Sain aiheen pohtia ylläolevaa kysymystä yhdestä ruotsalaisesta artikkelista jossa vertailtiin Englannin anglikaanisen kirkon ja Ruotsin kirkon kehitystä naispappeuden tulemisen jälkeen.
Artikkelissa todettiin, että kirkko on aina , enemmän tai vähemmän , ollut osallistumisen puolesta naisvoittoinen. Ei kaunkaan sitten, kirkossa kävijöitten määrä oli suunnilleen n 60% naisia ja 40% miehiä.
Viime vuosikymmenien kehitys on mennyt siihen että suhdeluku on nyt 80-20 naisten hyväksi. Naispappeudella katsotaan olevan syytä tähän. Kirkon jo aikaisempi ”feministinen” kuva on kasvanut ja miehet tuntevat olevansa kultuurissa jossa on vähän heitä puhuttelevaa maskuliinista ainesta miespappien kadotessa.
Uskon ,että tässä on jotain perää.Olemme nähneet vastaavaa muissakin yhteyksissä niinkuin sairaanhoidossa ja koulumaailmassa. Varsinkin koulumaailma on huolestuttava kun lapset ja nuoret ovat ylivoimaisesti naisellisten esikuvien kasvatettavina. No , aikaisemmin oli miesvalta, eikä sekään ollut millänlailla hyvä. Tasapaino tällaisessa tuntuu olevan vaikeata ylläpitää.
Kirkon viroissa ollaan juuri tulemassa tasapainotilanteeseen mies ja naispappien suhteen, mutta diakoniatyöstä miehet jo ovat melkein hävinneet. Tässä tilanteessa kirkon johto voisi aktiivisesti ohjata kehitystä. Ollaan sellisessa tilanteesa, että tasapainon sälyttämiseksi tulisi ehkä jossain määrin suosia miehiä pappisvihkimyksissä.
Mieskato tulee kiihtymään vanhemman ikäluokan tullessa eläkeikään ja nuorten naisten halukkuus papin virkaan on ilmeisesti suurempi kun nuorten miesten, joten heidän suhteellinen lukumääränsä kasvaa miesten kustannuksella.
Tässä ei siis ole kyse naispappeudesta, vaan siitä miten seurakunnan näkyvän johdon pitäisi olla ,jotta miehet tuntisivat luonnolliseksi olla yhteydessä seurakuntaelämään . Vaikka kirkkoherroista ja piispoista suurin osa on viellä miehiä niin kehitystrendit ovat jo näkyvissä. Naisten ei tarvitse pelätä jäävänsä paitsioon.
Väittäisin, että on myös naisten intressien mukaista yrittää pitää yllä tasapainoa virkojen suhteen juuri siksi, että tasapaino vaikuttaa seurakunnan toimintaan osallistumiseen. Miesten katoaminen srk toiminnasta on tappio myös kirkon naispuolisille työntekijöille.
Eikös seurakunta-aktiivisistakin enemmistö ole naisia? Aitouskovia miehiä on kirkossa todella vähän.
Sehän se ongelma on .Eikä se parane jos miespapit katoavat.
Seppo. Riippuu, mistä kirkkokunnasta puhutaan.
Mites mies miehiä vetää? Kyllä minä ainakin mieluimmin miehenä katselen naispappia, samasta annetusta tekstistä ku,mankin on kuitenkin saarnattava.
Miesten mukaan saamiselle olisi kirkossa tilaisuutta, mikäli lapsiperheiden osallistumiseen mesuissa paneuduttaisiin enemmän. Isien kun on jäätävä kotiin hoitamaan pienempiä, jotta äiti pääsee kirkkoon.
Jolloin isät jäävät heti isyyden alussa syrjään toiminnasta. Messuissa, joissa lasten mukanaolo ja liikkuminen on hyväksytty, niin siellä on myös miehet mukana. Niihin tilaisuuksiin jossa lastenhoito on järjestetty tulee kokonaiset perheet mielellään mukaan. Seurakunnissa vain on niin kummallisesti järjestetty nuo työtunnit, ettei palkattuja työntekijöitä voi käyttää lastenhoitoon. Jolloin se jää vapaehtoisten varaan. Niiden saaminen taas on kiven takana.
Rantanen. ”Jos useat naiset hakeutvat papeiksi, niin käsittääkseni se osoittanee naisten sitoutumista kirkkoon ja sananjulistukseen. Ei kai voi olla naisten vika, jos miehet eivät tätä kutsumusta tunne?”
Eihän tämä miesten sitoutuminen kirkon virkaan ollut ongelma 1980-luvulle asti. Jotainhan tässä on tapahtunut ja osittain uskon, että miesten vähenevä kiinnostus papin työhön johtuu naispappeudesta ja kirkon ”naisistumisesta”. On lopulta ehkä vaikea nähdä naista hengellisenä johtajana. Itse en toimisi naisen alaisuudessa missään hengellisessä työssä. Voisin kyllä hyvinkin auttaa ja palvella naispappia ja olen niin monesti tehnytkin.
Jos useat naiset hakeutvat papeiksi, niin käsittääkseni se osoittanee naisten sitoutumista kirkkoon ja sananjulistukseen. Ei kai voi olla naisten vika, jos miehet eivät tätä kutsumusta tunne?
Tämä on vähän samanlaista voivottelua kuin opetustoimessa. ”Voi voi kun on niin paljon naisopettajia, niin pojat eivät pärjää koulussa ja syrjäytyvät.”
Naisten aseman koheneminen yhteiskunnassa, kirkossa ja työmarkkinoilla on ollut monen sukupolven naisten (ja joidenkin miestenkin) valtava voimanponnistus. Eikä se työ lopu koskaan. Kyllä teidän miesten pitäisi ryhdistäytyä ja tehdä jotakin itsekin, jotakin muuta kuin vain valittamista ja voivottelua.
Palkasta se on kiinni. Mitä vähemmän kilpailukykyisempi palkka, sitä vähemmän miehiä alalla. Toisaalta kirkko on tehnyt parhaansa karkoittaakseen kaikkein kutsumustietoisimmat miehet kirkosta.
Vaikka olenkin paljolti samaa mieltä Seijan kanssa, niin asia tuntuu kuitenkin ongelmalliselta.
Kari-Matti: Oman kokemukseni mukaan sekä kirkon palveluksessa olevat miehet että naiset ovat hyvin kutsumustietoisia. Sinunko arvelusi on, että miehet eivät niinkään välitä kutsumuksesta vaan rahasta?
Siis ongelma mikä tässä naiapappeusasiassa on, johtuu siitä, että naiapappeutta ajettiin feministisin motiivein ja näin luotiin ja vahvistettiin vastakkainasettelu miesten ja naisten välille.Olisi pitänyt etsiä hengellinen viisaus miten toimitaan yhdessä eikä lähteä tälle ”oikeuksien” penäämisen linjalle. Tällaisessa käy niin, että ne oikeudet kyllä saadaan, mutta lopulta niistä ei sitten kuitenkaan ole samalla lailla iloa, kuin jos ne oltaisiin saatu Jumalan kädestä ja Jumalan lahjana.
Nythän käy vähän niikuin apinalle, jolla on banaani kookospähkinässä, johon on tehtynä käden mentävä aukko. Apina pujottaa kätensä aukkoon ja puristaa banaania niin lujaa, ettei saa sitä enää pois kookospähkinän sisältä.Sillä on nyt banaani, mutta se ei pysty syömään sitä, mutta ei myöskään osaa irrottaa siitä. Banaanista olisi siis enemmän iloa, jos apina olisi älynnyt vain kääntää kookospähkinänää niin, että banaani olisi pudonnut ulos itsestään lautaselle.
Jos siis naispappeus olisi toteutettu hengellisesti viisaammin, uskon, että uudistuksessa olisi ollut parempi siunaus myös kirkon kannalta. Raamatun perusajatus on miehen ja naisen välinen yhteys. Tämän tietysti tulisi toteutua myös pappeudessa. Mutta se ei ikinä toteudu vastakkainasettelua lietsomalla ja ylläpitämälä. Kaikissa Jumalan valtakunnan suhteissa toimii vain sovituksen periaate, ja siten synnytetty yhteys ja yhteistyö. Näin myös miesten ja naisten palvellessa Herraa yhdessä.
MInulla on yli kolmenkymmenen vuoden kokemus hengellisestä yhteydestä ja yhteistyöstä vaimoni kanssa. Meillä ei koskaan ole ollut jännitteitä, vaan olemme aina voineet palvelle Jumalaa Hengen yhteydessä toinen toisillemme alamisina ollen.
”Maskuliininen aines” löytyy raamatusta. Edes feministit eivät pysty tulkitsemaan raamattua niin, ettei sen sisältämä väkivalta kauhistuttaisi.
Pidin joskus nuorille oppitunteja seurustelusta. pyysin aina lopuksi kirjallisia palautteita. Yksi jäi erityisesti mieleen. Siinä tyttö kertoi miten vaikea on sulattaa ajatusta, että tunnin aihe on seurustelu. Varsinkin kun luokkaan astelee iso partainen mies pitämään tuntia. Kotona, kun ei ole yhtään miestä.
Eikä niitä ollut päiväkodissakaan. Opettajatkin ovat pääasiassa naisia.
Tytöt suomessa alkavat olla samassa asemassa , kuin joissain muslimimaissa, joissa vastakkaisesta sukupuolesta ennen häävuodetta on nähty vain jalat. Joten kyllä näiden tyttöjen asemakin on aika kurja. sitäkin tietysti voi ruikuttaa. Tytöt ja naiset tämmöisestä joutuvat lopulta eniten kärsimään.
Pekka: Olen kanssasi ihan samaa mieltä. Tytöt ja naiset joutuvat eniten kärsimään siitä, että miehet omaksuvat pelkän nillittäjän roolin ja odottavat, että naiset tekevät kaikki heidän puolestaan. Jopa pönkittävät heidän itsetuntoaan 24/7.
Jos nuoren kotona ei näy yhtään miestä, niin voisitko ajatella sellaista vaihtoehtoa, että se ei ole naisten syy? Tilastojen perusteella esim. aika moni aviomies hakkaa vaimoaan: http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhdevakivalta/vakivallan-yleisyys/ . Voisiko tässä olla yksi syy siihen, että on mukavampaa, jos isukki ei ole kotona?
Blogistille vielä: Kun papisto oli 100% miehistä, olisitko esittänyt vastaavanlaisia kysymyksiä?
En todellakaan olisi osannut enkä osannut esittää vastaa kysymystä miespappien monopooliaikana. Kun naispapit sitten aikoinaan tulivat, niin minullakin oli ylimenovaihe ennekuin opin ottamaan heidät oikeina pappeina.
Se tapahtui sisäisen pohdiskelun kautta kauan sitten Ruotsissa eräissä kastajaisissa joss kysyin itseltäni että pidänkö naispapin kastetta pätevänä. Koko sieluni pahustui aikaisempaan tyhmyyteni koska vastaus oli: Tottakai.
Elämässäni on ollut muitakin vastaavia ylimenoaikoja kun ennakkoluulot ja todellisuus törmäävät ja panevat arvioimaan asioita uudelleen. Luulen ,että olen tässä aika tyypillinen tapaus. Luulen lisäksi sen, että harvat syntyvät vapaamielisiksi kaiken ymmärtäjiksi ,vaan että elämä opettaa niitä jotka haluavat oppia.
Juu. Näinhän se on, miehet eivät enää ole miehiä, vaan nillittäjiä. Nillittäjämiehille on tyypillistä siirtää kaikki vastuu naiselle. Jolloin miehelle ei jää mitään roolia. Ainoa taitaa olla sotiminen. Siellä miehet vielä voivat olla miehiä, joten eiköhän sekin aika vielä koita.
Pekka: ”Ainoa taitaa olla sotiminen. Siellä miehet vielä voivat olla miehiä…”
Eikös siellä Jumalan luvatussa maassa Israelissa naisilla ole ihan samanlainen velvollisuus sotia ja tappaa arabeja kuin miehilläkin? Ja löytyyhän niitä naispuolisia sotureita lähempää, ihan kotoisista varuskunnistakin.
Ei sotiminen mikään miesten yksinoikeus ole.
Saatiinko taas yksi sukupuoli lisää? Naiset, miehet, transsukupuoliset, muunsukupuoliset ja nillittäjät?
Olisikohan tuossa vastaus siihen kysymykseen. Miehellä kun ei ole mitään miehistä roolia kodissa, niin hän katkeroituu ja luulee vaimonsa olevan syypää tilanteeseen. Nillittäjämies kun ei osaa ottaa miehen roolia perheestään vastuullisena ja pakenee aina vastuuta, kun sitä olisi tarjolla. Vaimot käytännöllisinä naisina ottavat sen, koska mies ei ota. Jonkunhan se on pakko ottaa. Näin vaimot alkavat määrätä kaikesta. Nillittäjät alistuvat siihen, mutta kostavat alistumisensa ja alkavat pahoinpidellä vaimoaan humalassa. Suomihan on tasa-arvon mallimaa ja huipulla myös naisten pahoinpitelyssä.
En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun lukee noita Pekka Pesosen kyökkipsykologisia pohdintoja.
Se, että Suomi olisi huipulla naisten pahoinpitelyä koskevissa tilastoissa on puhdasta puppua tai vähintään muunneltua totuutta.
Ainakin tilastokeskuksen mukaan Suomi on vasta 18. ellei Pekalla ole esittää uudempia tilastoja.
Mm. sellaiset sivistysvaltiot kuin Etelä-Afrikka, Uusi -Seelanti, Australia, Kanada, Englanti ja Wales ja USA menevät edelle. Ruotsi ja Hollanti seuraavat heti Suomen kintereillä 19. ja 20.
https://www.stat.fi/tup/tietoaika/tilaajat/ta_10_01_naisvakiv_tau.html
Otsikko kysyy ”Alkaako [ev.lut.] naispappeja olla liikaa?”
Vastaus on selvä: ei ole. Ev. lut yhteisössä on työntekijäryhmä jota kutsutaan ”papeiksi”. Eiväthän nämä varsinaisesti ole pappeja Kirkon perinteisesti tarkoittamassa mielessä vaan ev. lut. yhteisön työntekijöitä. Eli perusongelmana on nimittää ketään ev.lut työntekijää papiksi, ei niinkään työntekijöiden sukupuoli.
Pian lienee aika synnyttää ajatussuunta: Pelastetaan miehet miehiksi.
Mutta sen voivat vain miehet tehdä, ei tällainen isoäiti. Tai ehkä vähän kuitenkin. Tein juuri matkan 19-vuotiaan lapsenlapseni kanssa ja hän sai tehdä lentokentillä ja hotelleissa kaikki viralliset asiat miehekkäästi.
Istuimme yhdessä muutamissa kirkoissa hiljentymässä ja lähetin Taivaan Isälle kiitokset tästä hurmaavasta nuorukaisesta, vaikka en häntä, nuorisotyöaktiivia, teologiseen saanutkaan.
Ehkä naispappeja on liikaa, ehkä ei. Minä odotan papilta uskovan sydäntä, oli hän sitten nainen tai mies.