Eräänä iltana olin jättänyt suomalaisen seurakuntaryhmän hotelliin ja kävelin kohti kotia, kun näin keski-ikäisen miehen istumassa tien vieressä olevalla muurilla. Hän katseli ohikulkijoita ja joi hiljakseen olutta. Tervehdin häntä, hän vastasi ja pysähdyin hetkeksi juttelemaan. Lopulta istahdin miehen viereen muurille ja kuuntelin.
Mies – kutsukaamme häntä vaikka Kaleviksi – oli tullut aikoinaan kauempaa maakunnasta Tallinnaan. Tie oli vienyt jossain vaiheessa kauas, vankilaankin asti ja tällä hetkellä tuntui murheita olevan paljon. Kotia ei ollut ja suhde läheisiin oli katkennut tai ainakin melkoisen heikko. Kalev sanoi, että hän ei tarvitse ketään eikä kenenkään apua. Isä oli kuulemma opettanut, että pitää aina tulla yksin toimeen. Yritin sanoa, että ehkä sittenkin on ajateltu niin, että tässä elämässä tarvitsemme toisiamme. Tuo yksinäinen susi oli sitä mieltä, että hän ei apua pyytele.
Jossakin vaiheessa Kalev sanoi, että kurjinta on se, että kukaan ei välitä. Ketään ei kiinnosta hänen elämänsä ja ongelmansa. En voinut olla sanomatta, että en epäile hänen kokemustaan – ja että silti uskon, että on joku, jota kiinnostaa ja joka välittää. Sanoin, että se saattaa kuulostaa hänestä omituiselta mutta uskon vakaasti, että Jumala välittää jokaisesta ihmisestä.
Sen jälkeen Kalev kertoi minulle kaikesta, mitä kirkot ovat tehneet väärin ja mitä kaikkea kauheaa uskon nimissä on tehty. Kuuntelin. Sitten hän kertoi, että uskoo Jumalaan illalla peiton alla, muttei päivisin. Hän kertoi puhuvansa joskus iltaisin Jumalalle – mutta Jumala ei ole auttanut häntä.
Kysyin Kalevilta, voinko rukoilla hänen puolestaan. Hän kieltäytyi, mutta lupasi että kotona voin muistaa häntä rukouksessa. Ajatus, että Jumala voisi rakastaa ihmisiä ja myös häntä sai Kalevin vihastumaan. Hän kun ei näe Jumalaa eikä tämän rakkautta missään. Sanoin ymmärtäväni – ja ymmärsinkin.
Hieman myöhemmin jatkoin matkaa eteenpäin. Kätellessämme Kalev kiitteli, että pysähdyin juttelemaan hänen kanssaan, mutta ymmärsimme molemmat, ettei hänen tilanteensa siitä juuri kohentunut. Kalev pyöri ajatuksissani pitkään. Rukoilin, että hän voisi kokea jonkinlaista välittämistä. Mietin kaikkia samankaltaisia keskusteluja, joita olen täällä asuessani käynyt. Niitä on paljon. Joka kerta tunnen itseni yhtä pieneksi.
Sitten päähäni pälkähti ajatus, jota en ole aikaisemmin tajunnut ajatella: Kalev sanoi, ettei hän näe Taivaallisen Isän rakkautta missään eikä hän koe sitä. Se ei muuta mitään hänen elämässään. Mietin Kalevin kolmea poikaa, jotka ovat jossakin kaukana. Hekään eivät näe oman isänsä rakkautta elämässään. He eivät koe sitä eikä sillä ole vaikutusta heidän elämäänsä. Minä kuitenkin näin Kalevin surun katkenneen yhteyden takia sekä hänen ilonsa ja ylpeytensä poikien olemassaolosta. Mietin, ikävöivätkö pojat isäänsä vai ovatko he pettyneinä sulkeneet tämän mielestään ajatellen ”ei se välitä”. Aivan kuten Kalev itse ajatteli Taivaallisesta Isästään. Isiä ja poikia, joiden suhde on poikki. Heitä on niin kipeän paljon.
Rakkaudella on väliä vasta, kun syntyy suhde. Silloin se voi vaikuttaa elämässä ja muuttaa jotakin. Rakkaus tavoittaa meidät, kun uskallamme tarvita suhdetta. Sitä ennen se on vain teoriaa.
Meidän Jumalamme ei ole teorian Jumala. Hän tuli alas korkeuksistaan meidän keskellemme, että rikkoutunut suhde tulisi taas ehjäksi. Jeesus antoi kaikkensa, että hänen rakkautensa voisi muuttaa elämämme, että voisimme nähdä ja kokea Taivaallisen Isämme rakkauden. Koko pääsiäinen julistaa Isän rakkautta lapsiaan kohtaan.
Tämän maailman silmissä se on usein hulluutta. Pahuuden keskellä moni kysyy Kalevin tavoin: missä se teidän Jumalanne on? Ei häntä täällä näy. Juuri silloin on tärkeää olla menettämättä rohkeuttaan. Jumala on lähellä aina, kun käännymme Hänen puoleensa. Joskus voimme ihmissilmin katsottuna tehdä enemmän, joskus vähemmän – mutta ikinä meidän ei pidä hävetä uskoamme. Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on kanssamme kaikissa tilanteissa ja kaikissa kohtaamisissa, ja Hänen mahdollisuutensa ovat mittaamattoman suuret. Jokaisen ihmisen kohdalla.
”Hän (Kristus) oli heikko, kun hänet ristiinnaulittiin, mutta Jumalan voimasta hän elää. Mekin olemme heikkoja, koska olemme häneen liitettyjä, mutta yhdessä hänen kanssaan me elämme Jumalan voimasta, ja te saatte sen tuntea.” (2. Kor. 13:4)
Teksti ja kuva: Titta Hämäläinen, Lähetysseuran työntekijä Virossa.
Tuo kuvaamasi keskustelu riittää pitkälle. Ei siihen tarvitse kehitellä mitään ylimääräistä saarnaopetusta. Kyllä kristityt tietävät mitä heiltä odotetaan.
Kun onnistuu tuollaisessa silmänräpäys kontaktissa ,niin on täysi syy tuntea kiitollisuutta siitä että on saanut etuoikeuden olla osallinen sellaisesta.