Tehdäänpä heti pieni määrittely ketkä kuuluvat ammattiuskovien kategoriaan Kategoriaan kuuluvat kaikki Luterilaisen kirkon palkkalistoilla olevat henkilöt. Kaikista en voi olla varma, kun heti mieleeni tulee keskustelu, kuuluuko kuulua kirkkoon, jos on siellä töissä? Lopputulemaa en tiedä, mutta varmaan yhdenvertaisuusvertailussa tulee esille onko kirkkoon kuulumattoman valitsematta jättäminen vaikkapa kirkkoherran virkaan syrjintärikos. Haudan kaivuun se kai ei vaikuta?
Luterilaisella kirkolla on siis puhdas Lutherin ja hänen aikalaistensa määrittelemä oppi, joka on ainoa relevantti kirkon toiminnan yhteydessä. Ja se tavallisen ajattelun mukaan on esillä varsinkin seurakuntien pääpyhätöissä ja sitä harjoittaa joka sunnuntai kirkkoon kokoontuva kansa. Tämä on se eksymätön lauma, jonka Jeesus rohkenee jättää korpeen keskenään.
Sitten on kummajaisia joita kutsutaan herätysliikkeiksi ainakin aiemmin. Nyt taitaa sujuvampi sana olla palvelujärjestö. Kirkolla täytyy olla Lähetyskäskyn takia lähettejä, mutta niiden puuttuessa annetaan työ palvelujärjestöille ja kontrolloidaan toimintaa antamalla määrärahoja kuuliaisuuden mukaan. Mitä nämä herätysliikkeet ovat? Ne ovat kuin kirkon lehtolapsia, joiden isästä ja äidistä ei aina ole selvää tietoa, yhtä eppäillään.
Mitä ne tahtovat kirkolta? Ensinnäkin suojaa kriiseissä. Toiseksi joku haluaa sakramenttiyhteyttä , koska oma toiminta mielletään vain ahkerammaksi uskonharjoitukseksi kuin kerran viikossa jumalanpalvelus. Miten sitä omaa statusta ylläpidetään ja millä perustellaan? Nähdään uudistusten olevan yhteiskunnassa niin nopeita, että jarrumiestä tarvitaan ja näin voidaan tulla vähän jälkijoukossa, ettei tarvitse kaikissa hiilloksissa polttaa näppejä ensimmäisenä. Joskus se oman korostaminen menee niin villiksi, että joutuu vähän häpeämään ammattiuskovien edessä.
Yhteyttä ja yhtenäisyyttä pidetään yllä kutsumalla piispaa kesäjuhlien vieraaksi. Kirkkoherraa pienempiin juhliin ja ihan tavallisia pappeja silloin ja tällöin puhumaan. Mitä sitten ammattiuskovan pitäisi silloin sanoa? Hänelle kuitenkin ollaan ystävällisiä ja tarjotaan kahvia ja pullaa. Jos hän kehuu, että olette parasta a-ryhmää, hän loukkaa uskollisinta kirkon ydintä, että siellä nurkkaseuroissako on jotain kehuttavaa. Viisas ihminen ei kehu, kiittää kauniisti kutsusta, pitää puheen, joka ei sivua asiaa mitenkään, mutta lopuksi toteaa sivistyneesti, etteivät kuvittelisi itsestään liikaa. Velvollisuus on palauttaa kirkon seinien sisälle se autuus, jota Lutherin opiksi kutsuttu asia tarkoittaa. Niin vähäistä pastoria ei voi olla, ettei tämä velvollisuus tulisi esille.
Raamatussa on sellainen totuus, että toista on pidettävä parempana kuin itseään. Kun tämän ajatuksen lausuu tutkimatta itseään on rikkonut periaatteen. Jos on tutkinut itseään, niin kykeneekö siitä puhumaan, on toinen juttu. Olen vähän miettinyt: Hakiko Jeesus tilanteita, joissa saisi nokittaa fariseusta, vai haastettiinko hänet siihen ja tekikö hän sitä mielellään?
Mistähän tämmöinen velvollisuus on kirkkoon pesiytynyt: ” Velvollisuus on palauttaa kirkon seinien sisälle se autuus, jota Lutherin opiksi kutsuttu asia tarkoittaa” ? Kyse siinä on juuri päinvastaisesta pyrkimyksestä, kuin mikä Martilla oli. Luther kun taisteli henkensä uhalla siitä että Raamattu piti saada kaikelle kansalle ja pois pelkän kirkon helmoista.
Olisiko se perua Ruotsinvallan ajalta. Kuningas nimitti kirkkoherrat ja hehän olivat silloin hallinnon ylläpitäjiä, joiden tehtävänä oli valvoa, etteivät uudet aatteet saisi jalansijaa.
Onhan meillä myös termi: Ammattiauttaja! Mitä eroa on sitten maallikkoauttajalla ja ammattiauttajalla? Toinen saa palkkaa ja on saanut koulutusta. Jos sitten molemmat epäonnistuvat, ammattiauttaja saa epäonnistua, koska hän tekee senkin ammatillisesti. Maallikko on epäpätevä ja siksi mokaa. Olisikohan näissä hengellisissäkin hommissa ihan vain kateudesta ja mustasukkaisuudesta kyse?
Luin jostain tarinan lääketieteen alalta. Opiskelija teki havaintoja ja niiden perusteella luonnosteli parannuksen johonkin laitteeseen. Hän meni esittelemään opettajalleen ajatustaan. Opettaja tutkii hetken ja lyttää koko jutun ja toinen poistuu nolona, että olikin ajatellut jotain keksineensä.- Opettaja laittoi suunnitelmat pöytälaatikkoonsa ja palaver päättyi siihen. Kas kummaa, muutamien aikojen jälkeen sama esitys tuli julki, mutta ihan eri nimellä kuin suunnittelija oli. Eihän maallikko voi ymmärtää koulutettua enempää asioista, sehän olisi koulutuksen halveksimista?
Mihinkäs se kateus meistä olisi lähtenyt ? Jos maallikko pitää saarnan ja saa siitä kiitosta, niin kaipa työkseen saarnoja pitävä voi sitä kadehtia. Harvoin kukaan velvollisuuden täyttämisestä kiittelee.
Sanovat kateudessa olevan se hyvä puoli, että kadehtiminen saa aikaan muutoksen, jossa alkaa muuttumaan kateuden kohteen kaltaisuuteen. Antaahan hyvän saarnan pitäminen vinkkejä siitä, miten sellainen toteutetaan.
”Hakiko Jeesus tilanteita, joissa saisi nokittaa fariseusta, vai haastettiinko hänet siihen ja tekikö hän sitä mielellään?”
Tämä on mielenkiintoinen kysymys, jota en ainakaan minä ole ennen ajatellut eikä ole missään tullut vastaankaan moista mietintää.
Voisin kyllä kuvitella, että fariseukset taisivat innokkaammin hakea niitä tilanteita. Niin ne taitavat tämänkin päivän ”fariseukset” tehdä. Käyvät kirkon kimppuun ja etsivät aiheita, mistä voisi syyttää… Usein ihmettelenkin, että miksi uskovat ihmiset ovat usein syyttämässä kirkkoa ja piispoja milloin mistäkin, mutta eipä se taida ihan uutta ollakaan.
Kun Jeesus totesi fariseuksille etteivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat hän ei välttämättä piruillut kuten on (väärin)tulkittu. Jeesuksen vihollisia olivat yläluokkaiset saddukeukset, sillä Jeesus edusti/puolusti köyhiä eli ebioneja/aneja.
(Bethania= Beth-ani eli köyhien talo)
Lauri Lahtinen. Esität kyllä paikkansapitämättömiä tulkintoja papiston, erit. kirkkoherrojen roolista Ensinnäkin kirkko oli jo keskiajalla vahvempi orgsnisaatio kuin valtiovalta. Tästä seurasi luontevasti, että maallinen valta tukeutui kirkkoon. Valtiovallan ote vahvistui vasta 1521 alkaen, mutta kirkko huolehti väestökirjanpidosta.
Toiseksi nimenomaan papisto oli kiinteästi yhteydessä tavallisen kansan kanssa. 1500 – 1600 -lukujen Ruotsi oli kristillisen yhtenäiskulttuurin läpitunkema yhteiskunta (kristillinen valtio), mutta kuningasvallasta käytiin pitkään vääntöä. EI ollut itsestään selvää, liittyisikö valtakunta takaisin katolisen kirkon yhteyteen, säilyisikö luterilaisuus vai saisiko kalvinismi jalansijaa. Ei siinä ollut kysymys mistään modernin kaltaisesta sensuurista, vaan ennakkoehdot olivat toiset kuin meillä jostain 1850- luvulta eteenpäin.
Kolmanneksi. Netistä löytyy esimerkiksi tuon ajan virsikirja, vuoden 1701 virsikirja. Sitä sopii lueskella ja pohtia, oliko sen hengellinen sanoma pelkkää virallista propagandaa vaiko peräti syvällistä kristillisyyttä.
Pekka Veli Pesoselle vain huomio, että uskomus siitä, että Luther (1483-1546) pyrki saamaan kansan käsiin Raamatun kirkon helmoista on myytti, joka ei pidä paikkaansa. Ennen kirjapainotaitoa Raamattu ei edes voinut tulla kansan käsiin ja koko kansan käsiin se saatiin vasta 1800-luvulla.
Mielipide on mielipide eikä aina faktaa. Eikä aina faktanakaan pidetty asia ole faktaa. Eikö kuitenkin Guttembergin keksintö tehnyt mahdolliseksi monistaa nopeammin. Jos siitä ei silloin vielä tullut jokamiehen painosta, niin Raamattua voivat lukea muutkin kuin oppineet. Kun en ole elänyt ennen 1500 liukua, en tiedä kovin paljon sieltä, enkä pidä keskiaikaa kovin ajankohtaisena näissä keskusteluissa. Me kaikki olemme kuitenkin toisenkädentiedon varassa. Silminnäkijöitä tai korvinkuulijoita emme ole kukaan.
Lauri Lahtinen. Myöhäiskeskiaika ja uskonpuhdistus sekä Suomi-Ruotsin kirkko- ja yhteiskuntahistoria kuuluvat Euroopan (Pohjolan) historian eniten tutkittuihin aiheisiin. j
Luotettavaa ja perusteltua tieteellistä tietoa aihepiiristä on. Kirjapainotaito oli pitkään teknisesti hidasta ja kömpelöä, myös lumppupaperin valmistus kirjansidonnasta puhumattakaan. Raamatut ja muut kirjat olivat yksinkertaisesti niin kalliita, että vain seurakunnilla ja varakkailla oli niihin varaa aina 1800-luvulle asti. Katolista kirkkoa ei kannata syyttää kaikesta; jo keskiaika tunsi omat lahkonsa, joiden omapäinen raamatuntulkinta oli villiä. Tästäkin syystä oltiin varovaisia. Varsinkin uskonpuhdistuksen seurauksena tehostettiin sekä kristillistä kasvatusta että pyrittiin Raamatun lukemiseen ohjatusti.
Tästä kaikesta on syntynyt populaari väärinkäsitys, jonka mukaan paha ja langennut Rooman kirkko olisi vallanhalussaan halunnut estää ihmisiä tutustumasta Raamattuun kun taas urhea Luther pyrki tuomaan Raamatun koko kansan kirjaksi. Minusta on lähinnä surullista, jos vuonna 2021 toistetaan väitteitä ja tulkintoja, jotka on yksinkertaisesti osoitettu vääriksi moneen kertaan.
Olkoon sitten niin. Yhtä asiaa olen kuitenki ihmetellyt näin epätieteellisenä ihmisenä: Miten aina vain paremmin saadaan asioista selvää mitä pitempi aika tapahtumista on kulunut? Olisikohan siinä mielikuvituksella osuutensa ja tieteen arvovalta kestää, kun vastaväitteisiin ei ole materiaalia.
Tätä minäkin olen ihmetellyt etenkin Raamatun tekstien tieteellisessä tutkimuksessa. On aika vaikea ymmärtää, mikä on todella faktaa ja mikä vain jonkinasteista olettamista. Eksegeetit tuntuvat monesti olevan aika varmoja esittämistään asioista, mutta paljonko niissä lopulta on vain arvailua? Esimerkiksi evankeliumitekstien ajoitukset ja tekstien kirjoittajien ”arvailut” ovat tyypillisiä mielestäni aika epäselviä asioita.
Lauri ja Kari. Lyhyesti sanottuna: menneisyydestä saadaan tietoa tieteellisten metodien (=tutkimusmenetelmä) avulla. Ne taas ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta kurinalaisia ja samalla toisten vastaavan koulutuksen saaneiden arvioitavissa ja korjattavissa. Joskus eri metodeilla ja tieteenaloilla saadaan keskenään erilaisia tuloksia, usein ne tukevat toisiaan. Ja niitä opetellaan yliopistossa, alkeita nykyään jo peruskoulussa ja lukiossa. Kaikki tutkimus edellyttää tietysti, että käytettävissä on materiaalia.
Raamatun tieteellinen tutkimus on erikoinen alue. Siinä on käytössä koko joukko keskenään hyvin erilaisia metodeja eikä kysymys ole eksaktista luonnontieteestä. Lisäksi Raamattua sovelletaan ja tulkitaan kirkoissa sekä yksityisessä hartauselämässä eikä vain eritellä. Siksi Raamatun tutkimus synnyttää myös vahvoja intohimoja, hyvässä ja pahassa. Esimerkiksi evankeliumeissa ei kerrota, milloin ne on kirjoitettu ja siksi voidaan esittää eri tavoin perusteltuja oletuksia. Raamatun tutkimus on kuitenkin saanut esiin yllättävän paljon tietoa. Itse suosittelen prof. Lauri Thurénin helppolukuista ja kiihkotonta kirjasarjaa Raamatun käyttöohje 1 – 4.
Uskolle luvataan pelastus, ei tiedolle.
Lauri. Joo, mutta pelkkä ”uskominen” ilman jotenkin johdonmukaista sisältöä olisi outoa. Ainakin jos aikuisista puhutaan. Jos Raamatunkin tulkintaa eivät ohjaa perusteltavissa olevat näkemykset on kyse mielivallasta, jossa uskovaista viedään kuin pässiä narusta. Sitä paitsi tieto ei välttämättä ole uskon vastakohta. Oma mukavuusalue voi tietysti vaarantua.
Jeesus lupasi lähettää yhdessä Isän kanssa Toisen Puolustajan, joka opettaa ja muistuttaa. Se on minun ohjenuorani. Eikä silloin ole pässiä eikä narua.
Lauri. Tässä on ainakin kaksi vaikeutta. Ensiksikin kirkkohistoria on täynnä näitä ”Hengen ylösvalaisemia” joilla on mitä merkillisimpiä keskenään erilaisia ja mielikuvituksellisia tulkintoja. Toiseksi meitä ohjeistetaan UT:n kirjeissä seuraamaan tiettyjä opillisia suuntaviivoja ja todetaan, että ne ankkuroituvat ihan todellisiin historian (tutkittavissa oleviin) tapahtumiin. Niitä löytyy mm. uskontunnustuksista. Lisäksi monet hurskaidenkin kristittyjen tulkinnoista ovat olleet Raamatun alkutekstin vastaisia. Ei se vaara ole mihinkään kadonnut meiltäkään. Vanhat pietistit puhuivat Raamatun sisäisestä, uskolle avautuvasta, selkeydestä ja ulkonaisesta, kenelle tahansa avautuvasta, selkeydestä. Ajattelen itsekin suurin piirtein noin. Minä puolustan tässä ihan vain sitä, että Raamattua on tarpeen tutkia myös kielitieteen, historian yms keinoin. Onhan Jumala kuitenkin nähnyt hyväksi ilmoittaa itsensä tiettynä aikakautena, jonka olosuhteet ihan oikeasti ovat olleet hyvin erilaiset kuin meidän. En näe sitä pahana asiana vaan mielenkiintoisena. Tästä kristityt ovat olleet varsin yksimielisiä keskinäisistä kiistoista huolimatta. Teologia eri osa-alueineen on myös Jumalan lahja meille.
Kaikki, jotka pysyvät Raamatun oppilaina, saavat oikeat sanat itselleen. Katsokoon ne eteensä, jotka alkavat sen mestareiksi. Joilla on korkeampi tieto taito ja ymmärrys, tietokoneet ja mikroskoopit. Nimittäin omaksi hyväkseen Raamattua tulkitseva tietää mitä tekee. Vahingossa ei ihminen eksy, jos pelastus on ainoa päämäärä.
Marko,
Raamattua saa ja pitää tutkia kaikkien menetelmien avulla. Kyse on lähinnä siitä, mitkä menetelmät sitten antavat oikeimpia tuloksia. Jotkut menetelmät saattavat viedä hyvinkin outoihin tuloksiin (esim. Jeesus-seminaari). Olen lukenut Thurénin Käyttöohje-kirjat läpi. Ne olivat paikoin ihan mainioita, paikoin taas hänen liiankin ”moderni” ja hauska tapansa kirjoittaa sekä hänen tietty herätysliiketaustansa häiritsevät. Olen myös lukenut Räisäsen kirjoja, jotka myös ovat paikoin ihan hyviä, paikoin taas turhan skeptisiä ylipäänsä koko Raamattua/uskoa kohtaan. Näin siis ”nielemme” jonkun kappaleen näistä kirjoista, toista taas emme.
Yksi kysymys on se perinteinen: Oliko esimerkiksi Paavali 100% kartalla kaikista asioista? Voiko kaikki hänen kertomansa asiat olla 100% oikeita, Jumalan sanaa kuten sanotaan? Entä miten niitä pitäisi katsoa täältä 2000 vuoden päästä, mitkä ovat tänä päivänä ehdottomasti oikein, mitkä taas senaikaiseen kulttuuriin kuuluvia? Mikä tekee Paavalista ”Jumalasta seuraavan”? Kirjeet kuitenkin ovat Paavalin kirjeitä, eivät Jumalan kirjoittamia… Joskus tuntuu, että Raamatun fyysisiin sanoihin tuijotetaan liikaa ja se varsinainen asia unohtuu tai hukkuu niihin tiettyihin sanoihin.