Anne Anttonen: Onko avioliittoa koskevassa keskustelussa kysymys teologiasta vai psykologiasta?

Kunnioittava keskustelu -sanapari on palannut kirkollisiin otsikoihin piispainkokouksen kirkolliskokoukselle antaman vastauksen myötä. ”Kunnioittava keskustelu” liittyy nimenä alun perin kirkolliskokouksen kirkkohallitukselle antamaan tehtävään edistää rakentavaa keskustelua kirkossa avioliitosta eri tavalla ajattelevien kesken. Perusajatus keskustelumallissa oli tuoda erilaisten näkökantojen edustajat yhteen keskustelemaan ohjatusti siitä, mitä kirkko, avioliitto ja seksuaalisuus heille merkitsevät sekä millaiset elämänkokemukset ja arvot näkemysten takana vaikuttavat.

Tausta-ajatuksena oli helpottaa teologisia keskusteluja ja käytännön ratkaisuja tutustumalla eri tavalla ajatteleviin. Pyrittiin lisäämään ymmärrystä ja lieventämällä vastakkainasettelua. Pilottiviikonlopun saamasta hyvästä palautteesta huolimatta mikään taho kirkossa ei jatkanut vastaavien tilaisuuksien järjestämistä. Malli koettiin ehkä taloudellisesti raskaaksi, aikaa vieväksi tai vain liian vieraaksi Suomen ev.lut. kirkossa.

Keskustelu on jatkunut lähinnä teologisen argumentaation ja retoriikan keinoin. Inhimillistä kokemusta huomioivaa ”tunnepuhettakin” on kuultu, mutta usein omien argumenttien teroittaminen on ollut tärkeämpää kuin aito kuunteleminen. Vuosien keskusteluista huolimatta toisen osapuolen ymmärrys ja kunnioitus tuntuvat olevan yhä kauempana.

Kirkollisen keskustelun psykologiaa

Syntymästä asti fyysinen ja psyykkinen elossa pysyminen on ollut ihmisen kasvun ja kehityksen perimmäinen motiivi. Selvitäkseen ihminen tarvitsee yhteyttä toiseen. Ilman hoitavan aikuisen läsnäoloa vastasyntyneen mieli ei kestäisi kohtaamaansa ärsyketulvaa. Mieli kehittyy vähitellen, toisen auttamana, sulattamaan omia sisäisiä oloja sekä ulkoisia vaikutelmia ravinnoksi ja elämän voimaksi. Tyynnyttävän läsnäolon ja hyvän hoidon avulla mieli kehittyy sietämään todellisuutta sellaisena kuin se on.

Aikaisempien kehitysvaiheiden kokemukset tallentuvat mieleen. Varhaiset selviytymiskeinot heräävät eloon aina, kun psyykkisen apparaatin kyky prosessoida koettua ylittyy. Keskivertoihmisellä siis useita kertoja päivässä. Ahdistuksen ja epävarmuuden hetkillä mieli suojautuu automaattisesti keinoilla, jotka olivat käytössä ennen ajattelukyvyn kehittymistä.

Keskeisin varhainen suojautumiskeino on pitää paha ja hyvä erillään toisistaan, ettei hyvä tuhoutuisi. Kokemus hyvästä vahvistuu vasta vähitellen hyvässä hoitavassa vuorovaikutuksessa. Nälkäinen vauva tuntee kipua vatsassaan, mutta mieltää kivun tulevan ulkopuolelta. Se itkee ja raivoaa aivan kuin vanhempi olisi kivun aiheuttaja. Hoitava aikuinen muuttuu mielikuvissa vainoavaksi ja vaaralliseksi. Jos lasta ei tyynnytetä, hänen hätänsä yltyy. Itsessä oleva paha olo, joka on heijastettu toiseen, saa toisen näyttämään yhä vainoavammalta. Lapsen hätä helpottuu vasta, kun hoitava aikuinen ottaa viestin vastaan, mutta ei toimi sen mukaisesti vaan antaa hyvää hoitoa. Vanhempi siis vastaa pahaan hyvällä.

Näitä mikrohetkiä on jokaisen varhainen elämä ollut täynnä. Vanhempi pystyy vaihtelevasti muuttamaan pahaa hyväksi. Riittävän turvallisessa hoidossa luottamus hyvään vahvistuu ja sen myötä ”pahaa” eli vierasta ja outoa ei tarvitse enää pitää erillään ”hyvästä” eli tutusta ja turvallisesta. Lapsi voi nähdä itsensä sekä toisen kokonaisempana. Mieli alkaa eheytyä, maailmaa voi tutkia luottavaisemmin.

Samaan aikaa lapsi alkaa hahmottaa omaa osuuttaan vuorovaikutuksessa. Kyetessään liittämään ”pahaa” myös itseensä hän alkaa tuntemaan syyllisyyttä ja haluaa korjata aiheuttamaansa vahinkoa. Maailman mustavalkoisuus vähenee.

Hyvän vahvistuminen auttaa lasta hahmottamaan, että vanhempi on erillinen ja lapsen kontrollin ulottumattomissa. Tästä seuraa oman avuttomuuden tajuaminen. Lapsi voi selvitä vain, jos hän pystyy luottamaan, että erillinen toinen haluaa hänelle hyvää. Erillisyyden tajuaminen on siis mahdollista vain, jos on oppinut luottamaan rakkauteen ja huolenpitoon silloinkin, kun on itse kiukkuinen ja paha. Muussa tapauksessa mieli suojautuu todellisuudelta jatkamalla kaikkivoipuuden kuvitelmia. Sisäinen turvallisuus perustuu siihen, että toinen on minun vallassani.

Myös omaa outouttaan voi sietää vain kokemalla, että on hyväksytty omana itsenään. Jos lapsi oppii, että toisen rakkaus on ehdollista, hän alkaa muovata itseään vanhemman toiveiden mukaiseksi. Rakkauden ja hyväksynnän varmistamiseksi ihminen on valmis vieraantumaan itsestään hyvinkin kauas. Se, mistä on vieraannuttu, ei kuitenkaan katoa. Myöhemmin pienikin muistutus siitä, mikä itsessä on pitänyt kieltää, voi aiheuttaa käsittämätöntä turbulenssia sisäisessä maailmassa.

Aina, kun jaamme maailmaa meihin ja heihin, olemme halkomassa hyvää ja pahaa erilleen. Mieli tarvitsee hengähdystaukoja liian monimutkaisen todellisuuden ajattelemisesta. Hetkellinen suojautuminen riittää usein, ja pian jo näemme itsemme ja toiset monenlaisissa sävyissä. Uhkaavan tilanteen jatkuessa mieli ei pysty löytämään joustavuutta. Kontrollin, pakottamisen ja ulkopuolelta asetettujen ehtojen myötä vastakkainasettelu mielessä vain syvenee.

Muutos voi syntyä vain turvallisessa ilmapiirissä

Jyrkkenevät äänensävyt avioliittokeskustelussa kertovat turvattomuuden lisääntymisestä. Ehkä kaikki turvattomuus ei edes liity avioliittokäsityksiin, vaan mukana on muualta tulevaa epävarmuutta ja uhan tunnetta. Mustavalkoinen selkeys olisi houkuttelevaa. Historiassa ryhmät ovat aina epävarmuuden aikoina löytäneet pahalle ololle selityksen itsensä ulkopuolelta ja vähemmistöt ovat kärsineet.

Kirkko on hengellisestä ulottuvuudestaan huolimatta myös inhimillinen yhteisö. Vastakkainasettelu ei vähene pakottamalla ja rajoittamalla vaan rakentamalla luottamusta. Luottamus voi perustua vain siihen, että jokainen voi kokea olevansa hyväksytty omine outouksineen. Alkuperäisen Kunnioittavan keskustelun aikana oli nähtävissä hetkiä, jolloin mustavalkoisuus mureni ja eri tavalla ajattelevat näkivät toistensa todellisuutta uusin silmin. Toinen alkoi näyttää ihmiseltä, joka kaipaa rakkautta ja hyväksyntää samalla tavalla kuin minä itsekin. Näitä hetkiä me tarvitsemme kirkossa lisää. Tarvitsemme kokemuksia, jotka palauttavat luottamuksen oman olemassaolon jatkumiseen muutosten keskellä sekä vahvistavat kokemusta siitä, että toisen saama ihmisarvo ei vähennä omaa arvoani.

Sisäinen turvallisuus lisääntyy yhteydestä Jumalaan ja ulkoinen turvallisuus yhteydestä toisiin. Olemme kirkossa aidon hengellisen haasteen edessä siinä, millä tavalla vahvistamme keskinäistä luottamustamme sekä luottamusta Jumalan jatkuvasti uutta luovaan voimaan.

Vastakkainasetteluja kirkossakaan ei ratkaista opillisella terävyydellä vaan kyvyllä rakentaa luottamukseen ja vastavuoroisuuteen perustuvaa yhteisöä. Toivottavasti kirkossa ei ole vielä liian myöhäistä käydä aitoa kunnioittavaa keskustelua aitojen ihmisten ja heidän näkemystensä välillä.

Anne Anttonen

Kirjoittaja on pastori, psykoterapeutti, ja kirkon perheneuvonnan kouluttaja.