Maailmassa on aina ollut väkivaltaa ja sotia. Ihmisen pahuus on ilmennyt liiankin monin tavoin. Tunnettu kirjailija arvioi kriittisesti, että ihmiset ovat unohtamassa 1900-luvun tragediat eli maailmansodat ja kansanmurhat (mm. holokausti, Stalinin vainot).
Viime aikoina uutiskuvat ovat täyttyneet ainakin meillä läntisessä maailmassa ja Euroopassa sotauutisista. Ensin tuli Venäjän raakalaismainen hyökkäyssota Ukrainassa kaikkine julmuuksineen ja nyt olemme seuranneet Hamasin terrori-iskun nostattamaa sotaa Israelissa ja Gazan kaistaleella.
Olen huomannut Ukrainasta ja Israelin ja Hamasin sodasta yhden yhteisen piirteen. Väkivaltaa ja julmuuksia kohdanneet ihmiset ovat sanoneet: ”Emme unohda, emme anna ikinä anteeksi”.
Lähi-idän vihan kierre on tuosta asiasta tuttu vuosikymmenten ajalta, jopa pitemmältäkin! Ukrainassa on ymmärrettävää, että tuollainen ajatus nousee esille. Se on myös yhteydessä puolustustahtoon ja sitkeyteen, jota siinä tarvitaan. Se nousee erityisesti niistä tilanteista, joissa ei ole ollut vain ”perinteistä sotaa” vaan myös sotarikoksiksi luettavia julmuuksia kuten on ollut monilla Ukrainan alueilla Venäjän joukkojen tekeminä.
Myös Israelissa nousi Hamasin hyökkäyksen jälkeen lausuntoja, joissa ilmaistiin, ettei asiaa unohdeta eikä anneta anteeksi. Palestiinalaisten puolella on puolestaan ideologiaa, joka julistaa juutalaisten ja Israelin valtion hävittämistä.
Vihan, katkeruuden ja koston kierre noissa maailman kriisipesäkkeissä on meille osin käsittämätöntä. Osin se on kuitenkin inhimillistä. Joskus tavallisen elämänkin piirissä joku ihminen loukkaantuu, katkeroituu ja kasvattaa kaunaa toista ihmistä kohtaan. Sellainen tilanne auttaa ehkä jotenkin käsittämään, mistä tuollaisessa vielä vahvemmassa katkeruudessa, vihassa ja kostonhalussa on kysymys.
Itsekin mietin, voiko kristilliseen uskoon ja inhimilliseen elämään muutenkin olennaisesti kuuluva anteeksiantaminen olla mahdollista tuollaisissa tilanteissa. Näyttää siltä, että sille ei ole paljoa sijaa. Silti Lähi-idässäkin vaikkapa juutalaiset ja Palestiinan muslimit yrittävät opetella rauhanomaista yhteiseloa. Valitettavasti heitä on vain hyvin pieni joukko. Ja lisäksi tulee erityinen kysymys palestiinalaisten omasta valtiosta ja kaikkeen siihen liittyvästä problematiikasta.
Vaikka anteeksianto tuntuu mahdottomalta vihaa toisiaan kohtaan pitävien välillä, on sen mahdollisuuksista kuitenkin myös todisteita. Etelä-Afrikassa ja muuallakin on ollut ns. sovintokomissioita, joiden kautta on löydetty sovinnon ja rauhan tietä eteenpäin.
Mikään hurskasteleva ja heppoinen ”antakaa toisillenne anteeksi” opastus ei päde, kun kysymyksessä ovat edellä mainitun kaltaiset järkyttävät tilanteet. Anteeksianto voi tulla vain oikeudenmukaisen sovinnon ja rauhan kautta. Jos anteeksianto ei ole meidän hengellisesti ajattelemalla tavalla mahdollinen, tulisi vihaa pitävien osapuolten kyetä lopettamaan vihollisuudet ja jättämään koettu julmuus ja vääryys taakse. Se on tietysti paljon toivottu ja se edellyttää tosiaan oikeudenmukaisen rauhan saamista. Joskus on myös valitettavan todellista, että viha halutaan siirtää aina uudelle sukupolville lapsista alkaen.
Viime aikojen uutisia seuratessa tulee usein kyyninen ja toivoton olo: Voiko rauha ja sovinto olla tuollaisten jälkeen mahdollinen? Silti rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta pitää toimia ja uskoa, että ne ovat sittenkin mahdollisia. Presidentti Ahtisaarta muistaen: Rauha on tahdon asia.
Toivo Loikkanen
Suuri viisaus tuo Ahtisaaren lausahdus: Rauha on tahdon asia. Jos ei tahtoa ole jommallakummalla tai kummallakaan osapuolella, rauhaa on aika mahdoton saada aikaan.
Monissa elämän ristiriidoissa ongelmana on myös se, että asioita nähdään hyvin yksipuolisesti, vain toisen osapuolen kantilta. Se ei yleensä edistä rauhaa vaan kasvattaa vihaa.
Minulla on sellainen etäinen – ei aivan vahvakaan – muistikuva, että Ahtisaarelle olisi ehdoteltu myös Lähi-Idän tilanteen rauhansovittelijaa, mutta että Ahtisaari ei olisi siihen ollut oikein innostunut. Millä foorumilla tällaisesta olisi (ehkä) ollut puhetta, en tiedä enkä muista. Jos näin on, voinee vain todeta, että Ahtisaari oli realisti.
Hamas ei ole osoittanut mitään halua rauhasta, plaestiinalaisten puolella kuitenkin rauhaakin kaiuvattaisiin. Israelissa kaiketi haluttaisiin pääsääntöisesti rauhaa, mutta Hamsin kanssa tuskin varsinaisesta rauhanneuvollelusta päästään eteenpäin – toivottavasti edes hiukan rahallisempaan aikaan.
Tilanne, jossa neuvotteluosapuoli (jos nyt neuvotteluista voi puhua) ei rauhaan pyri, saattaa kyynistää myös Israelilaisten asenteita. Sekään ei edistäne rauhan edellytyksiä.
Joku muistikuva on siitä tiedosta, että CMI olisi käynyt neuvotteluja Hamasin ja Fatahin välillä. Siinä kun on yksi kompastuskivi rauhalle . Jollei sopua ole edes Länsirannan ja ja Gazan kanssa, niin olisi aika hankala edetä neuvotteluissa Israelin kanssa. Mikäli sellaisia saataisiin aikaan. Jos neuvotteluja on ollut, niin ei niistä paljon tietoja ole. Yksi edellytys onnistuneille neuvotteluille on juuri se, ettei tietoja vuoda lehdistölle.