Tehdäänpä heti pieni määrittely ketkä kuuluvat ammattiuskovien kategoriaan Kategoriaan kuuluvat kaikki Luterilaisen kirkon palkkalistoilla olevat henkilöt. Kaikista en voi olla varma, kun heti mieleeni tulee keskustelu, kuuluuko kuulua kirkkoon, jos on siellä töissä? Lopputulemaa en tiedä, mutta varmaan yhdenvertaisuusvertailussa tulee esille onko kirkkoon kuulumattoman valitsematta jättäminen vaikkapa kirkkoherran virkaan syrjintärikos. Haudan kaivuun se kai ei vaikuta?
Luterilaisella kirkolla on siis puhdas Lutherin ja hänen aikalaistensa määrittelemä oppi, joka on ainoa relevantti kirkon toiminnan yhteydessä. Ja se tavallisen ajattelun mukaan on esillä varsinkin seurakuntien pääpyhätöissä ja sitä harjoittaa joka sunnuntai kirkkoon kokoontuva kansa. Tämä on se eksymätön lauma, jonka Jeesus rohkenee jättää korpeen keskenään.
Sitten on kummajaisia joita kutsutaan herätysliikkeiksi ainakin aiemmin. Nyt taitaa sujuvampi sana olla palvelujärjestö. Kirkolla täytyy olla Lähetyskäskyn takia lähettejä, mutta niiden puuttuessa annetaan työ palvelujärjestöille ja kontrolloidaan toimintaa antamalla määrärahoja kuuliaisuuden mukaan. Mitä nämä herätysliikkeet ovat? Ne ovat kuin kirkon lehtolapsia, joiden isästä ja äidistä ei aina ole selvää tietoa, yhtä eppäillään.
Mitä ne tahtovat kirkolta? Ensinnäkin suojaa kriiseissä. Toiseksi joku haluaa sakramenttiyhteyttä , koska oma toiminta mielletään vain ahkerammaksi uskonharjoitukseksi kuin kerran viikossa jumalanpalvelus. Miten sitä omaa statusta ylläpidetään ja millä perustellaan? Nähdään uudistusten olevan yhteiskunnassa niin nopeita, että jarrumiestä tarvitaan ja näin voidaan tulla vähän jälkijoukossa, ettei tarvitse kaikissa hiilloksissa polttaa näppejä ensimmäisenä. Joskus se oman korostaminen menee niin villiksi, että joutuu vähän häpeämään ammattiuskovien edessä.
Yhteyttä ja yhtenäisyyttä pidetään yllä kutsumalla piispaa kesäjuhlien vieraaksi. Kirkkoherraa pienempiin juhliin ja ihan tavallisia pappeja silloin ja tällöin puhumaan. Mitä sitten ammattiuskovan pitäisi silloin sanoa? Hänelle kuitenkin ollaan ystävällisiä ja tarjotaan kahvia ja pullaa. Jos hän kehuu, että olette parasta a-ryhmää, hän loukkaa uskollisinta kirkon ydintä, että siellä nurkkaseuroissako on jotain kehuttavaa. Viisas ihminen ei kehu, kiittää kauniisti kutsusta, pitää puheen, joka ei sivua asiaa mitenkään, mutta lopuksi toteaa sivistyneesti, etteivät kuvittelisi itsestään liikaa. Velvollisuus on palauttaa kirkon seinien sisälle se autuus, jota Lutherin opiksi kutsuttu asia tarkoittaa. Niin vähäistä pastoria ei voi olla, ettei tämä velvollisuus tulisi esille.
Raamatussa on sellainen totuus, että toista on pidettävä parempana kuin itseään. Kun tämän ajatuksen lausuu tutkimatta itseään on rikkonut periaatteen. Jos on tutkinut itseään, niin kykeneekö siitä puhumaan, on toinen juttu. Olen vähän miettinyt: Hakiko Jeesus tilanteita, joissa saisi nokittaa fariseusta, vai haastettiinko hänet siihen ja tekikö hän sitä mielellään?
Kari, sivuat monia tärkeitä kysymyksiä. Vastaan omasta puolestani. Ensiksikin on hyvä tehdä ero Raamatun tekstien tutkimuksen ja niiden soveltamisen välillä. Tämä ero tuppaa unohtumaan hyvin monilta ns. tosiuskovaisilta raamatunlukijoilta, mutta herkästi myös monilta niiltä, jotka lukevat Raamattuun oman aikamme filosofisia tai ideologisia suosikkiajatuksia.
Toiseksi on syytä muistaa, että Raamattu on Kirkon kirja, koska olemme kuulleet siinä Jumalan äänen. Meillä on yhä painolastina 1600-luvun sanainspiraatio-oppi ja sen nykyaikainen versio, fundamentalismi. En ole fundamentalisti, mutta pitäydyn kyllä siinä että Raamattu on kokonaan Jumalan sanaa. Meidän on siksi mahdotonta ruveta erottelemaan Jumalan sanaa ja ihmisten sanaa toisistaan. Asia kun sisältyy nimenomaan fyysisiin sanoihin ja jopa hyvin tarkasti. Vaikka samalla pitää huomata, että Raamattu heijastelee myös puhutun kulttuurin tyypillisiä piirteitä, eikä kaikkia ristiriitoja tarvitse sellaisina pitää.
Kohtalaisen ympäripyöreä vastaus, joka antaa edelleen mahdollisuuden mihin tahansa tulkintaan.
Ensimmäisestä vastauksesi kappaleesta olen varsin samaa mieltä.
Toisessa kappaleessa taas mielestäni asiat hiukan sekoittuvat toisiinsa. Siitä saa sen käsityksen, että ensin oli Raamattu ja sitten vasta kuultiin Jumalan ääni siitä. Eikö asia ole aika lailla toisin päin?
Sekä VT:ssa että UT:ssa kuultiin ensin Jumalan ääni ja sen jälkeen siitä kirjoitettiin. Mielestäni tässä on aika oleellinen ero. Toki me täällä 2000 vuoden päässä ”kuulemme” ja luemme Jumalasta Raamatussa.
Eikö olisi aika tärkeää kuitenkin nimenomaan erottaa Jumalan ja ihmisen sanat? En osaa nähdä esimerkiksi Paavalin sanoja Jumalan suoranaisina sanoina vaan hänen omana tulkintanaan siitä, mitä hän on kokenut, nähnyt ja ymmärtänyt asioista. Se, että onko hän ”kuullut” joitakin sanoja jotenkin suoraan Jumalalta, siis muutakin kuin Kristuksen sanat hänen kääntymisensä yhteydessä, jää kuitenkin aika arvoitukseksi. Pyhä Henki toki ohjasi häntä, kuten meitäkin, mutta ei meidänkään sanojamme Jumalan sanaksi voi sanoa. Mikä tekee Paavalista jotenkin ”ehdottomasti oikeassa olevan”? Sitä en ole oikein ymmärtänyt…
Kari, yritän selventää. Niistä kysymyksistä, joita pohdit, on kirjoitettu kasa väitöskirjoja, mutta minä en ole hermeneutiikan eli Raamatun tulkinnan asiantuntija. Olen aivan omakohtaisesti kokenut, että Jumala puhuu meille Raamatussa ja usko Kristukseen syntien sovittajana antaa sellaisen hengellisen ymmärryksen Raamatusta ja luottamuksen siihen, mitä ei voi avata loppuun saakka tieteellisesti. Koska olen kouluikäisestä asti pitänyt myös tietokirjoista, ja ”löytänyt” Raamatun täysin ei-hengellisen kirjallisuuden välityksellä, minulle on myös luontevaa arvostaa Raamatun tieteellistä tutkimusta ja samalla lähtökohtaisesti pitää sitä luotettavana. Heikki Räisäsen kirjat sammuttivat yhdessä vaiheessa uskoni (huomasin asian siitä, että Raamatun lukeminen muuttui täydeksi pakkopullaksi, mutta Jumala oli uskollinen). Kokemushermeneutiikkaa 1800-luvun alkupuolen malliin voin kuitenkin itse diagnostisoida oman hermeneutiikkani …
Raamattu on syntynyt juuri noin kuten sanot. Meidän näkökulmastamme meillä ei kuitenkaan ole yli 1800 vuoteen ollut oikein mitään muuta käytettävissä kuin juuri Raamattu. On vanha teologinen kiistakysymys, onko Raamatussa Jumalan sanaa vai onko Raamattu Jumalan sanaa. Pitäydyn jälkimmäiseen. Pyhän Hengen johtamina ihmiset kun ovat puhuneet sen, mitä ovat Jumalalta saaneet. Yhtä hyvin Jeremia, Markus kuin Paavalikin. Termi Jumalan sana tarkoittaa SEKÄ sitä, että Jumala yhä puhuu meille Raamatun kautta ETTÄ sitä perustetta, miksi näin on: Raamatussa on kyse enemmästä kuin vaikkapa Paavalin antamasta tulkinnasta sille, että on kokenut Jumalan kosketuksen tms. Lopuksi vain se, että jos alamme erotella Raamatusta Jumalan ja ihmisen sanoja, tapaa käydä niin, että pitäydymme siihen, mikä itseä miellyttää ja selitämme pois sen, mikä on epämiellyttävää.
Kiitos, Marko, asiallisesta vastauksesta. Arvostan sitä suuresti.
Olen oikeastaan kaikesta samaa mieltä, mutta etsimäni vastaus jää edelleen avoimeksi. Tuohon ”vanhaan teologiseen kiistakysymykseen” kun ei ilmeisesti ole selkeää vastausta. Kuka pitäytyy mihinkin ilman selkeää syytä.
Totta kai Raamattu on kirjoitettu ja ihmiset puhuneet Jumalasta Pyhän Hengen johtamina. Mutta mitä se oikein lopulta tarkoittaa? Ikään kuin se Hengen johdatus olisi loppunut ”Raamatun takakanteen”, vaan kun ei ole.
Mitä on se ”enempi kuin Paavalin tulkinta” ja millä perusteella? Mitä Jumalan sanalla lopulta ymmärrämme? Minulle se tarkoittaa, Raamatun mukaisesti, pääasiassa Jumalan Sanaa eli Jeesusta Kristusta. Koko UT on kertomusta Hänestä ja kaikesta siitä, mitä Hän vaikutti apostoleissa ja muissa, jotka Häneen uskoivat. Siinä mielessä siis toki Jumalan sanaa Jumalan Sanasta. Ei se vaikutus heissä kuitenkaan heitä erehtymättömiksi ihmisiksi tehnyt, kuten ei meitäkään. Joskus ihmettelen, että miten tämä on niin vaikeasti selitettävissä… Ymmärrämmekö asiat sittenkin aivan samoin, mutta käytämme erilaisia käsitteitä, vai mistä johtuu, että tämä tuntuu olevan kysymys, johon ei (muka) ole vastausta?
Kari, Juha Pihkala on kuvannut tätä Raamatun jumalallista ja inhimillistä puolta rinnastamalla sen Kristuksen jumalalliseen ja inhimilliseen luontoon. Raamattu on todella jumalallinen ja todella inhimillinen erottamatta, muuttamatta, sekoittamatta ja jakamatta. Jumalallinen on ottanut itseensä inhimillisen meidän pelastumisemme tähden. Vähän tasapainoilua tämän kaiken sanoittaminen toki on. Kirkko ei ole koskaan väittänyt, että apostolit olisivat tulleet noin ylipäänsä erehtymättömiksi. Sanainspiraatio-opinkin mukaan Pyhä Henki on varjellut Raamatun kirjoittajat erehdyksiltä Raamattua kirjoittaessaan. Itse vierastan lausumaa, jonka mukaan Raamatussa olisi virheitä, koska silloin avataan portit aikamoiselle mielivallalle sen tulkinnassa. Ja kuitenkaan en ole innostunut siitä, että kaikki mahdolliset Raamatun ristiriidat pitäisi ratkaista.
Tuo sana-inspiraatio-opin väite on heikko ja varsin epätodennäköinen. Sillä nähdäkseni yritetään lähinnä puolustaa fundamentalismia. Pihkalan laina uskontunnustuksesta on myös outo Raamattuun sovellettuna. Jos apostolit eivät olleet erehtymättömiä/jumalallisia, miten heidän tekstinsä voisi olla? Kyllä monet tutkijat kai ovat Raamatusta varsinaisia virheitäkin löytäneet, mutta itse sanoisin ainakin UT:n kirjoituksia hyvin inhimillisiksi, tosin silti Pyhän Hengen johtamiksi. Jumalallinen puoli tulee tietenkin Kristuksesta itsestään, mutta kyllä kirjoittajien inhimillisyys näkyy joka käänteessä, mikä on mielestäni vain hyvä asia. Monet ongelmat tulkinnasta väistyvät, jos ei yritetä ajatella tekstejä ikäänkuin Jumalan itsensä kirjoittamiksi. Kun niin tehdään, niin siitä nimenomaan syntyy sitä tulkinnan mielivaltaa.
Kari, emerituspiispa Juha Pihkala ei varmaankaan ole fundamentalisti. Kuten Kristus on Jumala ja ihminen samanaikaisesti, myös Raamattu on jumalallinen ja inhimillinen. Ja tällä on seurauksia: Kristus oli synnitön – olisiko siis Raamattu kuitenkin virheetön jossakin merkityksessä? Ei Raamattu ole Jumalan sanelema, mutta kuten neitsyt Marian kohdussa sikisi ainutlaatuinen yksilö – Jumala ja ihminen – Raamattukin taitaa siis kuitenkin olla ainutlaatuinen?
En väittänytkään Pihkalan olevan fundamentalismi.
Luit varmaan kaksi eri asiaa yhteen nippuun.
En edelleenkään ymmärrä, millä ihmeen perusteella Raamattu olisi samalla tavalla jumallinen kuin Kristus? Perusteeton ja outo väite. Raamattu kertoo kolmiyhteisestä Jumalasta nin kuin ihmiset ovat Hänet nähneet ja kuulleet. Jumalallisuus on Hänessä, ei Raamatussa. Hän kertoo itsestään meille omana itsenään ja ihmiset ovat nämä kirjoittaneet. Uskon, että sinä ja monet muut kyllä ymmärtävät tämän, mutta eivät jostain syystä halua myöntää. Eikä se siis tarkoita sitä, että ihmiset olisivat ihan omiaan ”satuilleet” vaan kertoneet niin rehellisesti kuin osasivat.
Kari. Kyse on analogiasta. ”Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet…” Jumala + ihmiset. Termi inspiraatio tarkoittaa muuten sisään puhaltamista. Ajattelen niin, että Raamattu ei ole vain ihmisten kirjoittamia kuvauksia, joita Jumala käyttää. Jumala on ohjannut Raamatun koko syntyprosessia ja toimii erityisellä tavalla juuri sen kautta. Ei ole tietenkään kyse siitä, että Jumala olisi tullut musteeksi ja paperiksi.
Lueskelin Wikipediasta tarinaa Raamatun tulkinnasta. Teologithan tietenkin hyvin tuntevat ne moninaiset eri tavat, joilla Raamattua voidaan tulkita. Lähes jokaisessa tavassa lienee hyvät ja huonot puolensa. Olisi hienoa löytää se ”oikea” tapa, mutta eihän sellaista ole. Jumala on käyttänyt monia tapoja ilmaistaakseen itsensä meille, mutta me emme ole oikein ymmärtäneet. Jeesuksen puheetkaan eivät kovin ymmärrettäviä useinkaan ole ja Paavalihan oli jo Pietarinkin mielestä paikoin vaikeaselkoinen. On unia ja näkyjä ja ilmestyksiä ja toisaalta ihan järkeilyä ja kokemuksen kautta saatua viisautta. Kaiken kaikkiaan hyvin moniselitteistä tekstiä Raamattu meille tarjoaa. Vain yhdenlainen tulkinta kaventaa tekstien rikkautta huomattavasti.
Kari, kristityt teologit ovat jo varhaiskirkossa tulkinneet raamatunkohtia eri tavoin ilman että se olisi johtanut vakaviin opillisiin erimielisyyksiin. Tiukka vaatimus yhdenlaisesta tulkinnasta on yleensä rajoittunut pienen piirin sisälle sekä johtanut lahkoutumiseen tai sitten kysymys on ollut erittäin keskeisistä opinkohdista. Niiden osalta yhdenlainen tulkinta on jopa välttämätön. Esimerkiksi Luther puhui Raamatun keskuksesta, jonka hän myös saattoi määritellä hiukan eri tavoin. Itse puhuisinkin peruasenteesta Raamattua kohtaan. Onko meillä arvostava ja nöyrä sekä uskoon perustuva lähtökohta vaiko ylimielinen, uskontotieteellinen ja skeptinen lähtökohta? Onko Raamattu lähtökohtaisesti yhtenäinen vai sekava? Itse lähden siitä, että pienoisevankeliumi ja rakkauden kaksoiskäsky ovat hyviä yleisavaimia täydennettynä VT-UT:n lupaus – täyttymys sekä laki – evankeliumi -jaottelulla. Uskontunnustuksella, kymmenellä käskyllä ja Isä meidän -rukouksella pääsee niin ikään yllättävän pitkälle.