”Antakaa vapaus omille jäsenille”

Luin SRK:n puheenjohtajan haastattelun Helsingin sanomista, enkä malta olla kommentoimatta hänen ehkäisykantaansa. Hän sanoi ”Jumala on elämän ja kuoleman herra”

Sen jälkeen hän jatkoi: ”Isä ja äiti tekevät ratkaisun vapaasti omatuntonsa mukaan.”

Tästä jälkimmäisestä lauseesta pidän, onhan se linjassa perusihmisoikeuksien kanssa, jotka antavat ihmiselle oikeuden päättää itsestään.

On kuitenkin syytä huomata, miten monella tavalla vanhoillislestadiolaisuus rajoittaa tätä omantunnonvapautta. Puheenjohtaja Viljo Juntunen on varmasti hyväntahtoinen mies, mutta hän ei ehkä huomaa ajatella tätä puolta.

Olen itse elänyt vanhoillislestadiolaisuudessa lapsesta asti. Koko elämäni ajan minua on ”juurrutettu Jumalan valtakuntaan” eli minut on tehty lähes täysin riippuvaiseksi uskonnollisesta yhteisöstä. On opetettu, että kavereiden olisi hyvä suurelta osin olla ”muita uskovaisia” eli vanhoillislestadiolaisia. On käytetty seuroissa, SRK:n leireillä, pyhäkouluissa, raamattuluokissa ja nuortenilloissa. On estetty käymästä urheiluseuroissa, diskoissa ja muissa ”maailmallisen” eli ei-vanhoillislestadiolaisen nuorison vapaa-ajanviettopaikoissa. Näin minusta on tehty sosiaalisesti riippuvainen vanhoillislestadiolaisuudesta. Tätä ovat tehneet erityisesti vanhempani, mutta he taas ovat tehneet näin, paitsi vilpittömästä halustaan, myös siksi että näin on kuulunut tehdä, muuten vanhoillislestadiolaisuudessa voi joutua silmätikuksi, ja siitä ei hyvää seuraa (onhan vanhempanikin tehty riippuvaisiksi tästä yhteisöstä).

Toiseksi, minua on istutettu ”Jumalan sanan ääreen” eli seurapenkkiin ja muiden hengellisten tekstien ääreen. Siellä minulle on uskoteltu, että puhujat ja vanhoillislestadiolaisuuden julkaisut ovat Jumalan sanaa. Kun siellä viikosta toiseen sanotaan, että Jumala on kaikkivaltias, ja että hän haluaa että me emme ehkäise, ja että hän kiduttaa ikuisesti niitä jotka eivät tätä noudata, niin mitenpä uskaltaisin vastustaa kun minulle sanotaan: ”haluammehan me ottaa kaikki lapset vastaan.” On myös varoiteltu, että ”oman korvasyyhyn” mukaan ei saa asioita miettiä vaan pitää kysyä seurakunnan kantaa, ja tätähän edustavat puhujat ja ”siionin” julkaisut, jotka siis puhuvat Jumalan sanaa. Olen usein kuullut seuroissa sanottavan, että omantunnon sijaan olisi parempi puhua yhteistunnosta, yksittäinen ihminen kun voi erehtyä mutta ”Jumalan seurakunta” ei. Näin minusta on tehty moraalisesti ja hengellisesti riippuvainen vanhoillislestadiolaisuudesta. Olenhan pakotettu uskomaan noiden puhujien ja muiden auktoriteetien puheita, koska minulle on vuosikymmenten aikana syötetty tarina, jonka mukaan he puhuvat erehtymätöntä Jumalan sanaa.

Hengellinen riippuvuus on viimeistelty synninpäästökuviolla. Minulle on opetettu näiden seurapuhujajumalien suulla, että synnit saa anteeksi synninpäästön saarnan kautta. Jos en käy vanhoillislestadiolaisten seuroissa, en kuule tätä saarnaa, ja jään synnin vangiksi. Ja jos jään synnin vangiksi ja siinä tilassa kuolen, niin joudun ikuiseen kadotukseen eli kidutukseen.

Näin oma tahto ja omatunto on nujerrettu ja korvattu yhteisön saarnalla. Kaiken tämän jälkeen minusta kuulostaa pottuilulta, kun puheenjohtaja vihjaa, että se on kuulkaa jokaisen oma päätös, ja jokainen saa toimia omantuntonsa mukaan, eikä siinä ole meillä puhujarievuilla osaa eikä arpaa. Siltä se tuntuu, vaikka tiedän että puheenjohtaja on vilpitön eikä halua pottuilla.

On väärin pakottaa ihminen johonkin jota hän ei itse halua, mutta vielä enemmän väärin on aivopestä hänet niin että hän itsekin alkaa uskoa että tahtoo sitä mitä hänen orjuuttajansa (tässä tapauksessa vanhoillislestadiolainen yhteisö) tahtoo.

Kysytkö sinä nyt, että eikö tuota olisi voinut modernissa Suomessa elävä fiksu ihminen kyseenalaistaa. Tottakai, mutta kaikki ei ole niin helppoa kuin voisi luulla. Nimittäin, kun viimein aloin kyseenalaistaa edes pientä siivua tuosta yllä kuvatusta vyyhdistä, niin yhteisön hälytysmekanismit iskivät heti. Minua puhuteltiin, oltiin huolissaan siitä että olen väärällä tiellä. Minut oli tehty kaikin tavoin riippuvaiseksi yhteisöstä, joka nyt painosti minua, uhkasi viedä kaiken sen hyvän jota yhteisö antoi, jos vielä jatkaisin kyseenalaistamista. Siksi suurin osa ei päästä kyseenalaistamista kasvamaan edes omassa päässään vaan tukahduttaa sen alkuunsa, pyytää anteeksi niin kuin seuroissa on opetettu näitä syntiin verrattavia epäilyksiä pyytämään.

Onneksi minä pystyin rakentamaan sosiaalisen elämäni toisaalle kun vanhoillislestadiolaisuuden varaan rakennettu verkosto oheni kyseenalaistamiseni vuoksi. Onneksi huomasin, että en tarvitse tuon yhteisön hengellistä ravintoa. Onneksi pystyin murtamaan tuon riippuvuuden, ja noudattamaan omaatuntoani.

Valitettavasti kaikki eivät pysty. Se johtuu tuosta yksilön omantunnon ja uskonnonvapautta rajoittavasta toiminnasta, jota voi hyvällä syyllä sanoa hengelliseksi väkivallaksi.

Minua raivostuttaa, kun vanhoillislestadiolaisuuden johtajat yrittävät vaientaa liikkeen kritisoinnin viittaamalla uskonnonvapauteen. Aloittaisivat antamalla sen vapauden omille jäsenilleen, ihan oikeasti eikä vain retoriikan tasolla.

Yksi nykyisten ja entisten vanhoillislestadiolaisten uskonnon, mielipiteen ja ilmaisun vapautta rajoittava mekanismi liittyy siihen, minkä takia minäkään en valitettavasti uskalla tätä omalla nimelläni kirjoittaa. Olen nimittäin aiemmin kyllä kirjoittanut omalla nimellänikin synnyinuskonnostani, koska uskoin pystyväni seisomaan sanojeni takana. Valitettavasti se ei riittänyt, sillä yhteisöstä löytyi ihmisiä, jotka olivat valmiita iskemään vielä arempaan kohtaan, minun läheisiini. Heidän kärsimystä en kestä, siksi minun on oltava nimetön.

– Perheenisä, jonka uskonnonvapautta on loukattu –