Maailmassa on aina ollut väkivaltaa ja sotia. Ihmisen pahuus on ilmennyt liiankin monin tavoin. Tunnettu kirjailija arvioi kriittisesti, että ihmiset ovat unohtamassa 1900-luvun tragediat eli maailmansodat ja kansanmurhat (mm. holokausti, Stalinin vainot).
Viime aikoina uutiskuvat ovat täyttyneet ainakin meillä läntisessä maailmassa ja Euroopassa sotauutisista. Ensin tuli Venäjän raakalaismainen hyökkäyssota Ukrainassa kaikkine julmuuksineen ja nyt olemme seuranneet Hamasin terrori-iskun nostattamaa sotaa Israelissa ja Gazan kaistaleella.
Olen huomannut Ukrainasta ja Israelin ja Hamasin sodasta yhden yhteisen piirteen. Väkivaltaa ja julmuuksia kohdanneet ihmiset ovat sanoneet: ”Emme unohda, emme anna ikinä anteeksi”.
Lähi-idän vihan kierre on tuosta asiasta tuttu vuosikymmenten ajalta, jopa pitemmältäkin! Ukrainassa on ymmärrettävää, että tuollainen ajatus nousee esille. Se on myös yhteydessä puolustustahtoon ja sitkeyteen, jota siinä tarvitaan. Se nousee erityisesti niistä tilanteista, joissa ei ole ollut vain ”perinteistä sotaa” vaan myös sotarikoksiksi luettavia julmuuksia kuten on ollut monilla Ukrainan alueilla Venäjän joukkojen tekeminä.
Myös Israelissa nousi Hamasin hyökkäyksen jälkeen lausuntoja, joissa ilmaistiin, ettei asiaa unohdeta eikä anneta anteeksi. Palestiinalaisten puolella on puolestaan ideologiaa, joka julistaa juutalaisten ja Israelin valtion hävittämistä.
Vihan, katkeruuden ja koston kierre noissa maailman kriisipesäkkeissä on meille osin käsittämätöntä. Osin se on kuitenkin inhimillistä. Joskus tavallisen elämänkin piirissä joku ihminen loukkaantuu, katkeroituu ja kasvattaa kaunaa toista ihmistä kohtaan. Sellainen tilanne auttaa ehkä jotenkin käsittämään, mistä tuollaisessa vielä vahvemmassa katkeruudessa, vihassa ja kostonhalussa on kysymys.
Itsekin mietin, voiko kristilliseen uskoon ja inhimilliseen elämään muutenkin olennaisesti kuuluva anteeksiantaminen olla mahdollista tuollaisissa tilanteissa. Näyttää siltä, että sille ei ole paljoa sijaa. Silti Lähi-idässäkin vaikkapa juutalaiset ja Palestiinan muslimit yrittävät opetella rauhanomaista yhteiseloa. Valitettavasti heitä on vain hyvin pieni joukko. Ja lisäksi tulee erityinen kysymys palestiinalaisten omasta valtiosta ja kaikkeen siihen liittyvästä problematiikasta.
Vaikka anteeksianto tuntuu mahdottomalta vihaa toisiaan kohtaan pitävien välillä, on sen mahdollisuuksista kuitenkin myös todisteita. Etelä-Afrikassa ja muuallakin on ollut ns. sovintokomissioita, joiden kautta on löydetty sovinnon ja rauhan tietä eteenpäin.
Mikään hurskasteleva ja heppoinen ”antakaa toisillenne anteeksi” opastus ei päde, kun kysymyksessä ovat edellä mainitun kaltaiset järkyttävät tilanteet. Anteeksianto voi tulla vain oikeudenmukaisen sovinnon ja rauhan kautta. Jos anteeksianto ei ole meidän hengellisesti ajattelemalla tavalla mahdollinen, tulisi vihaa pitävien osapuolten kyetä lopettamaan vihollisuudet ja jättämään koettu julmuus ja vääryys taakse. Se on tietysti paljon toivottu ja se edellyttää tosiaan oikeudenmukaisen rauhan saamista. Joskus on myös valitettavan todellista, että viha halutaan siirtää aina uudelle sukupolville lapsista alkaen.
Viime aikojen uutisia seuratessa tulee usein kyyninen ja toivoton olo: Voiko rauha ja sovinto olla tuollaisten jälkeen mahdollinen? Silti rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta pitää toimia ja uskoa, että ne ovat sittenkin mahdollisia. Presidentti Ahtisaarta muistaen: Rauha on tahdon asia.
Toivo Loikkanen
Joopa joo. Tuo linkistä löytyvä ”virsi” sopinee taas kerran sen ”saarnan” kolehtivirreksi:i
https://www.youtube.com/watch?v=aEEp4S87iSw
No, mutta äkkiäpä tämä on tuntunut löytäneen itselleen uuden uran. Ties kuinka pitkälle sekin vielä johtaa. Historian ensimmäiseksi naispaaviksi tuskin pääsee, koska mainittu kirkko on tiettävästi ev. lut. sellainen. Sitä ns. kansainvälistä kokemustakin kuitenkin olisi.
Jos tämä nyt ihan oikeasti tähtäisi teologiselle uralle, niin tämähän voisi ehkä mahdollisesti ottaa saarnansa teemaksi Paavalin Filippiläiskirjeen 3. luvun ilmaisuja, jossa tämä kuvaa entistä uraansa ja elämäänsä: ”8 Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen.”
Toivottavasti nyt kuitenkin on jätetty verkkosukat kotia. 😉
Jo vuosia olen kiinnittänyt huomiota tiettyyn seikkaan. Jutta Urpilainen kantaa ristiä kaulallaan. Aina
Tässä uutisen nostamia ajatuksia:
https://www.kotimaa.fi/saarnavirka-ja-saarnaajat/
Hieno juttu, että Jutta Urpilainen tulee puhumaan kirkossa.
Älkää viitsikö olla ilkeitä. Kunnioitan Jutta Urpilaista, vaikka en häntä enkä hänen puoluettaan ole koskaan äänestänyt. Hän uskaltaa tunnustautua kristityksi. Muutenkin hän on tosi fiksu ihminen. Hienoa, jos hän saarnaa tuomasmessussa. Se ei ole pääjumalanpalvelus, joten pätevyys kyllä riittää.
Israelilaisten kannalta käsitän anteeksiannon mahdollisuuden aika pieneksi. Mitä enemmän tietoa saadaan Hamasin hyökkäyksen valmisteluista, niin sitä syvemmäksi viha varmasti kasvaa. Yksi syy on siinä, että Israelia petettiin ihan surutta. Useiden vuosien aikana Israel on antanut työlupia Palestiinalaisille Israeliin. On sinisilmäisesti pyritty rauhanomaiseen rinnakkaineloon. Samaan aikaan Hamas on suunnitellut hyökkäystä jo vuosien ajan. Kibbutseissa työskennelleet Palestiinalaiset ovat piirtäneet tarkkoja karttoja rakennuksista. Niitä käyttäen Hamas toteutti sotatoimensa. Joten ymmärrän hyvin nyt että työlupia ei enää ole luvassa. Turva-aitojen sensorit kyettiinkin myös huippu tekniikalla mitätöimään. Israel luotti turvallisuuteensa ja tuli petetyksi hirveällä tavalla. Joten rauha ja rinnakkaiselo tuskin on mahdollista enää.
Jos ja kun puhutaan (tai ”haaveillaan”?) anteeksiannosta, olisi ensiksikin kyettävä pääsemään ymmärrykseen siitä, mikä annetaan anteeksi, ja kuka antaa. Toisekseen anteeksiannon vaatiminen tai sen edellyttäminen ei tuota aitoa anteeksiantoa.
Sitten asiaan liityvä ongelma on sekin: miten varmistutaan se, että anteeksiannon julistus ei ole vain hurkas(televa) julkilausuma; ja miten anteeksianto saadaan jalkautetuksi israelilaisten tai palestiinalaisten keskuuteen. Tai niihin ”kolmansiin tahoihin”, jotka erityisesti vihaa lietsovat. Viittaan esim. Iraniin ja ISIS:iin(& muslimiveljeskuntaan), jotka tulisi myös saada anteeksiantajien piiriin. Ei riitä, että ”suuret johtajat” (ne kaksi) antavat anteeksi (saati, että vain julistavat sitä), jos siitä ei todellisuudessa seuraa vihateoista pidättäytymistä. Vakivaltaiselle puolisollekin voi antaa anteeksi, mutta se ei vielä merkitse useinkaan väkivallan kohteen vapautumista vakivallan uhasta; turvan varmistamiseksi tarvitaan myös toimia; syyllisiäkään ei voi aivan seurauksitta päästää, vaikka anteeksi annettaisikin. Anteeksianto on myös eri asia kuin mahdollisten (tai mahdottomien?) korvausten tarve.
Toki anteeksianto on todellisen rauhan lähtökohta. Ilman sitä kyse on lähinnä kauhun tasapaino(ilu)sta.
En usko suureen anteeksiantoon ilman todellista Rauhanruhtinasta.
Jukka, en itse haaveile anteeksiannosta noissa erittäin vaikeissa kriiseissä. Yritin kirjoittaa siitä, miten anteeksianto olisi tarpeellista ja miten se tuollaisissa tilanteissa toisaalta näyttää mahdottomalta. Ehkä pitäisi lähteä vain ensin väkivallan lopettamisesta, sitten neuvottelusta ja sitten rauhan sopimisesta. Kaikki nämäkin ovat noissa tilanteissa nyt kovin kaukaiselta näyttäviä asioita.
Toivo,
Toki anteeksiantoon olisi hyvä pyrkiä. Ilman sitä on vaikea ajatella varsinasita rauhaa (”shalomia”?).
Ja käsittääkseni pienessä mittakaavassa sitä on saavutettu mm. messiaanisten juutalaisten ja arabikristittyjen kesken Israelin alueella. Ehkä siinä on juuri tuos Rauhanruhtinas – vaikutus…
”Ihmisen” pahuus tarkoittaa miesten pahuutta. Etäännyttääkseen oman pahuutensa itsestään miehet käyttävät termiä ”ihminen”. Miehet käyvät sotia, miehet syyllistyvät väkivaltaan, kun heidän ”kunniansa” on uhattuna. Miesten valta on väkivaltaa. Väkivalta tulee kalliiksi, sen maksajina ovat myös naiset. Sekä henkisesti, fyysisesti että taloudellisesti. Kysykää Israelin ja Plaestiinan naisilta, haluvatko he tällaista valtaa. Ne kolme uskontoa, jotka ovat kotoisin samalta alueelta, ovat miesten uskontoja.
Jukka Mikkola 14.28 Hyvin sanottu!
Charlotta, Kirjoitat karusti mutta samalla todenmukaisesti, että miehet ovat syypäitä useimmiten pahuuden toteuttamiseen. Olen samaa mieltä. Samalla on myös se puoli, että myös naiset voivat kantaa vihaa ja kostonhalua vaikka eivät olisi sitä teoin toteuttamassa.
Luin kirjan: ”Miten rauha tehdään”. Idonesian Achin rauhan neuvotteluissa ei puhuttu ensimmäiseksi anteeksiannosta. Ensin oli saatava osapuolet keskustelemaan samassa pöydässä. Se on neuvotteluiden tärkein ja vaikein vaihe. Sota jatkui myös siihen päivään asti, jolloin sopimus allekirjoitettiin. Rauhan jälkeen vasta on aika muille asioille ja niistä sopimiselle.
Ukrainalla ja Israelilla on paljon yhteistä. Molemmissa maissa on juutalainen presidentti ja ovat joutuneet julman hyökkäyksen kohteeksi, sodan osapuoleksi ja kamppailevat olemassaolostaan. Ukrainalainen Golda Meir oli Israelin äiti.