Vauhtia, teologianhistoriaa, älyllisiä käänteitä ja koukuttavaa kerrontaa. Tätä kaikkea ja muuta on Risto Saarisen sujuvasti kirjoitettu trilleri ”Laulujen laulu. Basam Books 2024”.
Risto Saarinen on toiminut ekumeniikan professorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja perehtynyt paitsi Lutheriin myös Melanchthoniin sekä kristilliseen aatehistoriaan. Kirjan tapahtumat liikkuvat pääosin Yhdysvalloissa Kalifornian yliopiston Berkeleyn kampuksella San Franciscon kupeessa ja toisaalta Helsingin yliopistossa ja sen liepeillä.
Tulin lukeneeksi kahta Saarisen kirjaa samanaikaisesti. Toinen edellä mainittu, toinen käsitteli Tuomo Mannermaan koulukuntaa (kirjoitettu yhdessä Kari Kopperin kanssa).
Verrattain paljon huomioiden, etten tätä ennen ollut kai lukenut yhtäkään Saarisen kirjaa, tieteellistä tai muuta enkä koskaan istunut ekumeniikan professorin luennoilla. Toki opiskeluaikana ja sen jälkeenkin näin Saarisen monasti hiippailemassa Yliopiston käytävillä. Saatoinpa joskus vähän kritisoida – mielessäni jos en muuten – Saarisen innokkuutta ja tapaa tulkita eurooppalaista ja suomalaista populistista oikeistoa. No, jälkimmäisessä taisi Saarinen olla vähän enemmän oikeassa ja minä vähemmän .
Saarisen ja Kari Kopperin kirjoittama Läsnäoleva Kristus käsittelee ekumeniikan jo edesmenneen professorin Tuomo Mannermaan koulua ja sen teologiaa, tylsää, jos ei ole erityinen lutherniilo.
Laulujen laulu sen sijaan on ehta trilleri, joka sananmukaisesti kytkee toisiinsa teologian aatehistorian, salaliittoteoriat ja jopa tietoverkot. Juonitteluja halki vuosisatojen renesanssista ja reformaatiosta tekoälyyn.
Dekkarissa kyse on taistelusta Lutherin perinnöstä. Kuka saa tulkita Lutheria oikein? Millainen reformaattori Luther oikein oli? Siirsivätkö Melanchthon, Bugenhagen ja muut maltillisemmat kaikkea muuta kuin persoonaltaan ehyen, epävakaan Lutherin vähin äänin syrjään liikkeen muodolliseksi keulakuvaksi?
Kirjan päähenkilöitä on neljä tai oikeastaan viisi. Koulukuntaa rakentanut omahyväinen Teuvo Kalmisto, teologisen taivaan kirkkain tähti Kata Lampinen, keskinkertainen ja monien fetissien riivaama Aaro Hirvensalo. Kaikki edellä mainitussa järjestyksessä vuorotellen kristillisen aatehistorian professoreita.
Kalmistolle tärkein on Kalmisto itse. Kata Lampinen on introvertti tähtitutkija, Aaroa Hirvensaloa vaivaa peliaddiktio silloin kun tämä ei nuuhki nahkasaappaita. Amerikkalainen Matt, kirjan neljäs päähenkilö, on teologian professori hänkin. Ulkonäöltä kuin hollywood-näyttelijä, jonka tärkein anti teologian opiskelijana taisi olla kaataa sänkyyn mahdollisimman monta hurskasta opiskelijaneitoa.
Professoreista tulee väistämättä mieleen vaihteleva määrä oikeita teologian professoreita, mutta turhaan. Mahdolliset assosiaatiot ovat lukijan päässä. Sen sijaan suomalaista herätyskristillisyyttä kuvaavan ”Rukouslähetyksen” ja teologisen tiedekunnan liepeillä toimivan vaihtoehtotiedekunnan Student Outreachin kohdalla arvaukset ehkä osuvat paremmin kohdalleen. Ja uskonnollinen katupartio nimeltään SuoraTie assosioituu nimen perusteella helposti erääseen konservatiivikristilliseen viikkolehteen. Nämä edustavat jokainen eri asteisina jyrkähköä luterilaisuutta.
Silti kaikki yhteneväisyydet lienee pantava enemmän lukijan esiotteen (eli minun) kuin kirjailijan piikkiin. Ehkä.
Mystisin mutta mielenkiintoisin osa – ja se viides päähenkilö – kirjassa on salaperäinen Luther-kirjasto Geniza. Sinne on historian varrella päätynyt kaikki sellainen ”uskonpuhdistajaan” liittyvä alkuperäinen Luther-aineisto, jonka Lutheria sovinnaisemmat reformaation johtohahmot, Melanhtchon etunenässä, tahtoivat pistää visusti piiloon.
Luther kun oli muutakin kuin lihavahko ja leppoisa, myhäilevä liikkeen keulakuva, jota tuskin masentavan sovinnainen seksi paremmin keittokauhan ja lieden ääressä viihtyvän hidasjärkisen Kathariinan kanssa rauhoitti tai edes kiinnosti. Reformaattori oli parempi pistää liikkeen keulahahmoksi ja sensuroida tekstit.
Lukija – ehkä kirjakin – kysyy, oliko Luther sittenkin enemmän villi, mutta neuroottinen renesanssihahmo kuin se pyylevä pyknikko ja keskiluokkainen uskonpuhdistaja, joka mielikuva Lutherista meillä on? Näkemys ”autuaasta Martista” kun on jäänyt kansankirkossa yhä enemmän patavanhoillisten herätysliikkeiden kontolle. Lienee turha odottaa sen kummemmin Sleyn kirjapainosta kuin LHPK:n latomosta mitään uutta tulkintaa.
Arvaamattoman Lutherin epäsovinnaiset kirjoitukset piti siis kätkeä ja siltä osin kuin niitä päästettiin julkisuuteen aina vahvasti muokattuina.
Kirja kannattaa lukea. Vetävästi kirjoitettu. Muutaman kerran Saarinen sortuu turhaan infodumppaukseen. Ei Saarinen silti häviä Dan Brownille. Siinä missä Brownin likeisin suhde kirkkoihin ja uskontoon taitaa edelleen olla kirkkokuorossa nuorena laulaminen, Saarinen sentään on ihan oikea pappi ja vieläpä teologian professori.
Kirja kädessä mietin sitäkin, miltä tuntuisi sellaisen sitä lukea, jolle paitsi teologia tiedekuntineen, Luther, kirkollinen kenttä ja herätysliikkeet ovat vieraita eikä yliopisto Kaisa-kirjastoineenkaan tuttu. Esiote voisi tällöin olla toinen, mutta tuskin haittaa lukemista. Kuinka moni oli ennen Da Vinci-koodia kuullut Opus Deistä?
Totta vai tarua? Ehkä kirjan luokituksesta kirjastoissa voisi jotain päätellä. Yhtä kaikki, kun professori Saarinen kohtsillään emeritoituu, niin toivoa sopii, että kynästä lähtee uusia trillereitä. Näitä lukisi erittäin mielellään lisää.
Laulujen laulu olisi ansainnut paikan vuoden kristillinen kirja-ehdokkaana. Mutta Saarisen kirja ei liene muottiin sopiva: se ei ole tylsä, keskinkertainen eikä laimea ja saattaa kiinnostaa laajempaakin lukijakuntaa. Parempi näin. Kustantajakaan ei ole kristillinen eikä miltään osin kirkkoon sidoksissa.
Ai niin…Kun Kaisa-kirjaston aulassa kävelee, kannattaa katseella kurkottaa ylös. Miksi? Se selviää, kun avaa Laulujen laulun.
