Kanttoripäivät Oulussa viime viikolla antoiovat eväitä lähes 500 kanttorille. Vierailijaksi oli saatu entinen Paavolan kanttori Soile Isokoski, joka nöyrästi ja hauskasti kertoi laulajan urastaan. Häntä kuultiin myös solistina Oulun Sinfoniaorkesterin konsertissa.
Päivien yksi keskustelunaiheista oli kanttorien suhde tulevaan diakonivirkaan. Monia on harmittanut se, ettei kanttoreita ole sisällytetty siihen. Sivuan teemaa saarnassani, jonka pidin Oulun tuomiokirkossa torstaina 4.2. aiheesta ”Ansaitsematon armo” (Luuk 17:7-10). Ohessa saarnani.
_ _ _
Olemme tulleet tänne Oulun tuomiokirkkoon eri puolilta veisaamaan virsiä ja viettämään jumalanpalvelusta. Mitä erityistä on siinä, että me kanttorit ja papit tänään veisaamme ja vietämme messua? Sitähän me teemme kaiken aikaa kotiseurakunnissamme. Erityistä on se, että me olemme koolla yhdessä. Me emme ole yksin. Te kuulutte kanttorien suureen joukkoon. Nämä päivät antavat teille uutta voimaa ja intoa työhönne.
Viikon evankeliumissa Jeesus kertoo meille vertauksen palvelijasta. Palvelijan työ näyttää olevan yhtämittaista. Kun hän on selvinnyt uupuneena peltotöistä sisälle, ei ole levon aika vaan kotityöt odottavat. Palvelija ei pääse valmiiseen pöytään vaan hänen on ensin laitettava ruokaa isännälleen. Jeesus kyllä väläyttää sitä mahdollisuutta, että isäntä asettuu itse palvelemaan ja tekee ruoan valmiiksi palvelijalle.
Tämä tuntuu kuitenkin olevan kuulijoille mahdottomuus. He edellyttävät sitä, että palvelija palvelee, koska se on hänen tehtävänsä. Tämän nöyrän palvelijan mielen Jeesus asettaa meille esikuvaksi:”Kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen,minkä olimme velvolliset tekemään.”
Miltä tämä kuulostaa kanttorin korvaan? Monet tasapainoilevat jaksamisen rajoilla. Työ sijoittuu arjen lisäksi viikonloppuihin ja juhlapyhiin. Työpäivän jälkeen odottaa usein toinen työpäivä kotitöiden parissa, varsinkin perheen äitejä, ehkä myös isiä.
Evankeliumi edellyttää, että palvelija tekee työnsä nöyrästi odottamatta kiitosta. Valmiiksi ja hyvin tehty työ on paras kiitos. Siitä saa tuntea tyydytystä. Mutta entä jos työtä on paljon ja se on tehtävä kiireessä ilman riittävää suunnittelua, harjoittelua ja paneutumista? Luova työ on erityisellä tavalla vaativaa, varsinkin jos innostus katoaa eikä voi itsekään olla tyytyväinen työn tasoon. Oma sisäinen kriitikko piiskaa parempiin suorituksiin, kunnes voimat tuntuvat loppuvan.
Te kanttorit olette Sanan palvelijoita, kun te tuotte seurakunnalle evankeliumin elävän äänen. Laulettu ja soitettu evankeliumi on edelleen kirkkomusiikin ytimessä. Siksi kanttorit sopivat hyvin osaksi diakonivirkaa.
Lutherin käsitys ”evankeliumin elävästä äänestä” (viva vox evangelii) ja musiikista johtaa suoraan siihen, että evankeliumia julistetaan myös laulamalla. On luonnollista käyttää laulamista ja puhumista evankeliumin julistamisessa. Laulu muokkaa maaperää sanoman vastaanottamiselle. Lutherin sanoin ”Se tekee sydämen hiljaiseksi ja vastaanottavaiseksi jumalalliselle sanalla ja totuudelle.”
Laulettu julistus on yliajallista: vuodesta toiseen kirkkovuoden virret ja Psalmit sekä tutut sävelet toistuvat samanlaisina ja painavat sanoman syvälle kuulijan ja laulajan mieleen. Elävä evankeliumi hoitaa myös sen palvelijaa – ja usein seurakuntalaisetkin onneksi muistavat kiittää ja rohkaista kanttoriaan.
Kära vänner: Hoppet är en kraft som driver människan framåt och åtföljs av tro och kärlek. Hoppet om något bättre får oss att hålla uppe viljan och önskan att ta oss över hinder som känns omöjlig.
Hyvät ystävät. Viikon aihe Ansaitsematon armo antaa helpotusta väsyneelle palvelijalle. Roomalaiskirjeessä kuulimme apostolin sanoja: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo ja ehti, vaan se että Jumala armahtaa” (Room 9:11-23). Tässä on tunnollisen ja uutteran ihmisen evankeliumi: ratkaisevaa ei ole, kuinka paljon saan itse aikaiseksi.
On opeteltava luottamaan siihen, että Jumala vie työnsä päätökseen ja me osallistumme siihen voimiemme mukaan – jotka nekin tulevat Jumalalta. Se on armoa. Viikon antifonin Psalmista 13 voisin melkein kirjoittaa työkalenterini etusivulle muistolauseeksi arkeen: ”Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi” (Ps 13:6). Jumalan armo tuo mukanaan ilon, jota väkisin pinnistely harvoin tuo.
Joskus ihmisten hyvyyskin yllättää iloisesti ja antaa armon kokemuksen: Olet saanut jonotusnumeron palvelutiskille, eikä sinun vuorosi ehdi tulla enää saman päivän kuluessa. Silloin toinen antaa oman numeronsa, jonka vuoro tulee aivan kohta. Et jääkään oven ulkopuolelle.
Ansaitsematon armo on sitä, että Jumalan hyvyys yllättää sinut täysin. Olet kaikesta huolimatta sisään kutsuttujen joukossa. Ansaitsematon armo on meille luovuttamat-toman tärkeä asia. Se on voinut kuitenkin hämärtyä, kun moniarvoisuus on häivyttänyt alleen sen, etteivät kaikki ihmisen sanat ja teot olekaan oikeita, eivätkä johda pelkästään hyvään.
Eikö ole niin, että tie armahdukseen kulkee omien rikkomusten tunnustamisen ja katumuksen kautta. Silloin olen valmis tarttumaan Jeesuksen tuomaan pelastukseen. Hänen kuolemansa ristillä ja ylösnousemuksensa kuolleista ovat Jumalan avaama ovi hänen yhteyteensä.
Tänään vietämme kansallisrunoilija Runebergin päivää. Häneltä on virsikirjassamme edelleen 16 virttä. Tuntuu hienolta, että Runebergin virret ovat yhä eläviä ja puhuttelevia. Niiden kautta evankeliumin ilosanoma lähestyy meitä tuttujen sanojen ja sävelten muodossa.
Nykyisessä virassani on melkeinpä vaikea kuvitella kenttähartautta, jossa en laulaisi yhdessä sotilaiden kanssa: ”Sun armos täällä meille soi, mi kallehinta olla voi, ja meille alla auringon, tää synnyinseutu rakkain on.” (Vk 577:2)
Jotkut Runebergin virret puhuvat ihmisestä, joka tuntee tyhjyytensä ja kaipaa siihen Jumalan hyvyyden läsnäoloa. Näin hän runoilee tutussa virressä 124: ”Tunnethan köyhyyteni, näin olen avuton. On kylmä sydämeni, tyhjä ja valoton. Vaan kylmyyteen ja vaivaan nyt pyydän tulta taivaan, toivoni siinä on.” (vk. 124.2)
Kuin vastaus tähän kaipaukseen on toisessa virressä 367: ”Myös minun köyhän luokseni / käy, Jeesus Vapahtaja,/ ja ota asunnoksesi / sydämen halpa maja. / En löydä muusta iloa, /saan rikkauden sinussa, / oikean juhlariemun.” (Vk 367.4)
Viime sunnuntain nimi Septuagesima on meille kanttoreille ja papeille merkki siitä, että katse kääntyy pääsiäiseen. Septuagesima on kuin ensimmäinen adventtikynttilä ennen joulua tai kuin ensimmäinen mämmirove. Pääsiäisen odotus kestää kuitenkin vielä yhdeksän sunnuntaita. Tästä alkaa yhteinen matkamme kohti Vapahtajamme ylösnousemisen riemujuhlaa.
