Raamatussa on kaksi tärkeää teemaa. Anteeksiantaminen ja anteeksipyytäminen. En ole varma onko pyytelemisestä suoria sanoja, mutta asioita voidaan johtaa toisista käsitteistä. Psalmien kirjoittajat purkavat tuntojaan ja siellä on paljon tunnustettu sitä, että asiat ovat menneet jotenkin väärin ja ne ovat pakottaneet tunnustamaanJumalalle asioita ja on pyydetty ainakin sitä, ettei seuraukset lankeaisi täysimääräisinä heti.
Suomea on pidetty kristillisenä maana ja varmaan kristillisiä arvoja keskuudessamme onkin, mutta asema on saattanut liukua focuksesta sivummalle. Jumalanpalveluksissa on vieläkin kollektiivinen synintunnustus ja synninpäästö. Molemmat voi OMISTAA/omistaa. Jumala on armorikas ja sellaista Hän odottaa omiltaankin. Anteeksiannon pitäisi käydä edellä silloinkin, kun mitään pyyntöä ei ole esitetty. Koska anteeksiantamus on Jumalan luonto, niin saman luonnon osallinen ei voi poiketa siitä formaatista. Ihmisellä on Jumalan luonto, tai sitten ei ole! Me voisimme esittää kysymyksen, johon jokainen voi vastata mielessään: Kumpi on mukavampaa rakastaa vai vihata? Miksi kuitenkin valitsemme useasti, vaikka ei suorastaan vihaa, mutta kaunaisuuden ja toistemme väistelyn?
Jos me teemme niin kuin on merkkejä, että otamme kristillisiksi todettuja arvoja yhteiskuntaelämään, niin voi tulla vaikeuksia. Vaikeuksia tulee siksi, että yhteiskunnallisilta anteeksipyynnöiltä puuttuu kristillinen arvopohja. Esitetään vaatimuksia anteeksipynnölle ja todellisen armon puuttuminen vaikuttaa anteeksipyynnön arviointia. Yksi on katunut ja saanut anteeksi. Toinen ei näytä katumisen merkkiä, eikä näinollen saa anteeksi. Mitä ne katumuksen merkit ovat poliittisessa elämässä? Jokaisella on oma käsityksensä. Pyytelijän pitää hävetä ja olla allapäin kallella kypärin. Liikutaanko sadismin ja masokismin akselilla?
Olen palvelutyössäni kohdannut todella katuvan henkilön. Kun raavas mies vapisee ja itkee vuolaasti, niin silloin on ihmisen syntisyys kohdannut Jumalan pyhyyden eikä ihmisen kovakaan ulkokuori kestä Jumalan katsetta. Silloin on ilo jakaa Jumalan hyvyydestä armoa ja anteeksiantoa ja vaikutus tulee välittömästi esille. Ei tarvita korkeaa raatia tutkimaan oliko tilanne aito, vai vain julkinen valkopesu asioille. Elämme kummallista aikaa asiat ja aatteet sekottuvat.
Olen muistavinaan, että Lassila&Tikanoja mainosti kauluspaitoja almanakassa minun nuoruudessani. Nyt näen kierrätys-ja jätetavaraa keräävän auton kyljessä samanlaisen logon, kauaksi juurilta on jouduttu. Jotkut ihmiset asuvat samassa paikassa koko elämänsä joku toinen taas joutuu evakkoon jopa leipäevakkoon. Itsekin olen joutunut aikanaan sulkemaan mökin oven, koska leipä ei sinne tullut itsestään eikä aina löytynyt etsimälläkään.
Anteeksi, sori, sorry, jne.
Englannikielellä voidaan sanan runkona pitää, olla pahoillaan, pahoitella. Se kuuluu ryhmään sanoja, joiden todellinen, alkuperäinen merkitys halutaan häivyttää. Tästä pyrkimyksestä kertoo lause tekstissäsi: ”Pyytelijän pitää hävetä ja olla allapäin kallella kypärin. Liikutaanko sadismin ja masokismin akselilla?”
Kuitenkin Raamatun esimerkit ”anteeksipyytämisestä” kuvaavat juuri tuota mitä arvostelet. Tästä Jeremia 6:9-21 ja 8:11,12, antavat esimerkin. 6. luvun jakeet 14 ja 15 kertoo ”vaivan” ytimestä, eli sori-kulttuurista.
14 He parantavat minun kansani vamman kepeästi, sanoen: ”Rauha, rauha!” vaikka ei rauhaa ole.
15 He joutuvat häpeään, sillä he ovat tehneet kauhistuksia; mutta heillä ei ole hävyntuntoa, he eivät osaa hävetä. Sentähden he kaatuvat kaatuvien joukkoon, sortuvat, kun minä heitä rankaisen, sanoo Herra.
Käsittääkseni viittaat hengelliseen, raamatulliseen anteeksipyytämiseen ja -antamiseen. Kumpikaan ei ole mahdollista omassa voimassa ja kumpikin ”onnistuu” vain kärsimällä, häpeämällä, mikä ei onnistu, jos niistä nauttii.
Sanat ovat välineitä ilmaista itse asia. Eli sanan ilmaisun takana on se juttu. Siksi Itse Asiaa väännellään toiseksi sanoituksilla, joiden tarkoitus on ytimestä irtautuminen.
Häpeäminen on kyky, josta Jeremia viittauksessani mainitsee. Häpeäminen johtuu syyllisyyden tunteesta. Tätä kykyä vastaan on Paavo Kettunen, teologia-psykologian professori kirjoittanut ja esitelmöinnyt ympäri Suomea.
Häpeäminen voi liittyä katumuksen ja syyllisyyden kokemisen prosessiin mistä Vanhurskautumisen asia kauniisti puhuu Ihmisen siihen suostuessa aivan kirkollisessa asiayhteydessä. Toki Vanhurskautumisen aspekteissa katsomme eri tavalla.
Sitten on niin ettemme tiedä Herramme askelmerkkejä hyvässä prosessissa. Yhtäkkiset uskoontulot ovat todellisuutta mutteivat parantumisen asiassa pääse koskettamaan kaikkia.
Kun Ihminen on suostunut työhön katsomaan elämäänsä eteenpäin vähemmillä virheillä, jos katumusta ja syyllisyyttä omassa elämässä on kohdattu hyvällä mitalla, on Oikein Ihmisen voidessa antaa Itselleen anteeksi.
Tämä ei tee mitättömäksi tiedossamme olevaa omassa historiassamme, mutta omantuntomme ääni on varoittamassa lähtemästä uudelleen mieltämme rikkomaan väärillä tai huonoilla valinnoilla.
Kirkollinen sana ymmärtää edellisen mahdottomuutena Vanhurskautumista katsoen, mutta mistä hemmetistä He tietävät Jumalan tahdon tai askelmerkit. Enemmän kyse taitaa olla epäuskosta omaan palkkaluokkaansa.
Kyvyttömyytemme rakkauden ja välittämisen asiaan on musertavimpia asioita elämässämme mistä aiemmin emme työmme tai siihen liittyvän kanssa ole ymmärtäneet huolia.
Tänä päivänä kaupallistuneessa ympäristössä rakkaudettomuus ei usein löydy ensimmäisenä kärsimyksen aiheena kun lähes kaikki on vaihdettavaa Ihmissuhteista alkaen.
Yhdessä Venäläisessä klassikossa tapaamme virkamiehen joka yhdessä hetkessä ymmärsi rakkaudettomuutensa työvuosiensa kulussa. Tämä herääminen oli Hänelle liikaa lähteä katsomaan parantumisen tietä, ja tehdä jotakin toisin mikä ehkä olisi antanut keskusteluyhteyden Hänen sisimpäänsä lähteä nyt uudemmalle tielle omassa persoonassaan.
Hän päätyi ikävään tulokseen elämässään ennenkuin ehti antaa Itselleen anteeksi uudemman mallin katsomiseksi elämässään. Pienet hetket ovat merkitseviä vaikkei aina kirkkomme sapluunan mukaan mentäisikään.
Lauri
Kiitos keskeiseen uskonelämän kohtaan paneutuvasta puheenvuorostasi
Tänään pidin esitelmän liturgisista väreistä kahdessakin porukassa. Niiden joukossa oli katumuksen ja parannuksen ajan eli paastonajan liturginen väri violetti. Kerroin miten suurten juhlien edellä tämä asenne oli valmistautumista joulun ja pääsiäisen suuriin juhliin, missä pelastuksemme kannalta keskeistä sanomaa Jeesuksesta kerrotaan.
Kun aikoinaan opettelin rippiä käsitteleviä kohtia Augsburgin tunnustuksesta sekä alkukielellä että suomennoksena niin silloin kiinnitin huomiota siihen, miten tunnustuskirjamme korostavat nimenomaan SYNNINPÄÄSTÖN osuutta ripin suurena antina.
Edelleenkin anteeksiannon suuri ja vapauttava sanoma on kristillisen uskomme keskeisiä ja arvokkaimpia aarteitamme.
Itse ajattelin anteeksipyytelyä ja anteeksiantoa politiikassa. Koitin vertailla sitä miten suuri lahja uskovalle on anteeksianto. Poliittinen katumus hyväksytään ikäänkuin yhdeltä, mutta evätään toiselta Yhden katumus on hyväksyttävää toisen ei. Politiikassa armoa on vain parhaalle kaverille!
Lauri,
Näin onkin syytä siirtyä ajallisuuteen, tähän päivään vailla ikuisuutta, vaikka se uskovalle onkin surkuteltavinta.
Purran ja kumppaneitten katumuksen syvyys hyödyttää tai haittaa vain ajallisissa puitteissa. Silti Jumalan käskyjen noudattaminen aiheutta hyviä seuraamuksia tässä ajassa, vaikket olisikaan uskovainen, Taivaan Valtakunnan kansalainen.
Politiikka ja uskonto ovat sekottuneet, vaikka valistunut ihminen luuli voivansa häivyttää uskonasiat kokonaan. Anteeksi pyytäminen, katumus ja anteeksianto sekottavat näköjään viisaaksikin luullut päät, koska niiden sisältö on sekulaarissa yhteyessä vieras,Käräjäoikeudessä ei taida auttaa anteeksipyytely syyttäjältä. Kun aletaan käyttää retoriikassa käsitteitä, joilla ei ole yhteistä hyväksyttyä sisältöä, niin sekaannus oon valmis. Siirrytään järjen tasolta: moon oikias soot vääräs- metodiin.
Kieli taitaa irrota relisimista. Ovathan filosofit jo kauan puhuneet ”kielipeleistä”.
Kun nyt olemme someilmiöidenkin avittamina siirtymässä eräänlaiseen kuplautumisprosessiin, alkaa tuo ”kielipeli” -ilmiö tulla osaksi arkea; se ei ole enää vsain filosofien teoreettista pohdiskelupuuhastelua.
Kun yhteinen todellisuuskäsityspoha jatoaa, katoaa paljon muutakin. Tilalle tulee jotain muuta. Yhtenäisyys yritetään luoda keinotekoisesti. Kenen voimasta, vallasta ja vaikutuksesta, se on kysymys sinänsä.
Anteeksipyynnön tai anteeksiannon vilpittömyys ei ole ihmisten arvioitavissa. Jumala yksin tuntee sisimpämme salaisuudet, nekin, joita emme itsekään tiedosta. Ihmisten kesken on syytä lähteä siitä, että ihminen tarkoittaa mitä sanoo. Jumalan edessäkin pätee se, että kerran selvitettyyn asiaan ei enää tarvitse palata Jopa on niinkin, että anteeksiantamansa synnin Jumala lupaa suorastaan unohtaa, vaikka onkin kaikkitietävä. Eiköhän samaa asennetta ole syytä viljellä myös ihmisten kesken, semminkin kun me kaikki olemme yhtä syyllisiä.
Vähän on jäänyt epäselväksi kenelle noita anteeksipyyntöjä osoitetaan ja kenellä on valta antaa näitä synninpäästöjä ja vielä yksi millä mitataan totuudellisuus.
Lauri,
Hyvä, erittäin hyvä huomio!
Ilmeisesti ainakin Maja Henrikssonille, enkä sano tätä vinoillen!
Uskoisin, että Henriksson, lestadiolaisena ”hallitsee” vapautuksen sanat, koska hän jopa tietää mitä anteeksi pyydetään, vaikkei se ole lestadiolaisuudessa kriteeri.