Somessa on viime viikot keskusteltu alunperin Me Naiset -lehdessä olleesta haastattelusta. Amadeus Oilinki -niminen 22-vuotias nuori mies kertoo olleensa homoseksuaali ja että nyttemmin hän on hetero ja naimisissa. Muutos tapahtui ihmeenomaisesti ja Jeesuksen avulla.
Amadeuksen tapausta on ruodittu kiinnostavasti Eheytys-fi-sivustolla:
Miksi eheytystarinat muuttuvat matkalla
Myös Radio Dei haastatteli Amadeus Oilinkia. Haastattelun verkkoversio löytyy täältä:
Ollinki kohuhaastattelun jälkeen
Haastattelusta ja sen herättämästä keskustelusta on kirjoittanut mm. Ilta-Sanomat:
Alkuperäinen (6.9.) Me Naisten ”kohuhaastattelu” on täällä:
Amadeuksen oma blogi on luettavissa täällä:
P.S. Jos aiheesta halutaan käydä tämän blogin alla keskustelua, on syytä muistaa asiallisuus.
Manu Ryösö: ”Jouni Turtiaisella on ollut jo pitkään se ongelma, että hän yrittää torjua lain kolmannen käytön (uskovia ohjaavan käytön). Jouni ei kykene (tai suostu) tekemään eroa toimivan tunnustuksellisen yhteisön ja pelastuskysymyksen välillä.”
Tämä on totta. Mutta on minulla muitakin ongelmia. Tässä asiassa ongelmani on koko teologin urani aikana ollut tuo ns. lain kolmas käyttö. En yrityksistäni huolimatta ole löytänyt sellaista Raamatustani.
Apostolien pareneesi (kehotuspuhe) kun käsittääkseni on aivan eria asia kuin ns. lain kolmas käyttö. Myöskään Jeesuksen opetuksista en ole tällaista lain kolmatta käyttöä löytänyt. Hän päinvastoin varoittaa ”fariseusten hapatuksesta” (Matt 16): siitä, että solmitaan muille raskaasti kannettavia taakkoja, joita ei itsekään jakseta kantaa (Matt 23).
Paavalikaan ei lain kolmannesta käytöstä puhu mitään. Sen sijaan hän kovin sanoin suomii niitä, jotka yrittävät lakia noudattamalla pyrkiä parempaan vanhurskauteen tai pyhyyteen: ”Näin laki oli meidän valvojamme Kristuksen tuloon asti, jotta me sitten tulisimme vanhurskaiksi uskosta. Nyt uskon ilmestyttyä emme enää ole valvojan alaisia” (Gal 4:24-25).
Vielä profeetta Jesajaa lainaten, kun hän varoittaa vääristä papeista: ”Muista aina, muista aina, mieleen paina, mieleen paina hiukan sitä, hiukan tätä!” (Jes 28:10).
Ns. Lain kolmas käyttö on Melanchthonin opettama käsite, joka hänen myötään päätyi sekä kalvinistien käyttöön että luterilaisiin Tunnustuskirjoihin. Lutherilla sitä ei käsitteenä esiinny. Sen on jopa katsottu vaarantavan Lutherin varjeleman opin syntisen vanhurskauttamisesta.
Luther sen sijaan opettaa lain tehtävästä selkeästi: ”Paavali opettaa perusteellisesti ja kauniisti, että laki ei ole mitään muuta kuin eräänlaista kasvatusta kohti vanhurskautta, jos pidetään silmällä sen todellista ja hyvää käyttöä. Se nöyryyttää ihmisiä ja tekee heissä tilaa Kristuksen vanhurskaudelle. Niin se hoitaa varsinaista tehtäväänsä: tekee ihmisistä syyllisiä, saa heidät pelkäämään, pakottaa heidät tuntemaan syntiä, vihaa, kuolemaa ja helvettiä. Kun tämä tapahtuu, luulo omasta vanhurskaudesta ja pyhyydestä katoaa ja Kristus lahjoineen alkaa tuntua hyvältä.” (WA 40 I, 512, 17–23)
Tässä se on käsittääkseni riittävän hyvin sanottu. Näin minäkin ajattelen. Pitäkööt kalvinistit ja Tunnustuskirjat Melanchthoninsa!
Raamatun opettamaan rakkauden kaksoiskäskyyn kuitenkin uskon täydesti. Sen tarkoitus on muistuttaa meitä rakkauden toteutumisesta kaikissa olosuhteissa.
Rakkauden toteutumisen riittävänä kriteerinä pidän ns. kultaista sääntöä (Matt 7:12). Siihenkin myönnän itsekkään mieleni olevan hidas ja haluton. Sekin on ongelmani.
Mutta innokkaammaksi en muutu, jos minulle saarnataan lisää lakia tai annetaan oikein hyviä neuvoja ja vakavia kehotuksia. Vain Kristuksen rakkauden lämmöllä jaksan minäkin rakastaa muita.
Sen sijaan huoleni nousee siitä, että niin usein huomaan joidenkin kristittyjen takertuvan tuohon ns. lain kolmanteen käyttöön ja normittavan sillä ”oikeat” ja ”väärät” kristityt toisistaan.
Manu Ryösö kutsuu tätä ”toimivaksi tunnustukselliseksi yhteisöksi”. Minusta se haiskahtaa silkalta vallankäytöltä ja tietyissä tapauksissa jopa suoranaiselta hengelliseltä väkivallalta, jossa kristityt pidetään ruodussa pelolla ja kurilla. Siksikin sitä kavahdan.
Minulle riittää, että omalletunnolleni saarnataan Jumalan armon kaikkein pyhintä evankeliumia, mutta ruumiilleni (vanhalle aatamilleni) saarnattakoon rakkauden vaatimusta kaikessa sen laajuudessaan.
Uskon ja rakkauden pitäminen yhdessä, mutta niitä sekoittamatta, on riittävä kriteeri olla luterilainen teologi. Tällainen luterilainen teologi haluan olla ilman ns. lain kolmatta käyttöä.
Lopuksi ja erikseen: jos tämä olisi ainoa ongelmani, pitäisin itseäni onnellisena kristittynä.
Jouni Turtiaiselle. Voisit lukea Lutherin kirkkopostillasta osasta I sivu 133, jossa Luther puhuu lain kolmenlaisesta käytöstä. Siinä hän mainitsee sellaisesta lain kolmannesta käytöstä, jossa kristityt pitävät lain sekä sisäisesti että ulkoisesti. Laki ilmoittaa sen, mikä on syntiä. Tietenkään kristitylle ei anneta lupaa tehdä syntiä, siksi lain kolmas käyttö.
Kristityllä, joka on saanut osallisuuden Pyhästä Hengestä on uusi identiteetti, joka mieltyy syvästi Jumalan lakiin. Tästä on ilmauksena Daavidin psalmi 119. Se ei ole mikään vanhan liiton vanhentunut kirjoitus vaan elävä todellisuus Jumalan kansan keskuudessa. Apostoli Paavalin kirjoituksissa ilmenee hyvin uskovan oikea asenne Jumalan pyhää lakia kohtaan. Hän toteaa, ”Niin, laki on kuitenkin pyhä ja käskysana pyhä, vanhurskas ja hyvä.” Room. 7:12. Edelleen hän paljastaa identiteettinsä mieltymisellä Jumalan lakiin, ”…sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.” Room. 7:22-23. Paavali kutsuu Jumalan lain rakastamista mielen laiksi.
Ihminen, jonka identiteetti on vanhassa ihmisessä vastustaa lakia ja samalla lain antajaa, Jumalaa. Syy on se, että hän haluaa toteuttaa omaa identiteettiään, rikkoa lakia eli tehdä syntiä. Hänelle Jumalan lain käskyt ovat rasite, päinvastoin kuin Paavalille, jolle rasite oli synti (Room. 7 luku). Tästä näkökulmasta käsin voi ymmärtää, miksi liberaisoitunut kirkko pyrkii vapautumaan Jumalan Jumalan laista.
Mistä mieltymys lakiin? Siitä, että laki ilmaisee rakkauden ja sitä tuhoavan synnin. Se, joka vihaa lakia ja haluaisi vapautua sen velvotteilta paljastaa vain oman lihallisen mielensä.
”Lain täytyy olla ruumiin kurittaja. Ne sen sijaan, jotka etsivät sen avulla vanhurskautta, katsovat sen olevan omantunnon kurittaja. Mutta niin kaukana kuin taivas on maasta, niin kauas meidän tulee erottaa laki omistatunnoista. Samoin: Lakia on saarnattava ruumiille ja ruumiin jäsenille säätelemään ruumiin tekoja. Tämä on lain oikea ja varsinainen käyttö. Ne sen sijaan, jotka käyttävät sitä vanhurskauttamiseen, käyttävät lakia väärin ja omaksi kadotuksekseen.” Jesajan kirjan 40. luvun selityksestä.
Tämä yllä siteeramani kohta on Lutherilta.
“Lain täytyy olla ruumiin kurittaja. Ne sen sijaan, jotka etsivät sen avulla vanhurskautta, katsovat sen olevan omantunnon kurittaja. Mutta niin kaukana kuin taivas on maasta, niin kauas meidän tulee erottaa laki omistatunnoista. Samoin: Lakia on saarnattava ruumiille ja ruumiin jäsenille säätelemään ruumiin tekoja. Tämä on lain oikea ja varsinainen käyttö. Ne sen sijaan, jotka käyttävät sitä vanhurskauttamiseen, käyttävät lakia väärin ja omaksi kadotuksekseen.” Jesajan kirjan 40. luvun selityksestä.
Tämänkaltaisia kohtia Lutherilta löytyy useita.
Ruumis ei suinkaan vapaudu laista. Se ei vapaudu edes maallisesta laista, ei työehdoista, eikä edes hyvistä tavoista. Meillä on kirkossamme pyhä, joka ennen ilmaistiin muistaakseni näin, taivaan- ja maailman kansalaisena. Kristitty on siis kahden maan kansalainen ja sitä samaan aikaan. Omassatunnossaa hän on taivaan kansalainen, ruumiinsa osalta maailman kansalainen. Kristus ei vapauttanut Rooman vallan alta, vaan synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta. Kristillinen vapaus ei koske ulkonaista ihmistä, ei ruumista, vaan omaatuntoa. Ruumiinsa osalta ihminen on lain kymmenen käskyn alainen, velvollinen tekemään Jumalan käskyjen mukaan ja olemaan tekemättä sellaista, minkä Jumalan sana kieltää.
Ihan hyvä, että meillä on viisaita piispoja, jotka osaavat ajatella ennen, kuin sanovat jotain harkitsematonta. Kirkon jakaantuminen on jo selviö. Piispojen tehtävänä on pitää silti lauma kasassa. Mikäli he suostuisivat em. vaatimuksiin, niin silloinhan he olisivat pistämässä kirkkoa puoliksi. Jakaantumisen jälkeen kirkon merkitys yhteiskunnallisena vaikuttajana vähenisi huomattavasti. Yhä uusia kristilliseen elämään negatiivisesti vaikuttavia lakeja tulisi voimaan. Kaikki seurakunnallinen toiminta kärsisi. Kirkkokunnat olisivat jatkossa paljon haavoittuvammassa asemassa. Myös vapaat suunnat. Jakaatumisen seurauksena ennenäkemätön joukko irtautuisi kirkosta. Tuskin kirkon piiristä löytyy ketään, joka tälläistä tavoittelisi.
”Tapio Luoma uskoo, että iso osa suomalaisista on aidosti hämillään sukupuolineutraalin avioliittolain vuoksi.”
Näin varmasti on. Ristiriita on ilmeinen, eduskunnan jakauma ei vastaa kansan jaukaumaa.
Eduskunnassahan niukka enemmistö tuki neutraalia, kansasta kolme neljästä tukee.
Uusimpana uutuutena ihmisoikeuksia ei tarvitse suomessa noudattaa, edes tuomioista huolimatta, koska Alexander Stubb haluaa ostaa oman uransa takia kuusi vajakkipuolueen kansanedustajaa taakseen.
Sellainen on ihmisen arvo.
Jukka Romppanen: ”voiko ev.lut. kirkkoon kuuluvakin ajautua mielipiteidensä takia oman kirkkonsa ehtoollisyhteyden ulkopuolelle jos ei esimerkiksi tunnusta Jeesuksen neitseestäsyntymistä? Eli voiko olla täysivaltainen kirkon jäsen, vaikka uskoisi täysin kirkon tunnustusta vastaan?”
Pitäytyminen uskontunnustukseen on aivan eri asia kuin mielipiteet avioliitosta. En ole löytänyt kirkon ekumenisista tunnustuksista mainintaa avioliitosta uskomme kohteena. Jeesuksen neitseellinen syntymä sieltä selkeästi löytyy.
Sitten vielä erikseen otettava huomioon sekin, että kastettu ja konfirmoitu kristitty ei ole vielä uskossaan ”valmis”. Kysymysten ja epäilyjen esittäminen ei ole syntiä. Vain epäusko kadottaa.
Mutta sehän onkin sitten Jumalan asia, kun vain hän näkee sydämeen. Me sen sijaan jatkamme keskustelua ja opetamme ekumenisten tunnustusten mukaisesti kristillisestä uskosta..
Kiitos vastauksestasi. Siitä olen samaa mieltä, että jos joku homoliitot hyväksyy, niin ei häntä voi sillä perusteella ehtoolliselta sulkea. Mutta on tuo piispan ajatus vähän vaarallisesti sanottu. Kyllä raamattu monessa kohtaa korostaa yksimielisyyttä, eikä tuota piispan tukemaa ”monimielisyyttä”.
Janne Aiko: ”Kristillinen vapaus ei koske ulkonaista ihmistä, ei ruumista, vaan omaatuntoa. Ruumiinsa osalta ihminen on lain kymmenen käskyn alainen, velvollinen tekemään Jumalan käskyjen mukaan ja olemaan tekemättä sellaista, minkä Jumalan sana kieltää.”
Näinhän minä itsekin kirjoitin yllä. Liha (vanha aatami) tarvitsee lakia, omatunto evankeliumia.
Mutta mikä tässä on nyt sitä lain kolmatta käyttöä?
Eikö tämä ole juuri sitä ensimmäistä (=Jumalan laki varoittaa tekemästä syntiä ja muistuttaa yhteiskunnan ja kirkon järjestyksestä)?
Ja lopulta sitten sitä lain toista käyttöä (=huomatessani, etten kykene täyttämään Jumalan käskyjä, vaan rikon sekä yhteiskunnan että kirkon järjestystä, Jumalan laki ajaa minua Kristuksen luo armahdettavaksi)?
Minulle tämä riittää vallan mainiosti kristilliseen elämään.
Edelleenkin tällainen puhe ns. lain kolmannesta käytöstä haiskahtaa hengelliseltä vallankäytöltä, jolla pyritään sitomaan omiatuntoja jonkun porukan otteeseen; ts. olemaan samanmielisiä yksimielisyyden sijaan.
Mikään Luther-sitaateistasi ei vakuuttanut minua siitä, että Luther olisi ollut tällaisen lain kolmannen käytön kannalla. Edelleenkin olen vakuuttunut siitä, että Lutherille riitti uskon ja rakkauden välinen dialektiikka.
Se riittää minullekin. Uskolla Kristukseen aion tulla vanhurskaaksi ja rakkaudella lähimmäiseen aion osoittaa kristillisyyttäni.
Puuttuuko tästä vielä jotain?
Jouni Turtiainen ”Edelleenkin tällainen puhe ns. lain kolmannesta käytöstä haiskahtaa hengelliseltä vallankäytöltä, jolla pyritään sitomaan omiatuntoja jonkun porukan otteeseen; ts. olemaan samanmielisiä yksimielisyyden sijaan.”
Mitä vallankäyttöä siinä on, että ”Jumalan laki varoittaa tekemästä syntiä ja muistuttaa yhteiskunnan ja kirkon järjestyksestä” kuten itse asian lain merkityksestä ilmaisit? Eihän ole eroa lain sisällössä oli se sitten lain ensimmäistä tai kolmatta käyttöä. Laki on kummassakin sama. Mistä siis perusteet monimielisyydelle?
Pieni tarkennus lain ensimmäiseen käyttöön. Tunnustuskirjoissamme lain ensimmäisen käytön merkitys on ”pitää hillittömiä ja tottelemattomia ulkonaisessa kurissa.” Lain ensimmäinen käyttö on jumalattomien ja lihallisten ihmisten kurissapitäminen pakolla ja uhkauksilla. (Apol. 94.). Pidätkö Jouni kristittyjä lihallisina ihmisinä ja pitääkö lain ohjata heitä pakolla ja uhkauksilla välttämään pahaa ja tekemään hyvää? Kirjoitin yllä siitä, minkälainen ero on kristillisen ja lihallisen ihmisen identiteetin välillä. Synti kristityssä on hallittua syntiä, kun jumalattomassa se on täysin vallitsevaa syntiä. Tässä taitaakin olla Jouni Turtiaisen ja perinteisen luterilaisen lainkäytön ero.
Kolmannen lain käytön perusteet ovat syntiinlankeemuksen vakavissa seurauksissa. Kristityllä on kyllä Pyhä Henki, mutta hänellä on myös liha, joka voimakkaasti vaikuttaa ymmärryksessä ja tahdossa, niin ettei hän aina kykene erottamaan oikeaa ja väärää. Olemme vanhurskaita ja puhtaita vain uskossa Kristukseen. Korektiivina on laki, joka ilmaisee oikean ja väärän.
Mitä ristiriitaa on siinä, että laki, joka määrittää synnin sääntelee kristityn elämää, niin ettei hän eksy omien taipumustensa johdatettavaksi? Mitä ristiriitaa on rakkauden ja lain sisällön kanssa? Lain sisältö ja henki on rakkaus, elämän oma laki. Ero lain käytössä uskovan ja jumalattoman välillä on pakossa ja vapaaehtoisuudessa. Kristityt rakastavat ja täyttävät lakia pyyteettömästi, ja siitä syystä niitä ei kutsuta lain teoiksi vaan Hengen hedelmiksi.
Lain kolmas käyttö pitää sisällään nämä:
– jos kristitty olisi pyhä ja vailla syntiä lakia olisi tarpeeton. Näin ei ole
– kristityllä on sota on syntiä, ei lakia vastaan
– kristitty haluaa ja hänen on syytä syventyä lakiin ja tutkia sitä
– lakia on saarnattava myös kristityille
– laki ei vain nuhtele kristittyjä ajaakseen heidät Kristuksen luo, vaan myös muuttaakseen heidän elämäänsä
– Pyhä Henki käyttää lakia Jumalan tahdon opettamisessa, mikä on ilmaistu laissa
– lihan himojen vastustamiseksi laki opettaa, kehottaa, varoittaa, ja uhkaakin jos halukkuus hyvään loppuu
– kristityllä olevan perisynnin tähden laki on tarpeellinen korrektiivi
– laki ilmaisee kristillisen identiteetin ja varoittaa uskovaa omaksumasta lihallista mieltä
– laki estää sotumasta omaan pyhyyteen ja itsevalittuun jumalanpalvelukseen
– laki pitää yllä tervettä synnintuntoa ja estää ihmistä luottamasta omaan edistymiseensä
– Hengen hedelmät ovat lain mukaisia tekoja, joita kristityt vapaaehtoiseti tekevät
– laki on sama kaikille, ero on vain henkilössä ja kuuliaisuudessa
– laki ei anna voimaa hyvään, mutta kylläkin kuolettaa ja masentaa syntiä
– sisällisesti laki ei millään tavoin ole esteeksi taistelussa syntiä vastaan, koska se synnyttää katumusta ja kuolettaa syntiä
– lain ulkonainen noudattaminen auttaa pitämään lihalliset himot kurissa
– ihminen on yksi, mutta lain reseptio on erilainen, synnin ruumis näkee lain raskaana, uusi ihminen ihanana Jumalan tahdon ja rakkauden ilmauksena
– laki on yksi, mutta ihmisen reseptiosta johtuen se saa joko positiivisen tai negatiivisen leiman
– kristityssä lain erilainen reseptio näkyy taisteluna syntiä vastaan Room. 7-8 luku
Ihmettelen myös mistä yksimielisyydestä puhut. Monimielisyys ei minkään opin mukaan ole yksimielisyyttä etkä Raamatusta löydä tukea moniarvoisuudelle. Jouni, puhuuko sinussa kirkon konteksti?
Jouni ja Jannehan ovat käyneet tasokasta teologista keskustelua…
Liityn tähän takaisin mukaan, koska olet Jouni pyrkinyt vastaamaan minulle. – Kiitos vastineestasi, mutten voi valitettavasti siihen yhtyä.
Luonnollisesti jaottelu lain kolmeen käyttöön on ennen kaikkea teologien luonnostelema pedagoginen näkökulma. Jatkuvasti on, tai ainakin pitäisi olla, kyse samasta Jumalan laista, joka palautuu Jumalan muuttumattomaan lakiin (mm. Siinailla kivitauluihin taltioituun). Laki on Jumalan ilmoittama asia. Se ei ole inhimillinen konstruktio.
Suomen ev.lut kansankirkon ongelmat liittyvät siihen, ettei sen lakikäsitys palaudu ensisijaiseen lähteeseen (Raamatussa), vaan tämän ilmoituksen rikkoutuneeseen heijastukseen ihmisen omissatunnoissa. Tämä johtuu siitä, että kirkollisdemokratia määrittää kirkon järjestykset ihmisten mielipiteiden kautta jopa silloin kun teologit ja myös tavalliset tunnustavat kristityt voivat havaita sen olevan ristiriidassa Jumalan sanan kanssa. Tästä pääsemme pohdintaan lain kolmesta käytästä (sen luterilaisessa viitekehyksessä).
Jos lain ensimmäinen käyttö ymmärretään lain yhteiskunnalliseksi käytöksi, silloin tätä taso määritellään demokratian pelisäännöillä. Kristittynä kunnioitamme tätä tasoa, mutta ymmärrämme sen a) riittämättömäksi paljastamaan ihmisen synnin syvyyttä, b) hallinnolliseksi minimiksi, joka ainoastaan säätää sovitut käytännöt (esim. liikennesäännöt ja verot) + pyrkii estämään karkeat rikokset ja c) tunnustamme yhteiskunnallisen lain tietyiltä osin ajoittain vajavaiseksi ja jopa vääristyneeksi, koska se heijastaa aina ihmisen itsekkyyttä ja sokeutta. Yhteiskunnallisen lain äärellä muistamme myös alkukirkon periaatteen totella Jumalaa enemmän kuin ihmistä.
Lain toinen käyttö ymmärretään puolestaan lain hegelliseksi käytöksi, jonka tehtävä on paljastaa ihmisen syntisyys ja ajaa tämä Kristuksen luo armoon turvautumaan. Demokraattisin keinoin kontruoitu laki ei voi koskaan paljastaa ihmisen syntisyyttä, koska tämä laki ei voi ulottaa ”saarnaansa” ihmisen motiivien tasolle. Ihmisen sydämen tilaa kuvaavaksi peliksi kelpaa vain kaikista kirkkain peili eli Raamatun lain kirkas valo. Tämä valo paljastaa meidän jokaisen itsekkyyden ja osoittaa jokaisen ihmisen Kristusta tarvitsevaksi.
Lain kolmas käyttö ymmärretään luterilaisessa perinteessä jo kastettua kristittyä ohjaavana asiana. Luterilainen tunnustaa sen, ettei taipumuksemme syntiin (siis itse syntisyys) poistu sydämestämme uudestisyntymisestämme huolimatta. Paha riippuu meissä kiinni aivan kuin Room.7 osuvasti todistaa. Siksi tarvitsemme lihamme tähden edelleen lain saarnaa myös sen jälkeen, kun olemme paenneet Kristuksen turviin ja saaneet armon.
Jouni Turtiainen sanoo, että hän pitää Rakkauden toteutumisen riittävänä kriteerinä ns. kultaista sääntöä (Matt 7:12). – Tässä paljastuu hänen epärehellisyytensä (tiedostettu tai tiedostamaton). Em. kultainen sääntö ei näet ole varsinaisesti mikään kriteeri. Se on rakastavan mielenladun yleisperiaate, eräänlainen abstraktio, ”yläotsikko”. Emme voi tietää, mitä tämä em. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen on, ilman konkreettisempaa ilmoitusta. Annan tästä (pedagogisista syistä tarkoituksella) karriokoidun esimerkiin:
Prof. J. Budziszewski kertoo (kirjassaan Tätä emme voi olla tietämättä), miten homoseksuaalisessa lehdessä (Journal of Homosexuality 20 1&2, 1990) ylistettiin rakastavaa pedofilia.
Lähimmäisen rakastamisen abstraktio on sokea, jos sitä ei liitetä konkreettiseen moraaliseen kiintopisteeseen. Itsekäs ja syntinen ihminen voi selittää jopa seksuaalisen hyväksykäytön rakkaudeksi, jos hän saa itse määritellä käsityksensä rakkaudesta. – Siksi kristitty ankkuroi rakkauden kaksoiskäskyn yleisperiaatteen Uuden testamentin ilmaisemiin normatiivisiin ohjeisiin. Jouni Turtiainen kyllä varmaan ymmärtää tämän lainalaisuuden, mutta yrittää nimittää tätä lain kolmatta käyttöä pareneesiksi. Joku toinen haluaa käyttää samasta asiasta sanontaa evankeliset kehoitukset.
En itse näe mitään järkevää syytä yrittää naamioida lakia jonkin muun nimityksen taakse. Jumalan laki on lakia. Apostoli Paavali esim. sanoo: ”Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.” (1Kor.6:9-10)
Jokainen voi aivan itse tehdä kohtopäätöksensä kumpi on selkeämpää puhua tässä yhteydessä ankarasta lain saarnasta (uskoville), vai ”pareneesista” tai ”evankelisista kehoituksista”. Eiköhän tämä ole lakia, vaikka sen voissa paistaisi?
Jouni Turtiainen on ilmoittanut, että hänelle riittää lain ensimmäinen ja toinen käyttö. Käytännössä tämä ilmeisesti tarkoittaa Jounin mukaan sitä, että hän seuraa ongelmiin juridisesti tarttumista vaativissa kysymyksissä yhteiskunnan lainsäädäntöä. Saarnoissa hän ilmeisesti katsoo kuitenkin voivansa julistaa synnin synniksi (Raamatun ilmoituksen mukaisesti). – Tämä on näppärän kuuloinen ratkaisu. – Se toimii kuitenkin valitettavasti vain rajoitetussa toimintaympäristössä.
Jos yhteiskunnan laki on hyvin lähellä Raamatun lakia, silloin Jouni voi paeta seurakunnassaan yhteiskunnallisen lainsäädännön taakse. Hän voi esimerkiksi kirkkoherrana pyrkiä erottamaan virasta ne, jotka rikkovat yhteiskunnan lainsäädäntöä vastaan. Jos yhteiskunta kieltää varastamasta kirkon kolehtia, Jouni voi käynnistää prosessin varasta vastaan. Mutta jos yhteiskunnan laki sallii kirkollisen järjestyksen, jossa paimenet opettavat jotakin muuta kuin sanomaa ristiinnaulitusta Jeesuksesta, Jouni voi vain levitellä käsiään ja soittaa vähän suutaan. Lisäksi nykyään on jo myös helppo nähdä tilanne, jossa kirkkoherra on velvoitettu yhteiskunnalliseen normistoon nojaavasta kirkkojärjestyksestä käsin sulkemaan perinteisen kristillisen uskon edustajia toiminnan ulkopuolelle. Tällöin hän käyttää lakia (ensimmäinen käyttö) ikäänkuin käänteisesti omiaan vastaan.
Näin voidaan havaita: Kun pastori korvaa lain kolmannen käytön lain ensimmäisellä käytöllä, hän voi ajautua käyttämään lakia veljiään vastaan. – Tämä siis siinä tapauksessa, jos yhteiskunnallinen käyttö on jo tarpeeksi kaukana Raamatun laista.
Kun suomalainen yhteiskunta maallistuu, Jouni Turtiainen joutuu pian (ja ehkä on jo joutunut) vedenjakajalle. Hän joutuu tilanteisiin, joissa ei ole enää mahdollista korvata lain kolmatta käyttöä lain yhteiskunnallisella käytöllä. Jos Jouni aikoo pysyä johdonmukaisesti linjassaan, hän päätyy myös väistämättä veljiensä ja sisartensa vastustajaksi (tai on ehkä jo joutunut?).
Tämä keskustelu voisi vaikuttaa kuivalta teologiselta teorialta, jos kirkollinen media ei juoksuttaisi tämän yli kiehuvan sopan roiskeita jatkuvasti tietoisuuteemme. En kuitenkaan syytä tästä mediaa (kuten monet haluavat). – Kyllä me aivan todellisesti elämme nyt aikoja, jolloin tämäkin kysymys seuloo meitä kuin ”nisuja” ja ”akanoita”.
Kiitos Manulle varsin tarpeellisesta kuvauksesta lain ensimmäisestä merkityksestä! Tämä oli varsin tarpeellinen muistutus! Olen hiljan lukenut Hannu Juntusen kirjaa ”Oikeuden idean teologiset perusteet”, jossa kirjoittaja yrittää luovia yleisen moraalitajun ja Jumalan ilmoituksen välimaastossa. On hämmästyttävää, miten Hannu kykenee välttämään yhteiskunnallisen tai edes kristillisen etiikan perusteiden käsittelyä Jumalan lain käskyjen ja hänen ilmoituksensa kannalta. Aihe on kuuma peruna aikamme kirkollisessa kontekstissa ja vaikeneminen aiheesta on oire siitä.
Kultainen sääntä, jonka mukaan toiselle tulee tehdä se, mitä toivoo itselleen tehtävän on todella metaettiikka, joka ei kerro sisällöstä juurikaan mitään. Raimo Mäkelä kirjassaan ”Antakaa demokratialle mikä demokratialle kuuluu” toteaa otsikossaan, että kultaisella säännöllä on rajoituksia ja ongelmia. Miten kultaista sääntöä noudattaa itsetuhoinen? Riistämällä henki lähimmäiseltään? Entä seksuaalisesti kieroutunut? Miten rakastaa henkilö, joka ei kykene rakastamaan itseään?
Minulla jäi kirjoitus kesken juoksevien asioiden tähden. Vielä lain ensimmäisestä käskystä. Jouni Turtiainen käsittääkseni tarkoittaa lain ensimmäisellä käytöllä yhteiskunnallisia lakeja, kuten Manu ryösö kirjoitti. Vai haluaisitko antaa täsmällisemmän selityksen? Luterilainen tunnustus ymmärtää kaikissa lain kolmessa käytössä yhtä ja samaa Jumalan lakia (Apol. 92), koska se perustuu luonnonoikeuteen, teologisessa mielessä sydämeen kirjoitettuun lakiin. Nythän on kysymys siitä, perustuuko aikamme demokraattinen lainsäädäntö lähtökohdiltaan ilmoitettuun ja ylipositiiviseen Jumalan lakiin. Suomalainen lainsäädäntö on pitkään noudattanut oikeuspositivismia, joka ei perustu lainkaan tai hyvin vähän yleiseen luonnonoikeuteen. Oikeuspositivismi ei usko luonnonoikeuden olemassaoloon. Se hakee perusprinsiippinsä yhteiskuntasopimuksesta ja lainsäätäjän tahdosta ja se on legitiimi silloin kun noudatetaan oikeaa lainsäätämisjärjestystä. Demokraattisissa maissa se tarkoittaa lakeja, jotka ovat tavoitteellisesti demokraattisten arvojen mukaisia.
Luterilaisuus näkee, että ihmisen omatunto ja järki ovat siinä määrin perisynnin turmelemaa, etteivät ne kykene löytämään oikeaa ja väärää itsensä varassa. Siitä kertovat yllämainitut risteävät näkemykset lain alkuperästä, siitä kertovat myös toisistaan merkittävästi poikkeavat lait ja asetukset eri maissa. Lait voivat olla jopa toisensa poissulkevia. On tunnettua, että esimerkiksi yksityinen omistusoikeus vasemmistolaisessa arvomaailmassa voi olla kielletty oikeus. Yksityisomaisuuden ryöstäminen voidaan laillistaa. Oikeistolaiset puolestaan pitävät omistusoikeutta peruoikeutena. Hans Kelsen, merkittävä oikeuspositivismin edustaja perusteli omaa näkemystään juuri tämänkaltaisilla ristiriidoilla, ja sillä ettei mitään objektiivisuuden mittaa luonnonoikeuden määrittämiselle ole tieteellisesti todistettavasti olemassa.
Luterilainen ei lähde tälle tielle, vaan uskoo, että luonnonoikeus ja Jumalan ilmoittama laki on yksi ja sama asia, sillä erotuksella, että Jumalan laki on ilmoitettu selvästi erityisessä ilmoituksessa, mutta luonnonoikeus hämärästi käsitettävissä sydämeen kirjoitetussa laissa. Aikamme teologit ovat pitkälti luopuneet tästä teologisesta oikeuskäsityksestä yhteiskunnan paineessa ja katsovat, ettei heillä ole juurikaan mitään annettavaa yhteiskunnalle tällä saralla. Pakeneminen on suuntautunut yleisperiaatteisiin, kuten kultainen sääntö, rakkaus, lähimmäisyys ja ihmisarvo. Tällainen kirkko on harmiton ja ympäripyöreä kirkko, joka ei haasta, joka ei oikeastaan sano mitään, jolla ei ole mitään lisäarvoa annettavanaan yhteiskunnalle. Kirkko onkin antanut hämätä itseään helppohintaisella argumentilla, jonka mukaan yhteiskunta arvostaisi yleiseettisiä perusarvoja, kuten rakkautta vaikka ilmiselvää suuntaus on kasuistinen. Oikeuksia toteuttaa omaksi koettuja taipumuksiaan haetaan erillisellä lainsäädännöllä lakipykälien muodossa hyvin yksityiskohtaisesti. Kirkko voi kyllä myötäillä vaarattomissa epäoikeudenmukaisuuskritiikeissään yhteiskuntaa, mutta todelliseen oppositioon se ei rohkene asettua. Asenne ihmetyttää sitäkin enemmän syystä, että kirkolla on molemmat, sekä yleinen moraalitaju että erityinen Jumalan ilmoitus.
Janne Aikio: ”Vielä lain ensimmäisestä käskystä.”
Tuli olla, vielä lain ensimmäisestä käytöstä.
Janne sanoitti asian pätevästi. Kiitos siitä.
Toivotan omasta puolestani hyvää adventtien aikaa ja lähestyvää Joulua!