Piispanvaalit kiinnostavat aina, olivatpa vaalit missä kirkossa tahansa. Syykin on selvä: siinä valitaan kirkkokunnalle yleensä pitkäaikainen johtaja, joka omalta osaltaan vaikuttaa aina hiippakuntaan ja erityisesti pienissä kirkoissa koko kirkkokuntaan ja sen julkisuuskuvaan. Puhumattakaan siitä, mikä merkitys piispalla on pappien sielunhoitajana ja hengellisenä esimiehenä.
Lähetyshiippakunnan piispanvaalin analysoiminen kiinnostaa useammastakin syystä, vaikka voidaan katsoa että siinä on kyse jo omasta kirkkokunnastaan. Edustamamme tunnustuskunta on kuitenkin sama ja tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat (enemmän tai vähemmän) jättäneet kansankirkkomme ja siirtyneet Lähetyshiippakuntaan seurakuntalaisiksi ja papeiksi. Lähetyshiippakunta näyttää olevan monille kansankirkkoon pettyneelle todellinen vaihtoehto.
Piispanvaalin ehdokasasettelu oli itselleni puoliksi yllättävä. Osasin jo etukäteen arvata, että Luther-säätiön ensimmäiseksi papiksi vihitty Juhana Pohjola olisi takuuvarmasti ehdolla. Hänellä on kokemusta niin seurakuntapapin kuin hiippakuntadekaaninkin tehtävistä sekä myös piispan viranhoidon kannalta tärkeistä edustustehtävistä. Pohjola oli pitkään Lähetyshiippakuntaa edeltäneen ja sen taustalla edelleen keskeisesti vaikuttavan Luther-säätiön kasvot ja ääni. Hän on erittäin vahva ennakkosuosikki piispanvaalissa: ennakoin Pohjolalle suoranaista äänivyöryä. Oli vaikeaa edes kuvitella, kuka lähtisi vaaliin vastaehdokkaaksi – Pohjola on niin voimakas hahmo hiippakunnassaan.
Toiseksi piispaehdokkaaksi Lähetyshiippakunta sai hiippakunnan Tampereen seurakunnan pastori Esko Murron. Murto on myös kerännyt itselleen monipuolista kokemusta hiippakunnan eri seurakunnista ja toimipa hän lyhyen aikaa Luther-säätiön dekaaninakin sijaistaen Pohjolaa tämän ollessa tovin Kanadassa. Siellä Pohjola toimi tutkijana seminaarissa jossa Murto toimi myöhemmin vierailevana professorina ja apulaisprofessorina. Karrikoidusti Murron voisi sanoa olevan nuorempi painos Pohjolasta.
Ulkopuolisen silmin Murto saattaa näyttää täyte-ehdokkaalta, joka suostui ehdolle jotta vaali saataisiin järjestettyä. Politiikan pelikentiltä tiedetään, että vaalit ovat aina mahdollisuus näkyvyyden lisäämisen kannalta ja vaalit aikaansaamalla Lähetyshiippakunta saa tietysti julkisuutta näyttäen ulospäin elinvoimaiselta vaihtoehdolta kansankirkolle. Toisaalta voisi ajatella, että Murto tietoisesti tai tietämättään petaa tässä itselleen tulevaisuutta. Mikäli Murto kutsutaan ehdolle seuraavaksi piispaksi hän on tuttu nimi jo edellisistä vaaleista, mikä parantaisi hänen asemiaan. Tai kukapa tietää vaikka Lähetyshiippakunta toteaisi joskus tarvitsevansa apulaispiispaa tai jopa toista hiippakuntaa piispoineen.
Lähetyshiippakunnan piispanvaali näyttäytyy kansankirkosta katsottuna myös todella erilaiselta oman kirkkomme piispanvaaleihin nähden. Lähetyshiippakunnan piispanvaalissa ei nähtävästi käydä keskustelua kirkon teologisesta linjasta. Sinänsä tämä lienee luonnollista, koska kumpikin ehdokas on vanhempia kuin hiippakuntansa: Lähetyshiippakunta on luonteeltaankin toisiaan teologisesti lähellä olevien tunnustuksellisten luterilaisten yhteenliittymä kansankirkkomme ulkopuolella. Perustajasukupolvi on hyvin yhtenäinen, mutta seuraavien sukupolvien kasvaessa ja ottaessa vastuuta eroavaisuuksia ja pientä teologista hajontaa saattaa alkaa esiintyä. Siinä kai sitten tarvitaankin viisasta piispaa, joka pitää laumansa yhdessä.
Kaiken kaikkiaan Lähetyshiippakunnan piispanvaali ei itsessään vaikuta erityisen jännittävältä. Mielenkiintoista tulee kuitenkin olemaan, mihin suuntaan tuleva piispa tulee viemään kirkkoaan: milloin tapahtuu rekisteröityminen uskonnolliseksi yhdyskunnaksi ja mitä se tarkoittaa niiden kohdalla, jotka ovat edelleen kansankirkon jäseniä paperilla mutta käytännössä osallistuvat lähinnä Lähetyshiippakunnan ja korkeintaan jonkin kirkkomme herätysliikkeen toimintaan. Suurella mielenkiinnolla ja pienellä jännityksellä näitä kehityskulkuja saa seurailla.
Kiitos hyvästä analyysista.
Kiitos!