Tämän pyhäpäivän evankeliumitekstissä (Matt. 20:1-16) Jeesus kertoo vertauksen viinitarhan isännästä, joka palkkaa työmiehiä töihin viinitarhaansa ja sanoo, että Taivasten valtakuntaa voi verrata tähän. Isäntä palkkaa työmiehiä torilla niin kuin siihen aikaan oli tapana tehdä. Hän palkkaa työmiehiä päivän eri kellonaikoihin. Ensimmäinen ryhmä palkattiin aamuvarhaisella ja heidän kanssaan sovittiin palkaksi yksi denari. Toinen ryhmä palkattiin kolmannella tunnilla. Samoin isäntä palkkasi ryhmän kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan ja lopulta vielä yhdennellätoista tunnilla, jolloin työajaksi jäi enää yksi tunti.
Illalla koitti palkanmaksu. Viimeksi tullut ryhmä sai palkkansa ensin ja se oli sama kuin kaikilla muillakin ryhmillä. Kun aamuvarhaisella ensin tulleen ryhmän vuoro oli saada palkkansa, luulivat he saavansa enemmän, koska olivat koko päivän raataneet viinitarhassa. Mutta sen lisäksi että he saivat palkkansa vasta vain tunnin tehneen vuoron jälkeen, he saivat aivan saman palkan kuin se ryhmä. Tämä aiheutti närää ja meteliä.
Eikö tämä vaikuta meistäkin epäoikeudenmukaiselta? Miksi ihmeessä viinitarhan isäntä toimi näin? Jeesus vertaa tätä Taivasten valtakuntaan, joten hän sanoo, että Taivasten valtakunnassa asiat menevät näin. Tämä sotii meidän oikeustajuamme ja tasa-arvoajatteluamme vastaan. Eikö työstä pitäisi saada se palkka minkä on ansainnutkin? Jos teemme paljon työtä, on palkkammekin oltava suurempi kuin niiden, jotka tekevät vain murto-osan siitä mitä me.
Taivasten valtakunnassa vallitsevat Jumalan lait ja hänen rakkautensa ja hyvyytensä. Ja ne ovat kaikkia ihmisiä kohtaan samat. Se on armon valtakunta ei valtakunta, jossa armo ansaittaisiin. Sillä jos armo ansaittaisiin, ei se enää olisikaan armo. Paavali kirjoittaa: ”Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita, mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi.” Room. 4:4-5.
Jumalan armon valtakunta on sellainen, että siellä eivät vallitse meidän maalliset meidän ajatuksemme ja käsityksemme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Onneksi! Sillä, jos ne vallitsisivat, ei meillä kellään olisi mahdollisuutta pelastua. Ilman Jeesuksen ristin sovitustyötä ja jumalattoman vanhurskauttamista ei kellään ihmisellä olisi mahdollisuutta pelastua. Jeesus vastasikin opetuslapsille, kun he ihmettelivät kuinka kukaan voi ylipäätään pelastua, että ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista.
Jumalan armon valtakunnassa me olemme kaikki samalla viivalla, yhtä syntisinä Jumalan armoa tarvitsevina. Tasa-arvoisesti yhtä syntisiä. Jeesus sanoi, että Jumala antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja että hän lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä parannukseen ja valtakuntaansa, koska Hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja haluaisi pelastaa kaikki ihmiset Taivasten valtakuntaan luokseen. Jeesus on vuodattanut verensä ja antanut itsensä ristillä sovitusuhrina kaikkien kaikkina aikoina elävien ja eläneiden ihmisten syntien puolesta. Jumala on hyväksynyt tämän Poikansa Jeesuksen uhrin sovitusuhriksi kaikkien ihmisten synneistä ja siksi Jeesuksen veri riittää armahtamaan paatuneimmankin rikollisen ja murhaajan.
Evankeliumi loukkaa meidän lihallista mieltämme. Kun olemme omasta mielestämme eläneet nuhteetonta elämää lainkuuliaisina kansalaisina, niin oletamme että kyllä Jumalan täytyy hyväksyä meidät tämän nuhteettomuutemme tähden. Meitä loukkaa, kun sanotaan, että meidän nuhteettomuutemme ei autakaan meitä pyhän Jumalan edessä, vaan me olemme hänen silmissään aivan samassa asemassa ja samalla viivalla murhaajien, varkaiden ja muiden syntisten kanssa. Mutta Jumala ei katso henkilöön. Jumalalle me kaikki olemme synnin alla, kelvottomia, vailla ymmärrystä, laupeutta ja Jumalan kirkkautta.
Paavali kirjoittaa (Room. 3:20): ”Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on”. Haluaako moni ihminen tänä aikana oppia tuntemaan mitä synti on? Näyttää siltä, että ei halua. Ei enää edes kirkko. Puhutaan, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Viimeistään valistuksen aika aloitti tällaisen puheen ja silloin pahuus vasta suorastaan räjähtikin maailmassa. Näyttää siltä, että mitä enemmän uskoa ihmisen hyvyyteen ja kehityskykyyn hyväksi opetetaan, siihen uskotaan ja synti ja pahuus yritetään peittää, sitä hirveimmin pahuus nostaa päätään ja saa mitä kauhistuttavampia asioita ja muotoja maailmassa aikaan.
Jumala ottaa vastaan kaikki, jotka tunnustavat syntinsä ja haluavat tehdä parannuksen ja paeta Kristuksen ristinsovitusveren turviin. Näin Jumala on järjestänyt pelastuksen meille kaikille mahdolliseksi. Jos synti ja pahuus yritetään selitellä pois nuhteettomuudella tai kuittaamalla synti vain heikkoudeksi, osattomuudeksi ja sairaudeksi, ollaan väärällä tiellä. Niin ei kukaan voi päästä Jumalan armosta osalliseksi ja Kristuksen tuntemiseen. Ei kukaan.
Huutamalla avuksi Herran nimeä ja tunnustamalla syntini pääsen osalliseksi Jumalan armosta ja Jumala itse lahjoittaa minulle uskon Kristukseen. ”Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat. Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” Room. 3:21-24
Paavali kirjoittaa: ”Onko siis syytä kerskailuun? Siltä on pohja pudonnut pois. Mikä laki on saanut tämän aikaan? Sekö, joka vaatii tekoja? Ei vaan uskon laki.” Room. 3:27. ”Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.” 1. Kor. 1:29.
Näin ei siis todella kenelläkään ole ylpeilemisen aihetta Jumalan edessä. Kukaan ei voi vedota mihinkään itsessään olevaan, vaan kaikki koko pelastus on alusta loppuun Jumalan työtä. Sovittamalla syntimme ristillä Jeesus teki kaiken valmiiksi meidän pelastustamme varten. Pelastus tulee yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Jumala on tehnyt sen meille mahdolliseksi meistä riippumatta ilman mitään meidän osuuttamme. Pelastus tulee ulkopuoleltamme, se ei ole lähtöisin meistä. ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä”. Ef. 2:8-9.
”1. Armon lapset, riemuitkaa, soittakaa ja veisatkaa, kiitos tuokaa Herralle, pelastuksen tuojalle.
2. Herrastanne kerskatkaa, autuudesta iloitkaa, kehottakaa kaikkia ahkeroimaan uskossa.
3. Ilmoittakaa kaikille vaivatuille sieluille: Armon saa se armosta, ken vain etsii Jeesusta.
4. Kaikille myös sanokaa, että elämän se saa, Jeesuksen ken veressä turvaa etsii köyhänä.
5. Kiitos olkoon Jumalan, Poikansa hän ainoan maailmalle armostaan antoi ristinkuolemaan.
6. Kiitos olkoon Jeesuksen vaivoistansa iäinen, hän on meidät ostanut, kuolemasta nostanut.
7. Pyhälle myös Hengelle kiitoksen me annamme, kun hän meitä virvoittaa, loppuun asti vahvistaa.
8. Pyhän Kolminaisuuden kiitos soikoon iäinen! Herran suurta kunniaa, lunastetut, laulakaa. ”Virsi 334
Jumala on antanut uskovalle kuolleen kivisydämen sijaan lihasydämen.
”Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen. Henkeni minä anna teidän sisimpäänne ja vaikutan sen, että te vaellatte minun käskyjeni mukaan, noudatatte minun oikeauksiani ja pidätte ne.” Hesekiel:36:26-27
Asia on päinvastoin niin, että kristityn näkökyky syntiin hänen elämässään vain terävöityy entisestään mitä kauemmin hän saa vaeltaa Kristuksen seurassa. Kymmentä käskyä Lutherkin käski mietiskellä päivittäin ja teki näin itsekin.
Riitta kirjoittaa; ”Niin oivallan että Lutherin Vähä-Katekismuksen sanat pyhityksestä ovat aivan oikeat: ”Kristitty tuntee, joka päivä vaivaa synneistään, ja joka päivä hän parannuksessa ja uskossa kääntyy Kristuksen puoleen. Pyhän Hengen työ hänen sydämessään johtaa hänet yhä syvempään synnin ja armon tuntoon.”
Luterilaisuudessa näillä sanoilla ei tosiasiallisesti ole mitään tarkoitusta, eikä merkitystä. Teot eivät tuo mitään lisää Jeesuksen hankkimaan vanhurskauteen. Teot, mitkään, eivät ole välttämättömiä autuuteen. Jos näin olisi, että esim parannus olisi välttämätön antaisimme tälle teolle vanhurskauden aseman. Tekisimme parannuksen teosta ehdon vanhurskauttamiselle. Emme pelastu tekojemme kautta, sillä ne ovat vahingollisia kun puhumme luterilaisesta vanhurskaudesta. Armo ei olisi enää armoa, vaan ansio.
Myöskään pyhityselämä, ei ole pelastuksen syy ja siksi sillä ei ole mitään merkitystä autuuteen, joka on jo hankittu meille Golgatalla. Kristitty on jo täysin pyhä ja vanhurskas, joka on hänelle julistettu ja jonka luterilainen uskossa omistaa.
Luther oikeastaan huijaa kehoittaessaan tekemään kristittyä jotakin. Ei tarvitse tehdä, ei tarvitse käydä kirkossa, lukea Raamattua, käydä ehtoolliselle, koska autuus omistetaan uskolla, ei tekemisellä. Jos se omistettaisiin teoilla, ihminen olisi kirottu koska hän perustaa lain tekoihin.
Riitan viesti, ei ole luterilaisen uskon opin mukainen, vaan siinä on havaittavissa yhtenäisen kirkon teologisia painotuksia. Ihmettelen.
Sami on ymmärtänyt Lutherin ja hänen kirjoituksensa väärin. Kun puhutaan Kristillisestä vapaudesta, niin se on Rakkautta ilman rangaistuksen pelkoa, tätä Luther ajoi takaa. Luther oli kirkas teologi, jolla oli Paavalin löytö omakohtaisena kokemuksena, toisin kuten esim. Erasmus Rotterdamilainen, jonka kanssa väitteli. https://fi.wikipedia.org/wiki/Erasmus_Rotterdamilainen
Teoilla ei ole merkitystä lain edessä, vaan olemme vapaita, emme lakia rikkomaan, vaan rakastamaan ehdoitta. Sami ei ehken ymmärrä, mitä tuo tarkoittaa? Rakkaus on lain täyttymys, eli kaikki laki on siinä täytetty. Kristus on tuo Rakkaus, joka on vuodatettu meidän sydämiimme. Laki on menettänyt voimansa meissä, jotka olemme ja elämme Jumalan Armosta Kristuksessa. Ja kuitenkin, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu, sillä ihmisen luonto on niin syvällä ansio ajattelussa, ettei se Kristityistäkään kovin helposti lähde. Avoin kiitollisuus Jumalaa kohtaa, on monesti hyvä lääke, joka asettaa ihmisen takaisin oikealle paikalle.
Galatalaiskirjeen (paljon lainattuja kohtia tässä blogissa) merkitys aukea, kun ymmärtää, että se on suunnattu niille, jotka ovat saaneet Vapauden Kristuksen kautta, mutta jonka jälkeen yhteisöön on alkanut ilmestymään niitä, jotka sanovat, ettei usko yksin riitä, vaan tarvitaan myös käskyjen täyttämistä ja niiden noudattamista. Jos haluaa pitää lakia, niin on sitten hyvä pitää sen kaikki kohdat.
”Noiden pariimme luikertaneiden valheveljien tähden, jotka orjuuttaakseen meitä olivat hiipineet vakoilemaan vapauttamme, mikä meillä on Kristuksessa Jeesuksessa,
me emme hetkeksikään alistuneet antamaan heille myöten, että evankeliumin totuus säilyisi teidän keskuudessanne.” Gal.2:4-5
On välttämätöntä antaa ”Lain” tehdä työnsä loppuun täydellä voimallaan, mutta yhtä välttämätöntä on antaa ”Armon” vapauttaa ihminen täydellisesti omista mahdollisuuksistaan Jumalan vanhurskauden edessä.
Lakia ja Armoa ei saa koskaan erottaa toisistaan, mutta pahinta on jos ne sekoitetaan.
Lailla on kuoleman virka, sanoo Paavali. Armo taas on eläväksi tekevä Jumalan Lahja Kristuksessa.
Lain alla elävät, tekevät helposti Herramme Armon irstaudeksi, koska he vetoavat lain täyttämiseen ja vierastavat täydellistä vapauden lakia, joka perustaa yksin Rakkauteen ja luottamukseen Jumalan Armosta. Älkää eksykö!
Laki on hyvä, kun sitä lain mukaan noudatetaan, mutta sen voima ei ole rakkaus, vaan synti, sillä pelko tulee rangaistuksen uhasta, joka seuraa lakia; ”Jos et sitä täytä, niin…” Kristitty ei elä lain alla, vaan Armon.
Jos Armo ehdollistetaan, kuten muslimit ja monet lahkolaiset tekevät, jossa Jumalan Armoon päästään, hyvällä pyhitys elämällä ja Jumalan tahtoa (lakia) noudattamalla.
Armoon, ei voi, eikä sen perään saa koskaan lisätä sanaa: Mutta…
On myös hyvä muistaa, että Paavali taisteli Judaismia vastaan, koska seurakunnassa oli paljon niitä, jotka opettivat kirjoituksia, mutta eivät ymmärtäneet Jumalan Armosta mitään. He esiintyivät hienosti ja puhuivat kauniisti, mutta heillä oli vain jumalisuuden ulkokuori, mutta lopulta he olivat teeskentelijöitä ja tekopyhiä.
Ei mitään uutta auringon alla… Kiitoksia Riitalle hyvästä blogista, jonka aihe on ytimessä.
Kiitos Ismo hyvästä kommentistasi. ”Lakia ja Armoa ei saa koskaan erottaa toisistaan, mutta pahinta on jos ne sekoitetaan. Lailla on kuoleman virka, sanoo Paavali. Armo taas on eläväksi tekevä Jumalan Lahja Kristuksessa.”
Toisin sanoen lakia ja evankeliumia ei saa erottaa toisistaan, mutta ei myöskään sekoittaa toisiinsa. Tämä on avain koko Raamatun ymmärtämiseen.
Luther: ”Opin tekemään eron lain vanhurskauden ja evankeliumin vanhurskauden välillä. Ennen minulta puuttui vain, etten tehnyt eroa lain ja evankeliumin välillä. Pidin molempia samana asiana, eikä Mooseksen ja Kristuksen välillä mielestäni ollut muuta eroa kuin aika, jossa he elivät, ja sen täydellisyyden aste (jota he vaativat meiltä). Havaittuani tämän oikean eron, että laki ja evankeliumi ovat kaksi eri asiaa, koin läpimurron.”
Luther: ”Sen, joka haluaa puhua kristillisesti synnistä ja armosta, laista ja evankeliumista, Kristuksesta ja ihmisestä, ei nimittäin tule suinkaan puhua mistään muusta kuin Jumalasta ja ihmisestä Kristuksessa. Tässä on huomattava mitä tarkimmin tehdä selkoa Kristuksen molemmista luonnoista ja kaikista niiden olemukselle luonteenomaisista ominaisuuksista, jotka kuuluvat tämän koko persoonaan. ”
Luther: ”Todellinen teologian (= jumaluusopin) tohtori (= opettaja) on se, joka osaa tehdä eron lain ja evankeliumin välillä.”
Alle on kopioinut sitaatin teologian tri Raimo Mäkelän opetuksesta lain ja evankeliumin suhteesta. (Raimo Mäkelän väitöskirja: Lex et evangelium in interpenetratione: Olav Valen-Sendstadin käsitys lain ja evankeliumin suhteesta, lisäksi häneltä on ilmestynyt kirjanen ”Teesejä laista ja evankeliumista”). Suosittelen lämpimästi.
”Koko todellisuus avautuu meille lain ja evankeliumin suhteesta
VT:n kreikannoksessa Septuagintassa, UT:ssä ja apostolisilla isillä on useita pan-alkuisia yhdyssanoja, joilla kuvataan Jumalaan ja Kristukseen liittyvää kaikkeutta ja kokonaisuutta, tärkeimpänä pantokratoor ’kaikkivaltias’. Näihin perustuvat teologiassa sittemmin rakennetut Jumalan ominaisuuksia kuvaavat (latinapohjaiset) käsitteet omnipotenssi ’kaikkivaltius’, omnipreesenssi (= ubikviteetti) ’kaikkialla läsnä oleminen’, omnisapienssi ’kaikkiviisaus’, omnisienssi ’kaikkitietävyys’ ja kaikkinäkevyys. UT:ssä yli puoli sataa ilmaisua suhteuttaa toisiinsa Kristuksen ja kaikki/kaiken. Osa on yleisluontoisia , osa liittää toisiinsa lain ja kaikki/kaiken , osa evankeliumin ja kaikki/kaiken .
Lausumat ovat yleisluontoisia, eriyttämättömiä ja epäkonkreettisia. Niiden mukaan luominen, lunastus ja pyhitys perustuvat Jeesukseen Kristukseen, hän on kaiken tarkoitus, hän perimmältään ylläpitää kaiken, ja hänen on (oleva) kaikki kunnia ja valta – tavoilla, joiden täsmällinen ilmaiseminen on (lähes) mahdotonta.
Koko todellisuus avautuu erityisesti lain ja evankeliumin kolmiyhteisyydestä käsin. Niiden sisältö ja muoto kannattelevat kaikkea ja läpäisevät kaiken. Ihmisen on miellettävä kaikkeus samanaikaisesti haasteekseen ja saamakseen lahjaksi: ”Kristuksessa oleva evankeliumi muodostuu lahjan valossa suunnattoman laajaulotteiseksi rajoittumatta siis vain hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa” (Olav Valen-Sendstad).
Makrokosmoksen (absoluuttinen) kaikkeus, joka on varsinaisesti kolmipersoonaisessa Jumalassa, heijastuu analogisena siihen mikrokosmoksen (relatiiviseen) kaikkeuteen, joka on ihmispersoona. 1) Se näkyy lain vaatimuksesta, joka tahtoo ihmisen koko sydämen Jumalalle ja ihmisen minän ja sinän suhteeseen kaikkiin ihmisiin. 2) Heijastuma näkyy evankeliumin lahjasta, joka ottaa vastaan syntisen kokonaan ja lahjoittaa hänelle Kristuksen kaikkineen: ”Kaikki, mikä on minun, on hänen – kaikki, mikä on hänen, on minun.” ”Kaikki” on lausuman alkupuoliskossa ihminen koko persoonanaan, loppupuoliskossa koko evankeliumi kolminaisuudessaan. Se sisältää kaiken sovituksen, joka peittää kaiken, niin että se, joka ottaa vastaan evankeliumin, on ”kaikessa peitettynä”. Sovitus tekee ihmisen ”halukkaaksi kaikkeen”, mitä laki hänen sydämessään vaatii. Näin hänestä tulee syvimmässäkin mielessä lain ”täyttäjä”, joka toteuttaa Luojan tarkoituksia koko maailman ja koko historian kehyksessä. Sellaisena hän välittää lain ja evankeliumin ja niiden suhteen ilmaiseman todellisuuden koko luomakuntaan. Kaikkeudessa ja kulttuurissa olevien ja toimivien persoonien merkitys korostuu: kristillisten periaatteiden mukainen kulttuuri syntyy ja säilyy ”kristittyjen sydänten” kantamana, tietyllä tavalla rajallisesti autonomisena mutta dynaamisena. Persoonat siis välittävät lain ja evankeliumin kulttuuriin.
Kaikki paha ja kaikki hyvä kohtaavat ihmisen evankeliumin läpi, niin että pahakin voi palvella hyvää ja ihminen voi katkeroitumatta ja ylpistymättä omistaa kolmitahoisessa evankeliumissa olevan lahjan ja kiittää Jumalaa kaikesta.
Ihminen on aina riippuvainen laista ja evankeliumista positiivisesti tai negatiivisesti ja siten myös niiden vääristymistä eli legalismista ja antinomismista, ottaapa hän näitä vakavasti tai ei. Ne vaikuttavat häneen, ja hän välittää sitten niitä muihin. Jokainen ihminen on lain ja evankeliumin oikean suhteen tai sen vääristymien, legalismin tai antinomismin, vallassa. Tämä vaikuttaa ensin hänen sisäiseen maailmaansa: ajatteluun, arvoihin, tunteisiin, tahtoon, ratkaisuihin. Sitten myös toiset kokevat hänet sellaisena. Tässä voi kuitenkin olla ristiriita toisaalta ihmisen ajattelun ja sanojen, todistuksen ja tunnustuksen, toisaalta hänen tekojensa ja hänen persoonallisuutensa tekemän vaikutelman välillä: hän tarkoittaa sanoillaan evankeliumia mutta välittääkin teoillaan, äänensävyllään ja yleensä kehonkielellään lakia tai legalismia tai antinomismia. Todellisuus koetaan personaalisesti laista ja evankeliumista määräytyvällä tavalla.
Koska laki-evankeliumi kolmiyhteisenä sulkee piiriinsä koko todellisuuden, ei todellisuutta eikä sen teoreettista lähestymistä voi ”loppuun” asti kartoittaa, analysoida eikä luonnehtia. Lunastuksen evankeliumi sen keskuksena ja pohjana on kyllä täsmällinen ja rajattu, kertakaikkinen ja lopullinen, vakaa ja ehdoton. Sen sijaan luomisen ja pyhityksen evankeliumista ja niitä vastaten luomisen ja pyhityksen laista avautuu koko ajan uusia ulottuvuuksia. Siinä mielessä – ihmisen tekemiseen liittyvinä, loppuun suorittamattomina, yhä keskeneräisinä – luominen ja pyhitys ovat suhteellisia, vaikka Luoja ja Pyhittäjä persoonina eivät olekaan.
Luomisen ja pyhityksen tietyn suhteellisuuden vuoksi Raamattu ei anna konkreettisia ohjeita kaikkeen luomista ja pyhitystä koskevaan. ”Biblisistinen” etiikka olisi tarpeeton ja käytännössä mahdoton. Ihmiselle jää luomisessa ja luomakunnassa, pyhityksessä ja seurakunnassa tietty suuri löytäjän ja toteuttajan tehtävä ja vastuu, luovuus ja valta, ilo ja tyydytys synergiassa, ”työtoveruudessa”, Luojan ja Pyhittäjän kanssa.
Ihmisen suhde kaikkeuteen on perimmältään suhde henkilöön, vaikkei koko kaikkeus ole personaalista eikä pelkisty persoonaan eikä persooniin. Johann Georg Hamann: perimmältään kaikki tiedostaminen edellyttää rakkautta, siis tiedostavan subjektin rakkaudenmukaista asennetta tiedostamisen objektiin, erityisesti persoonaobjektiin. Persoonia ei voi systemoida eikä hallita, ei ihmistä eikä Jumalaa, ei myöskään henkilöiden välisiä suhteita; ne ja he eivät ole kenenkään vallassa. ”Sydämen logiikka” on erilaista kuin ”järjen logiikka”. Persoonien todellisuus on perimmältään kokemuksellinen asia, ei pelkästään teoreettinen. Siinä on kysymys yksilöiden ainutlaatuisuudesta ja ainutkertaisuudesta sekä ihmisten että eri tavalla Jumalihmisen kohdalla, jolla ei ole mitään kategoriaa ulkopuolellaan, vaan joka on siis ainoudessaan absoluuttinen. Sitä ei myöskään koskaan voi täysin tiedostaa, ei luodata pohjaan saakka, ei ”tyhjentää”. Se on dynaaminen, yllätyksellinen, luova, vaikka sen ydintekijät – Jumalan persoonat – ovatkin ehdottoman varmat ja olemuksellisesti muuttumattomat toisin kuin ihmispersoonat.
Koko todellisuus ei avaudu käsitteillä, opilla, teorialla, toiminnalla eikä kollektiiveilla vaan persoonallisessa kohtaamisessa, yksilöpersoonaihmisen ja ainutlaatuisen, absoluuttisen ja siksi myös universaalisen Persoonan, Jumalihmisen, kohtaamisessa, jonka ytimeen kuuluvat Jumalan kuolettava laki ja lunastuksen evankeliumi. Sen seurauksena persoonaton taipuu Persoonan ja persoonien alle, aine hengen, luonto sydämen alle. Persoonattomalla, aineella ja luonnolla on toisaalta oma rajallinen itsenäisyytensä, toisaalta ne ovat suhteessa persooniin ja näistä riippuvaisia. Tämän kohtaamisen seurauksena persoona näkee kaiken, niin persoonattoman kuin persoonien, takana ja yläpuolella Persoonan, joka on lahja ja vaatimus niin kuin evankeliumi ja laki. Kaikki luomisen, lunastuksen ja pyhityksen lahjat ovat lähtöisin Persoonasta, joka itsessään on lahja. Kaikki maallisen yhteisön, Jumala-suhteen ja hengellisen yhteisön vaatimukset ovat lähtöisin Persoonasta, joka itsessään on velvoittava, haastava ja vastuuttava vaatimus.
Persoonallisella kohtaamisella on seurauksia suhteessa kaikkeen ja kaikkeuteen. Kaiken selittävää teoriaa on ihmiskunnan ajattelussa etsitty aina. Empiirisissä tieteissä voidaan ilman periaatteellista ongelmaa rakentaa maailmankuvaa, jos se säilyy katsomuksellisesti neutraalina ja osittaisena pyrkimättä siis kattamaan ”kaikkea”. Kuvahan muuttuukin jatkuvasti. Kvanttimekaniikan viitekehyksestä käsin filosofi Tarja Kallio-Tamminen (2008) toteaa, että jos ihmistä pidetään luonnon osana, ei todellisuutta voi kuvata täysin kattavasti, koska kuvaus ei tavoita kuvaajaa, ”tietoista tekijää, joka mallittamisensa kautta pyrkii yhä paremmin ymmärtämään niin itseään kuin ympäristöäänkin”. Yksityiskohtaisen maailmankuvan rakentaminen ei ole kristillisen uskon asia. Se kuitenkin edellyttää avointa todellisuudenkäsitystä, jossa on tilaa Raamatun ilmoitukselle luomisesta ja ihmeistä – ja muuttumiselle kaikkiaan pysyvyyden piirissä.
”Jumalan sanassa ja sen varassa elävä uskova saa omassa elämässään – – todellisen vahvistuksen sille, että Jumala itse on elävä ja läsnä ja toimii. – – Se, joka tiedostaa Jumalan jollakin tietyllä tavalla (laista ja evankeliumista), tiedostaa toden, täyden Jumalan juuri siitä. Totuus on siis universaalinen sen ikuisen persoonan perusteella, jonka edessä ilmoituksessa aina olemme.” (Olav Valen-Sendstad.)
Todellisuutta ei voi systematisoida eikä harmonisoida. Jumalan vanhurskaassa olemuksessa on selittämättömiä ulottuvuuksia. Ne joutuvat ristiriitaan sen kanssa, mitä Raamattu sanoo Jumalan hyvyydestä ja minkä ihmiset mieltävät hyväksi. Siksi Jumalan hyvyyttä ei voi tiedostaa eikä ymmärtää (pelkästään) maailmansisäisesti, teoreettisesti eikä opillisesti, ja sen määritteleminen on vaikeaa Se ikään kuin räjäyttää kehyksensä. Myönteisenä ratkaisuna tähän on vain Jumalan kohtaaminen evankeliumilla puhuttelevana.”
Reijo Mänttäri ja Matias Roto kävivät kommenttivaihtoa blogin alussa Jumalan valinnasta ja ihmisen valinnasta.
Reijo: ”Jumala on valinnut kaikki ihmiset pelastukseen”.
Luterilaisen käsityksen mukaan ja Paavalin roomalaiskirjeen mukaan ”Kaikille syntisille on määrätty tuomio. Mutta synnin vankilaan suljetuille, tuomion alla elävälle ihmiskunnalle on Jumalan suunnitelmassa määrätty (prothesis) yksi pelastustie: Jumalan Pojan evankeliumi. Kristus on tehty synniksi kaikkien edestä. Siksi evankeliumi Kristuksesta vapauttaa synnin orjan tuomion predestinaatiosta eli ennalta määrätystä kadotuksesta. Siksi on myös välttämätöntä kutsua ihmisiä pelastukseen evankeliumilla, sillä ’kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet?…Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. (Room. 10:14,17)”. (Timo Eskola, Evankeliumi Paavalin mukaan, roomalaiskirje kaikelle kansalle)
Jumala on siis valinnut kaikki ihmiset pelastumaan Jeesuksessa Kristuksessa. Valitut ovat kutsun vastaanottaneita.
Tunnustuskirjat:
XX Usko ja hyvät teot
Meikäläisiä syytettään aiheetta siitä, että he kieltävät hyvät teot. Heidän kymmentä käskyä käsittelevät ja muutkin samaan aihepiiriin kuuluvat kirjoituksensa todistavat, että he ovat opettaneet hyödyllisesti kaikista elämänmuodoista ja velvollisuuksista selittäessään, mitkä elämäntavat ja teot missäkin kutsumuksessa miellyttävät Jumalaa. Näistä asioista saarnaajat opettivat ennen vain vähän; he vain kehottivat lapsellisiin ja tarpeettomiin tekoihin, kuten määrättyjen pyhäpäivien viettoon, tiettyihin paastoihin, veljeskuntien 14 muodostamiseen, pyhiinvaellusmatkoihin, pyhimysten palvontaan, rukousnauhojen käyttöön, munkkilaisuuteen ja muihin vastaaviin asioihin. Tästä on huomautettu meidän vastustajillemme ja he ovat nyttemmin niistä luopumassa eivätkä enää saarnaa näitä hyödyttömiä tekoja samassa määrin kuin ennen. He ovat alkaneet puhua myös uskosta, josta he aikaisemmin ihmeellistä kyllä vaikenivat. He opettavat, ettemme tule vanhurskaiksi yksinomaan teoista, mutta he liittävät yhteen uskon ja teot ja sanovat meidän tulevan vanhurskaiksi uskosta ja teoista. Tämä oppi on hyväksyttävämpi ja saattaa tuoda enemmän lohdutusta kuin heidän vanha oppinsa.
Koska siis oppi uskota, jonka tulee olla kirkon pääoppi, on ollut niin kauan unohduksissa — kaikkienhan täytyy myöntää, että saarnoissa on täysin vaiettu uskonvanhurskaudesta ja sen sijaan oppia teoista on kirkossa runsaasti käsitelty —, meikäläiset ovat opettaneet seurakunnissa uskosta seuraavasti:
Ensiksikin, että meidän tekomme eivät voi sovittaa Jumalaa tai ansaita syntien anteeksiantamusta ja armoa, vaan sen me saavutamme yksin uskon kautta, kun uskomme, että meidät otetaan armoon Kristuksen tähden, joka yksin on asetettu välittäjäksi ja sovituksen välineeksi, jonka kautta Isä sovitetaan. Sen takia se, joka luottaa siihen, että hän teoilla ansaitsee armon, hyljeksii Kristuksen ansiota ja armoa ja etsii tietä Jumalan luokse ilman Kristusta ihmisvoimin, vaikka Kristus on sanonut itsestään: Minä olen tie, (Joh. 14:6) totuus ja elämä.
Tätä oppia uskosta Paavali käsittelee kaikkialla: ”Armosta te olette pelastetut uskon kautta, (Ef. 2:8-9) ette tekojen kautta” (Ef. 2).
Jotta kukaan ei saisi veruketta syyttää meitä Paavalin uuden tulkinnan keksimisestä, viittaamme siihen, että kaikella tällä on perustansa isien todistuksissa. Augustinus puolustaa monissa kirjoituksissaan armoa ja uskonvanhurskautta tekojen ansioita vastaan. Samaa opettaa Ambrosius teoksessaan De vocatione gentium 15 ja muualla. Hän näet sanoo mainitussa teoksessaan: Lunastus Kristuksen veressä tulisi arvottomaksi ja jumalallinen armahtavuus jäisi ihmistekojen varjoon, jos vanhurskauttaminen, joka tapahtuu armosta, riippuisi sitä edeltävistä ansioista, niin että se ei olisi antajan vapaasti antama lahja, vaan tekijän ansaitsema palkka.
Vaikka kokemattomat halveksivatkin tätä oppia, hurskaat ja vapisevat omattunnot tietävät, että se lahjoittaa suurimman lohdutuksen, koska omattunnot eivät voi saavuttaa rauhaa minkäänlaisten tekojen välityksellä, vaan ainoastaan uskon kautta, kun ne varmasti vakuuttuvat siitä, että heillä Kristuksen tähden on sovitettu Jumala. Näin opettaa Paavali: ”Kun me olemme tulleet vanhurskautetuiksi uskon kautta, meillä on rauha (Room. 5:1) Jumalan kanssa” (Room. 5). Koko tämä oppi kuuluu yhteen pelästyneen omantunnon taistelun kanssa eikä sitä voi ymmärtää ilman tätä taistelua. Tämän johdosta kokemattomat ja maallismieliset osoittavat huonoa arvostelukykyä väittäessään, että kristillinen vanhurskaus sisältää vain yhteiskunnallisen tai filosofisen oikeudenmukaisuuden.
Ennen vaivattiin omiatuntoja tekojen opilla, eivätkä ne saaneet kuulla evankeliumin lohdutusta. Omantunnon ajamina jotkut lähtivät erämaahan tai luostareihin siinä toivossa, että he näin ansaitsisivat armon munkin elämäntavalla. Toiset taas keksivät toisenlaisia tekoja, joilla armo piti ansaita ja synnit sovittaa. Sen takia on ollut aivan välttämätöntä esittää ja uudistaa tämä oppi uskosta Kristukseen, jotta pelokkailta omiltatunnoilta ei puuttuisi lohdutusta, vaan ne saisivat tietää, että armo ja syntien anteeksiantamus saadaan uskosta Kristukseen.
Edelleen ihmisille muistutetaan, ettei sana ’usko’ tarkoita ainoastaan historiallista tietoa, jollainen jumalattomilla ja Perkeleelläkin on, vaan se tarkoittaa uskoa, joka ei kohdistu ainoastaan historiallisiin tapahtumiin, vaan myös niiden vaikutukseen, nimittäin oppiin syntien anteeksiantamisesta. Sen mukaan meillä on Kristuksen kautta armo, vanhurskaus ja syntien anteeksiantamus.
Ken nyt tietää, että hänellä on Kristuksen kautta armollinen Isä, hän todella tuntee Jumalan, tietää olevansa hänen hoidossaan, huutaa häntä avukseen eikä ole ilman Jumalaa kuten pakanat. Perkeleet ja jumalattomat eivät näet voi uskoa tähän opinkohtaan, nimittäin syntien anteeksiantamiseen. Sen tähden he vihaavat Jumalaa, ikään kuin hän olisi heidän vihollisensa. He eivät huuda häntä avukseen eivätkä odota häneltä mitään hyvää. Myös Augustinus muistuttaa lukijaansa uskon käsitteestä näin ja opettaa, että Raamatun sanaa ”usko” ei pidä käsittää opituksi tiedoksi, jollainen jumalattomillakin on, vaan luottamukseksi, joka lohduttaa ja rohkaisee pelästyneet mielet.
Edelleen meikäläiset opettavat, että hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto. Ainoastaan uskolla otetaan vastaan syntien anteeksiantamus ja armo. Ja koska uskolla otetaan vastaan Pyhä Henki, niin sydämet uudistuvat heti ja saavat uuden mielensuunnan, niin että ne voivat saada aikaan hyviä tekoja. Näin näet sanoo Ambrosius: 16 Usko on hyvän tahdon ja oikeitten tekojen synnyttäjä. Sillä ihmisen voimat ovat ilman Pyhää Henkeä täynnä jumalattomia mielenliikkeitä ja liian heikkoja saamaan aikaan kelpaavia Jumalan edessä hyviä tekoja. Sen lisäksi ne ovat Perkeleen vallassa, joka kiihottaa ihmiset kaikenlaisiin synteihin, jumalattomiin mielipiteisiin ja selviin rikoksiin. Sen voi nähdä filosofienkin elämässä: he ovat itsekin yrittäneet elää moitteettomasti, mutta eivät ole onnistuneet, vaan tahranneet itsensä monilla ilmeisillä rikoksilla. Niin heikko on ihminen, kun hän elää vailla uskoa ja Pyhää Henkeä ja ohjaa itseään pelkästään ihmisvoimin.
Selvästikään ei tätä oppia siis ole syytettävä siitä, että se muka kieltäisi hyvät teot. Sitä pitäisi pikemminkin kiittää siitä, että se osoittaa, millä tavalla hyviä tekoja voidaan tehdä. Sillä ilman uskoa inhimillinen luonto ei voi täyttää sitä, mitä ensimmäinen ja toinen käsky vaativat. Ilman uskoa se ei huuda avuksi Jumalaa, ei odota apua Jumalalta eikä kanna ristiä kärsivällisesti, vaan hakee ihmisten tukea ja luottaa siihen. Sydäntä hallitsevat kaikenlaiset himot ja ihmisen omat aikeet, kun usko ja luottamus Jumalaan puuttuvat. (Joh. 15:5) Sen takia Kristus sanoo: Ilman minua te ette voi mitään tehdä. Ja kirkko veisaa: 17
Henkesi jos otat pois,
ei viatonta olla vois,
vain tyhjä, köyhä ihminen.