ihan samaa olen minäkin joskus pohtinut.
Minä totean kuin Job.
”Silloin Job vastasi Herralle ja sanoi:
”Minä tiedän, että sinä voit kaikki ja ettei mikään päätöksesi ole sinulle mahdoton toteuttaa.’Kuka peittää minun aivoitukseni taitamattomasti?’ Siis on niin: minä puhuin ymmärtämättömästi, asioista, jotka ovat ylen ihmeelliset minun käsittää.
Kuule siis, niin minä puhun; minä kysyn, opeta sinä minua.
Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.
Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa.”
Huom. Ei taaskaan vettä.
Aikamoinen prosessi on käyty ennen Jobin lopullisia sanoja. Että turhaa helinää ja kilinää on sellaiset viestit kärsiville/kärsineille ihmisille. Näin sanoo Jumalakin Jobin kirjassa.
Toteaisinko niin, että elän sen itse todeksi. Ei voi mitään.
Ukko Nooa oli kunnon mies. Kun hän meni saunaan…