Vuotta en muista, mutta joulukirkko oli täyttynyt Ressun lukion oppilaista ja opettajista. Ressun koulupastorina kapusin ännännen kerran Helsingin Vanhan kirkon saarnatuoliin pitämään saarnaa. Halusin rohkaista kuulijoitani, mutta ratkaisevalla hetkellä lausuinkin nenäni ja leukani välistä sanat, joita en olisi koskaan uskonut julkisesti huuliltani lähtevän. Kuulin oman ääneni sanovan, että koskaan ei pidä menettää epätoivoaan.
Pidin hetken paussin, jonka aikana yritin kuumeisesti muistella, mitä tuli sanotuksi, sillä konseptiin olin kyllä kirjoittanut, että toivoaan ei pidä menettää. Pahinta oli, että kukaan muu ei tuntunut kuulleen lapsustani. Nukkuiko kuulijakuntani? Varmuuden välttämiseksi änkytin jotakin korjatakseni mokani. Puheeni huippukohta oli kuitenkin auttamattomasti mennyt tärviölle.
Minulle kristillinen toivon käsite on aina ollut tärkeä. Uskon vielä viimeisillä voimillanikin veisaavani virttä 631 (Oi, Herra, jos mä matkamies maan): ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan…” Näin siksi, että uskon toivon kuolevan viimeisenä.
Uskovais-toivovaiseläkeläiskristittynä jäinkin aivan äimän käkenä ihmettelemään, kun Kati Reijonen manasi ”vaarallisen” toivo-käsitteen maan rakoon uutuuskirjassaan Vastustamaton. Älä torju hyviä asioita elämässäsi (Atena Kustannus 2021). Kuuntelin kyseisen hengentuotteen hiljattain äänikirjana.
Kati Reijosen kirja kertoo vastustamisen eli resistanssin monista muodoista arkiasioiden välttely-yrityksistä merkittävien mahdollisuuksien torjumiseen. Kirjoittaja ryydittää omia kokemuksiaan buddhalaisella ajattelulla, juutalaisella mystiikalla ja aivotutkimuksella. Vastustamisen vastakohdaksi Reijonen näkee antautumisen, sen levollisen vastaanottamisen, mitä tarjolla on.
Reijosen kirja edustaa lajissaan ns. uushenkisyyttä, omaa sukuaan New Age. Kimmo Ketola Kirkon tutkimuskeskuksesta käsin päin toteaa, että ihmisten käsitykset uskonnollisuudesta ja henkisyydestä ovat muuttuneet maallistumisen, yksilökeskeisyyden ja globalisaation myötä. Uushenkisyys ei ole mikään yhtenäinen ilmiö vaan kokonainen kirjo henkisyyden ja hengellisyyden muotoja, jotka ammentavat pääasiassa jostakin muusta lähteestä kuin kirkon opetuksesta.
Koska uushenkisyydessä on kyse eräänlaisesta valintamyymälälähtöisyydestä ilman sitovia normeja ja oppeja, omaan eväsreppuunsa voi kerätä aina uusia kivoja eväitä, kun siltä tuntuu ja eteen sattuu.
Seuraavassa Ruttopuiston rovasti käy keskustelua toivosta Kati Reijosen (kirjan) kanssa. Paksu teksti on KR:n, tavallinen RR:n. Kuten tulette huomaamaan, osoittaudun Reijosen pahimmaksi painajaiseksi, ainakin mitä tulee resistanssiin eli vastustamiseen. Miksi muuten et käytä vain ja ainoastaan helppotajuisempaa vastustamissanaa? Resistanssi ja muotisana resilienssi (=psyykkinen palautumiskyky) tulevat liian lähelle toisiaan…
Entä sitten toivo, jota monet pitävät viimeisenä oljenkortenaan? Aloin miettiä toivon suhdetta vastustamiseen luettuani syöpään sairastuneen kaupunkiaktivisti Tanja Jänichen haastattelun Helsingin Sanomista.
RR: Hmmm. Sinulle kelpaa luotettavaksi lähteeksi yksi ainoa Hesarin haastattelu? Minulle ei. Tuonnempana käy ilmi, miksi ei…
”Jos minulla olisi edes viiden prosentin mahdollisuus selvitä, pelkäisin, koska toivoisin pääseväni ohituskaistalle. Mutta kun toivoa ei ole, ei ole myöskään pelkoa.” Näin sanoo Tanja. Hän kertoo vapautuneensa pelostaan siinä vaiheessa, kun hänen syöpänsä oli edennyt toivottomaan vaiheeseen.
RR: Haastattelu, johon vetoat, on vuoden vanha. Samaan aikaan kun viime kesänä kirjoitit kirjaasi, Tanjan elämässä tapahtui muutos. Viime lokakuussa (sic!) Tanja antoi Kotiliedelle haastattelun, jossa sanotaan mm. näin:
”Kesäkuussa Tanja Jänicke oli niin hyvässä kunnossa, että palasi osa-aikaisesti töihin. Silti alkukesää värjäsi tunne siitä, että se jäisi hänen viimeisekseen. Se itketti. Keskellä kesää tuli kuitenkin yllätys. Ilmeni, että etäpesäkkeiden leviäminen oli pysähtynyt. Kasvainmassa oli jopa hiukan pienentynyt. Se oli pieni ihme.Aluksi uutinen sekoitti pakan. ”Olin varautunut kuolemaan, mutta yhtäkkiä aikaa onkin enemmän.”Hetken pohdittuaan Tanja päätti, että ei tässä muuta voi kuin jatkaa elämää entiseen tapaan.”
Kyseisessä haastattelussa Tanja sanoo, että olisi ihanaa, jos hän saisi elää vielä 30 vuotta. Voisi tavata ystäviä, lukea kirjoja ja katsoa elokuvia. Vuosi sitten lääkärit olivat antaneet hänelle elinaikaa kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. Tämän tiedon tarkistin juuri Tanjan Facebook-sivulta. Kotilieden haastattelussa Tanja sanoi, että jos lääkärit olisivat antaneet hänelle enemmän toivoa, niin toki hänkin olisi halunnut lähteä sille Hesarissa mainitulle ohituskaistalle.
Jos ajattelit ottaa kirjastasi uusintapainoksen, niin suosittelen, että ryhdyt Tanjan FB-kaveriksi, niin voisit päivittää tietosi naisesta, joka tänä päivänä taitaakin olla mitä suurimmassa määrin toivovainen.
Minun tekisi mieleni jopa sanoa, että toivossa on vastustamista. Toivo on hieman samanlainen sana kuin ”yrittäjä”. Se sisältää ajatuksen, että vaikka juuri nyt on vaikeaa, lopussa (ehkä) seisoo kiitos. Ehkä, muttei mitenkään varmasti. Toivo voi olla turhaa. Ja yritys voi jäädä yritykseksi.
RR: Perustuuko tämä väite vain omiin kokemuksiisi? En rohkenisi lähteä tällaista heittoa yleistämään.
Nietzsche sanoo, että toivo on pahin kaikista pahoista asioista, koska se ”pidentää ihmisen kärsimystä.”
RR: En ihan oikopäätä lähtisi kyselemään toivosta yhtikäs mitään kaverilta, joka on yhdistetty nihilismiin, yli-ihmisoppiin ja Jumala on kuollut-propagandaan.
Viktor Frankl taas kirjoittaa kirjassaan Ihmisyyden rajalla, että ne keskitysleirivangeista, jotka elivät toivossa päästä leiriltä esimerkiksi seuraavaan hanukkaan mennessä, kuolivat, kun niin ei tapahtunutkaan. Ne, jotka eivät toivoneet, selvisivät hengissä. Frankl itse kertoi selviytyneensä keskittymällä siihen rakkauteen, jota hän tunsi toisella leirillä olevaa vaimoaan kohtaan.
Toivon rinnalla kulkee varjona aina pettymys. Kun jotakin oikein kovasti toivoo, on vaarassa kokea raskaan pettymyksen.
RR: Nyt meistä on jompikumpi lukenut Viktor E:n ajatuksia hieman huolimattomasti!
Frankl oli aloittanut jo ennen vuotta 1942 Olemisen tarkoitus-nimisen käsikirjoituksensa laatimisen. Kun hänet siirrettiin Auschwitziin, käsikirjoitus löydettiin ja tuhottiin. Hänen toiveensa saada teos valmiiksi ja haaveensa siitä, että saisi olla perheensä kanssa jälleen yhdessä esti häntä menettämästä toivoa muuten toivottomassa tilanteessa.
Frankl piti itsensä elämässä kiinni aloittamalla käsikirjoituksen kirjoittamisen uudestaan papereille, joita onnistui vaikkapa varastamalla käsiinsä saamaan. Keskitysleireillä hän huomasi, että vangit, joilla oli jotain merkitystä elämässään, selvisivät todennäköisimmin kuin ne, jotka olivat menettäneet kaiken toivon.
Frankl lainasi kollegaansa W.V. Baeyeria: Ihmisyys ei koskaan voi olla ilman toivoa ja uskoa edessä olevaan täyttymykseen. Siihen uskominen on ihmiselle luonnollista ja ominaista ilman opinkappaleitakin.
Eli lyhyesti: Jos joku korosti toivon merkitystä, niin se oli juuri Viktor E. Frankl!
Otat, Kati, vielä toisenkin keskitysleirikokemuksen. En jäljennä koko tarinaa, vaan tyydyn kiinnostavaan loppuosaan ja sinun siitä tekemään johtopäätökseen:
Miten 16-vuotiaana Auschwitziin joutunut juutalainen Edith selvisi? Hän kertoo löytäneensä leirillä Jumalan. Sitä voi olla vaikea ymmärtää. Mutta ilmeisesti äärimmäisissä olosuhteissa, kun ihmisestä jää jäljelle pelkkä ydin, hän ei enää kykene analysoimaan asioita järkevästi.
Edith ei siis jäänyt pohtimaan, miksi Jumala salli keskitysleirit. Jumala nimittäin puhui Edithille viisaita: Älä kysy, miksi tämä tapahtui sinulle. Kysy, mitä seuraavaksi.
Tämä johti Edithin oivallukseen: Toivo ei ole roikkumista jossain tulevaisuuden haaveessa. Se on sijoittamista uteliaisuuteen. — Vaikka tilanne olisi kuinka ”toivoton” tahansa, voimme aina suhtautua siihen uteliaasti. Ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, uteliaisuus on ainoa ”järkevä” tulokulma elämään. Mehän emme koskaan tiedä, mikä meitä nurkan takana odottaa.
RR: Miksi sinusta tuntuu vaikealta uskoa, että kaiken hulluuden ja mielettömyyden keskellä joku voisi löytää Jumalan? Minun on varsin helppo uskoa niin. Miksi Jumalaan uskomista pitäisi kyetä analysoimaan järkevästi? Kukapa lähtisi henkensä hädässä laskemaan mahdollisia kustannuksia sille, kannattaako Jumalan tarjoama apu ottaa vastaan vai ei?
Teologisesti ajatellen on viisaasti sanottu, että meidän ei tule turhaan tehdä miksi-kysymyksiä, sillä ei niihin välttämättä löydy vastauksia. Tai sitten ainoa vastaus miksi-kysymykseen on siksi!
Jos kysyn, mitä seuraavaksi, niin eikö se jo paljasta, että uskon jatkoa seuraavan? Uteliaisuus voi olla ihan hyvä asennoitumistapa tulevaisuuden suhteen, sillä – kuten toteat – me emme voi tietää, mitä meitä nurkan takana odottaa. Ja jälleen sama tulevaisuusulottuvuus: Jotakin siellä nurkan takana meitä odottaa! Jatketaan elämistä ja otetaan asioista selvää…
Uteliaisuutemme ei kuitenkaan raivaa meille tietä tulevaisuuteen. Toivo on asenne, joka luottaa hyvän tulevaisuuden mahdollisuuteen. Yhdessä rohkeuden kanssa se asettuu pelkoa ja epätoivoa vastaan. Toivo saa ihmisen toimimaan hyvän puolesta. Se antaa elämälle suunnan kohti valoa.
Usko ja toivo ovat ihmisen henkisiä ominaisuuksia, mutta myös Jumalan meille antamia lahjoja. Syvimmässä merkityksessään ne suuntautuvat kohti Jumalaa, ikuisen elämän antajaa. Ilman Jumalaa elämä, onni ja toivo raukeavat lopulta tyhjiin. Kristittyinä me emme kuitenkaan usko ilottomaan loppuun vaan loputtomaan iloon.
Evankeliumin kautta ihminen saa toivon. Apostoli Paavali kirjoittaa kolossalaiskirjeessään: ”Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. (Kol. 1:23a).
Vielä lopuksi, Kati, otat kirjassasi uudelleen esiin toivon, jota lyöt kuin vierasta sikaa:
Usko, toivo ja rakkaus ovat kristinuskon kulmakivet. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että toivon voisi tästä yhtälöstä poistaa, ilman, että rakennelma romahtaisi siitä. Ehkä uskoakaan ei tarvita.
RR: Sori, mutta en millään voi ymmärtää tätä ajatustasi: Toteat kristinuskon kulmakivet, mutta hyväksyt niistä vain rakkauden. Toivo on pahasta eikä uskollakaan oikein mitään tee. Täh?
Miten ihmeessä voit vastustaa toivoa sen sijaan että suostuisit siihen, että monille ihmisille kristillinen toivo on JUST SE JUTTU? Mieleeni ei ihan heti tule mitään niin julmaa ajatusta kuin on yritys viedä ihmisiltä heidän toivonsa! Millä oikeudella näin teet?
Jos siis kirjastasi otetaan uusi painos, niin voisiko siitä poistaa kaikki ne kohdat, joissa annat toivon merkityksestä väärän todistuksen? Miksi edes mainita sellaisia asioita, joita vastustamattomuudesta ja antautumisesta kertovassa kirjassasi tunnut sydänjuuriasi myöten vastustavasi?
Kaikesta edellä kirjoittamastani huolimatta – tai ehkäpä juuri sen tähden – rohkenen toivottaa elämääsi kaikkea hyvää ja kaunista. Jumalan siunaustakin toivottaisin kernaasti, jos tohdit sen ottaa vastaan
Onpa kiva keksintö 90-vuotiaan kirkon juhlistamiseksi. Suurella lämmöllä muistelen Savitaipaleen kirkkoa, jossa minut konfirmoitiin. Rovasti Mauri Valtamoa olen vuosien varrella muistellut kiitollisuudella. Jämäkkä sotilaspappitaustainen kirkkoherra, joka toimi myös uskonnon ja luonnontieteen opettajana Savitaipaleen keskikoulussa.
Niin kauan kuin on aikaa on myös toivoa, että joku rohkenee aloittaa tämän kommenttiketjun tuomalla esiin oman näkemyksensä toivon tärkeydestä / tarpeettomuudesta.
Mitä on Jumalan antama toivo, siis kun ihminen pääsee valkeuteen pimeydessä vaeltamisen jälkeen, tietää minne on menossa ja kuinka sinne päästään.
Näkövammaisena varmaan RR. käsität ohjauksen merkityksen, silloin kun ei itse näe polkua. Muiden on varmaan vaikea tajuta tilannetta, jossa pitäisi liikkua normaalisti sokeana.
Me kristityt kun olemme vuosikymmenet saaneet hyvää ohjausta ylhäältä elämän polullamme, niin käsitämme hyvin se, että sama huolenpito jatkuu rajan toisellakin puolella. Joten iankaikkisuuden toivomme ei perustu toiveajatteluun , vaan siihen, että toivomme perustuu siihen kokemukseen, josta olemme saaneet pitkän ajan kuluessa hyvää kokemusta.
Tästä kokemuksestamme tuskin mitään muut voivat tietää. Silloin heille jää vain se kokemus , jota heillä ei ole. Joten tulevat tietenkin siihen johtopäätökseen ettei meilläkään voi olla toivon perusteena mitään muuta, kuin se mitä on heillä.
Kyllä kristittynä on hyvä laittaa toivonsa Luojansa varaan. Ei tarvitse laittaa toivoaan tämän ajan loppumiseen sekä paluuta vanhaan. Nyt kun kansa laittaa toivonsa paremmasta, niin sille on suuri järkytys pahenevasta ajasta.
Opin jostain idän viisaiden elämän asenteen: älä toivo, että asiat menevät, niin kuin toivot. Toivo että ne menevät niin kuin menevät. Tuon soveltaminen auttaa elämän tilanteissa, jopa vaimon kanssa elossa. Kesälläkään ei tarvitse murehti huonosta säästä. Voi tuumata: ”Ai sataa. No antaa sataa”.
Koronasta ajattelen, etten odota sen loppua, vaan sitä mitähän seuraavaksi. Samoin, kuin se nuori siellä keskitysleirillä. Jos odottaisin vapautusta koronasta, enkä sitä saisikaan, niin ennen pitkää menettäisin kärsivällisyyteni ja voisin ryhtyä epätoivoisiin toimenpiteisiin. Taikka en välittäisi enää mistään rajoituksista lopulta mitään.
Sopeutumien vallitsevaan tilanteeseen luo todellista pohjaa tulevaisuuden toivolle.
Pekka: Jep. Kristityt on kutsuttu odottamaan ja samalla valmistautumaan. Ajatellaanpa vaikka Kristuksen toista tulemista. Meidän on suostuttava sekä siihen, että paluu viivästyy että myös varauduttava siihen, että paluu tapahtuu jo tänään!
Ei epätoivoa saa menettää. Silloinhan ei olisi toivoa. Aivan samoin, jos ei ole pimeyttä, ei ole valoakaan.
Charlotta, minkälaisena näet epätoivon, onko se kenties umpikuja vailla poispääsyä, ilman vaihtoehtoja?
Niin minäkin ymmärsin Frankl in että hän löysi itselleen merkitystä antavaa toimintaa. Se ei ole ihan sama asia kun toivo . Mutta kun on löytänyt tarkoituksen elämälleen missä olosuhteissa tahansa, niin ei vaivu epätoivoon vaikka kuolisikin. Jumalan löytäminen noissa olosuhteissa on merkityksen löytämistä.
Toivon vieminen ihmisiltä on sielunmurha. Realismi toivottomassa tilanteessa ei todellakaan ole suurta viisautta. Mitä vikaa toivossa elämisessä on? Toivoja on monenlaisia . Tuollaisella leirillä ei ainoa toivo ole vapautumisen toivo. On tietenkin totta että jos epärealisesti toivoo pian vapautuvansa ja sitten ei niin tapahdukaan ,niin putoaa depression syvyyksiin. Mutta miksei sitäkin saisi noissa olosuhteissa toivoa? Ei kaikki löytäneet tarkoitusta elämälleen siellä.
Sitten vielä . Elämä ei ole keskitysleirillä elämistä. Äärimmäisissä olosuhteissa elämisellä on toiset lait kun arkielämässä
sen kaikkine mahdollisuuksineen. Arkielämän vapaudessa toivo on se kompassi joka panee meidät liikkeelle tiettyyn suuntaan.
Markku: Ja niinhän siinä kävi, että Viktorin vaimo kuoli siellä toisella keskitysleirillä.
Kun ensi kerran kuulin tästä logoterapian isästä, sain käsityksen, että hänen pyrkimyksensä selvitä elävänä keskitysleiriltä perustui toivoon päästä sodan jälkeen kertomaan maailmalle, millaista keskitysleireillä oli. Tarvitaan todistajia, jotka kertovat asioitten oikean laidan. Sitä tosin hänkin varmaan joutui pohtimaan, mahtaisiko maailma sittenkään uskoa kaikkia niitä koettuja kauhuja ja julmuuksia. Holokaustin kieltäjiähän löytyy vielä tänäkin päivänä…
Ruttopuiston Rovasti Hannu Kiuru
Syöksit minut tällä blogillasi epätoivon kuoppaan. Se ei ollut tahallista, ei varmasti. Reaktioni oli yhtä odottamatonta kuin oma reaktiosi puheesi toivon vaihtuessa epätoivoon. Tajusin vain taas kerran pudonneeni monttuun, josta en tiedä ylös pääsyä. Ylläni kyllä loistaa sininen taivas.
Tästä montusta löydän taas itseni ja taidat tietää, mikä se on. Olen kuullut kahden läheiseni sairastavan parantumatonta sairautta, syöpää. En tiedä, mitä on edessä. Kaksi eri kertaa, kaksi erilaista ihmistä, kaksi erilaista kohtaloa. Toinen elämänsä kynnyksellä 17 v. nuori, toinen 66 v. eläkeläinen, aviopuoliso. Herra, armahda!
Montussa ollaan. Ei mitään keinoa selvitä. Ei sairailla eikä minulla. Ei auttaisi Kati Reijonen New Agellaan eikä muullakaan uskontojen sekasotkullaan kuopasta ylös. Ei antaisi minulle mitään köydenpätkää puhumattakaan tikapuista, joilla pääsisi kiipeämään. Nämä ovat hyvin hataria astinlautoja, täysin riittämättömiä apukeinoja epätoivoon. Mistä löydän avun, kerro, Hannu!
Ehkä ensin kuunnellaan tytärtäni. Hän kertoo näin:
”SAIRASTAN SYÖPÄÄ! Se on pahanlaatuista, olinpaikkana maksa ja se oli lähettänyt etäispesäkkeitä mm. haimaan. Kurkkuani kuivasi ja itkin. Itkin avuttomuuttani. Itkin kuolemaa. Itkin kipujani ja olin todella masentunut.
Nuoruuteni oli revitty verisesti käsistäni. Uutta olisi tulossa, vanha oli mennyttä minulta lupaa kysymättä. Se oli väärin, todella väärin.
Itkin lääkärin lähdettyä. Istuin ja yritin olla rohkea, miettiä asiaa.
Sairastan syöpää. Mutta mitä se on? Otin paperia ja kynät esiin. Piirsin puun, jonka piti olla raju ja armoton, mutta siitä tulikin herkkä ja kaunis. Sitähän sairaus on, kaikkea muuta kuin mitä ajatellaan.
Silloin vasta aloin elää. Silloin kaikella oli tarkoitus: perheellä, Jumalalla, kodilla ja ystävillä. Silloin kaikki asettui paikoilleen.
Muut eivät ymmärtäneet, mitä minulle tapahtui, vaan odottivat romahdustani. ”Ei voi olla mahdollista, että sä kestät ton kaiken. Tajuutsä, Riikka, sähän kuolet!”
Entä sitten? Minä kuolen. Niin, kuolen! Minä en ehkä elä niin pitkään kuin moni muu. Mutta tämä tieto ei riistä minulta kaikkea. Syöpä vei minulta vanhan elämäni, mutta antoi tilalle uuden, vielä hataran, mutta tarkoituksenmukaisen.”
Riitta: Tyttäresi todistus on puhutteleva. Siitä puuttuu täysin tuo blogitekstissä mainittu erikoinen ajatus, että kun toivo on kadonnut, pelkokin on poissa. Tyttäresi oivallus elämän tarkoituksen löytämisestä suuren ahdistuksen ja avuttomuuden keskellä tuo mieleen Franklin löydöt.
Kysyt minulta, miten sinä kristittynä pääsisit ylös kuopasta, jonne menneet muistosi ovat sinut bloggaukseni myötä pudottaneet. Vastaan näin: Huomaatko, että Kristus on jo siellä kuopassa kanssasi? Hän on laskeutunut kuopan pohjalle sinun takiasi, tullut sinua varten sinne. Ja hän myös auttaa sinut ylös siitä kuopasta.
En osaa keksiä lohdutuksen sanoja mutta itketään yhdessä.
Kuoppaan pudottuani sain lohdutuksen Per Wallendorffin sanoista.: ”Jos putoat vielä syvemmälle niin varpaillasi saatat ryhtyä tuntemaan alapuolellasi Vapahtajasi kädet”.
Jokseenkin kaikilla meistä on tuo monttuun putoamien jossain vaiheessa edessä. Jollei sitä ole koskaan ennen ollut, niin sitä kamalampaa sinne on joutua. Tietysti sieltä haluaisi pian pois. Samalla kuitenkin tietää, ettei se ole nyt mahdollista. Siellä on pakko olla ja se on raastavaa.
Omassa montussani opin odottamaan ja jäämään sinne rikki revittynä: Sillä opin antamaan surun tulla valtoimenaan. Silloin kun se oli tullakseen. En edes yrittänyt padota sitä. Opin että suru ja se raastava kipu hoiti minut lopulta ehjemmäksi kuin ennen. Se vain vaati minulta pitkän ajan. Vaimo sanoi että minusta tuli toinen ihminen.
Pekka: Kyllä me kaikki ennemmin tai myöhemmin kuoppaan joudumme, sillä jokaiselle meistä sellainen maallisen matkamme päätteeksi kaivetaan. Kristityt voivat täydellä syyllä kutsua hautapaikkojaan leposijoiksi.
Papin työssä on sinulla RR. ollut se hyvä puoli, ettei kuolemaa ole voinut sulkea oven taakse ja pois kokonaan mielestä. Se antaa elämään hyvää perspektiiviä. On oikein hyvä käydä väillä jonkun toisen kuopan reunalla ja todeta, että parin viikon päästä saattavat kaivaa minulle samanlaisen.
Pekka: Juurikin näin. Pohdinnat konkretisoituivat heti sen jälkeen, kun olin siunannut omat vanhempani haudan lepoon. Silloin tajusin selkeästi, että nyt ei kuoleman ja minun välissä ole muita, perheeni ja myöhemmin myös sukuhaarani vanhimpana minun kuuluisi olla seuraava lähtijä. Vaan minähän en siitä tietenkään päätä…