”Alkuperäiseen luterilaisuuteen kuului ihmisten epätasa-arvo”

Jotkut luterilaisuuden alkuperäiset opetukset on tietoisesti unohdettu.  Lutherille oli päivänselvää, että ihmiset ovat syntyperänsä perusteella eriarvoisessa asemassa.  Myös opetukset oikeasta, hierarkkisesta elämänmuodosta on haluttu haudata. Näin sanoi elämäntyönsä Saksan reformaation tutkijana tehnyt professori Kaarlo Arffman Aholansaaren teologiapäivillä eilen tiistaina. Hän oli puhumassa luterilaisuuden perinnöstä ja nykyisyydestä.

Arffmanin mukaan on ”käsittämätöntä akrobatiaa”, että luterilaisessa kirkossa on sittemmin kirjoitettu sosiaalietiikkaa, jossa Lutherin alkuperäinen asenne on häivytetty kokonaan.  Arffmanin mukaan Luther opetti, että todellinen kirkko kuuntelee Jumalan puhetta ja Jumalan tekoja. Paavi ja piispat olivat väärässä, kun luulivat, että totuus oli annettu heidän päätettäväkseen. Lutherin mukaan totuus on yksin Jumalalla eikä ihmisten päätettävissä ollenkaan. Luterilaisittain kirkolliskokouksen päätös ei siis ole oikea, jollei se ole linjassa Jumalan sanan ja Jumalan tekojen kanssa, Arffman sanoi.

Jo 1600-luvulta lähtien moderni maailma, puhe yksilöiden oikeuksista ja velvollisuuksista sekä luonnonoikeusajattelu tuli sotkemaan ”alkuperäistä luterilaisuutta”. 1800-luvulla lähdettiin Suomessakin Arffmanin mukaan kopioimaan kalvinistista päätöksentekojärjestelmää. Aiemmin luterilaisuudessa ei ollut kirkolliskokouksia, koska opista ei voitu päättää ihmisjoukolla. Arffmanin mukaan Luther pitäisi täysin irvokkaana nykyisen kirkkomme päätöksentekojärjestelmää. Hänelle se olisi eräänlaista paluuta paavillisuuteen.

Arffman kertoo viettäneensä unettomia öitä ja murehtineensa paljon sitä, että luterilaisuus on oikeastaan ollut ja mennyt. Protestanttisten kirkkojen jäsenmäärät laskevat Euroopassa hurjaa vauhtia ja jumalanpalveluselämä on kuihtumassa kokonaan pois. Hän viittasi erään saksalaisen evankelisen kirkon työryhmän esitykseen, jonka mukaan ratkaisu olemattomiin jumalanpalvelusten kävijämääriin on luopua jumalanpalvelusten pitämisestä tavallisia pyhinä. Juhlapyhinä kansa sentään ehkä vielä tulee kirkkonon. Kehitys pelottaa Arffmania.

Arffmanin mukaan Lutherin olennaisimmat teologiset löydöt ja linjaukset lukee vuonna 1520 julkaistussa kirjasessa Kristityn vapaudesta. Luteher tajusi, että ihminen ei voi vaikuttaa pyhittymiseensä millään tavalla eikä voi täyttää Jumalan käskyjä. Jumala on antanut käskyt ja myös täyttää ne itse. Jumala pyhittää ihmisen ilman mitään hänen omia ansioitaan tai pyrkimyksiään. Luther jätti katolisesta rippiopetuksesta voimaan vain katumuksen ja ehdottoman synninpäästön. Kolmannen osuuden, jossa rippi-isä antoi katuvalle neuvoja ja ohjeita, jotta hän eläisi jatkossa paremmin, Luther jätti pois. Luther kannusti: älä yritä mitään, usko ja luota ainoastaan, sillä saavutat kaiken, se riittää. Hän uskoi Arffmanin mukaan hämmästyttävän optimistisesti, että usko tuottaa sitten automaattisesti ja vääjäämättä oikeanlaista elämää. Jumala itse muuttaa uskovaa ihmistä haluamaansa suuntaan.

Lutherin optimismi ei kuitenkaan Arffmanin mukaan toiminut, vaan vapautettuina ihmiset alkoivat suistua kaaokseen. Koska teoilla ei ollut väliä pelastuksen näkökulmasta, ihmiset alkoivat tehdä vaikka mitä, eivätkä he enää käyneet kirkossa tai halunneet maksaa papeilleen palkkaa. Lutherin kannattajat alkoivat kysellä hädissään: Mistä motivaatio oikeanlaiseen elämään? Arffman esitteli kolme  1520-luvun puolivälissä Saksassa esillä ollutta ratkaisua:

Ensimmäisen mukaan ansio ja palkkio erotettiin toisistaan. Taivaaseen ei pääse omilla ansioillaan vaan Kristuksen sovitustyön tähden, mutta Jumala palkistee runsaasti ne, jotka noudattavat hänen tahtoaan. Oikeanlainen elämä saattoi siis tuoda muassaan ”Jumalan palkkion”. Toisessa ratkaisuehdotuksessa painopiste siirtyi anteeksiannosta sitä edeltävään katumukseen, Armo kuuluu vain niille, jotka todella katuvat ja haluavat muuttaa ja korjata elämänsä. Kirkkoherra saattoi kieltäytyä antamasta anteeksi tai jakamasta ehtoollista, jos ei havainnut ihmisessä riittävää katumusta. Kolmas ja Arffmanin mukaan luterilaisuudessa voimaan tullut pakkoratkaisu ja hätäratkaisu oli kirkon liittoutuminen maallisen vallan kanssa. Maallisesta esivallasta tuli näin kirkon mahtava taustavoima, joka ryhtyi kaikin keinoin vahtimaan seurakuntalaisten oikeaa elämää ja ylläpitämään moraalia.

Asiasta on tullut Arffmanin mukaan luterilaisuudelle ongelma nyt, kun valtio on lakannut ylläpitämästä kymmenen käskyn moraalia. Kaikki mitä valtio ei ole kieltänyt, on seurakuntalaisten mielestä sallittua.

Esitys tuntui jossain määrin vanhan  miehen toivonsa menettäneeltä tilitykseltä. On vaikea kuvitella, että Arffman itsekään kuvittelisi tapahtunutta kehitystä kovin suoraviivaiseksi ja yksinkertaiseksi – tai kaipaisi oikeasti nykykirkkoon alkuperäistä hierarkkista epätasa-arvoa. Mutta omalla tavallaan esitys oli raikkaan ravisteleva ja nosti tehokkaan kärjistetysti esille ja keskusteluun kiinnostavia ja ehkä myös unohdettuja näkökulmia.

Keskustelun kliimaksina Herättäjän yleissihteeri Kalle Hiltunen nosti esiin kysymyksen: Kuoliko oikea luterilaisuus itseasiassa jo 1520-luvun puolivälissä, kun Lutherin Kristityn vapaudesta -kirjan hypoteesi uskon automaattisesti tuottamasta oikeanlaisesta elämästä osoittautui toimimattomaksi?