Martti Lutherin entinen oppilas Johann Agricola halusi luopua Jumalan laista, koska hyvillä töillä oli hänen mielestä niin pieni osa kristityn elämässä, ettei seurakuntalaisia saisi kehottaa tekemään niitä, eikä uskoville pitäisi lainkaan saarnata lakia. Hänen mielestä tuomitseva laki kuului oikeussaliin, ei kirkkoon.
Miten suhtaudumme tähän harhaoppiin, antinomismiin?
Mikä merkitys Jumalan lailla on meille?
Miten Jumalan lain kieltäminen näkyy (tai ei näy) kirkossamme?
Onko kristillinen kirkko tuomari vai lääkäri; olisiko parempi vaieta ja olla puhumatta siitä mitä Jumalan laki vaatii ja sen sijaan puhua pelkästään siitä mitä Jumala antaa?
Kaikki julkaistut blogini:
Sonja, meidän jokaisen on hyvä pohtia mitä kirjoitamme. On sääli, jos sama levy jää pyörimään.
Gielis, yksi Fransiscus Assisilaisen parhaista opetuslapsista on sanonut osuvasti : ”Jos viivyt hyvässä, niin tulet hyväksi, jos viivyt pahassa, niin tulet pahaksi.”
Timo, kiitos hyvästä kommentista. Käskyt jotka liittyvät Jumalasuhteeseemme, ovat kaikista vaikeimpia meidän ymmärtää ja täyttää. Väitän, että ensimmäistä käskyä vastaa rikomme selvästi useammin kuin mitään muuta käskyjä vastaan.
Timo Aho, niin, sehän on mielenkiintoista, että kuka sen lain mitenkin määrittelee. On päivänselvää, että Raamatusta lukijat poimivat sitä sun tätä, mikä sattuu tähän maailmanaikaan ja omaan elämään sopimaan. Dekalogi on korotettu lakina ylitse muiden, vaikkei se nyt alunperin sellainen edes ollut. Sitten on noita Paavalin kirjoittamia syntilistoja. Sitten on omien herätysliikkeiden omat syntilistat, joita niin ikään pidetään Jumalan lakina.
Ehkä juuri sen vuoksi, että laki on noin joka tavoin moniääninen, on siltä pakko edellyttää juurikin sitä dynaamisuutta. Että se oikeasti elää sydämessä eikä ole joku itsensä ulkopuolinen juttu, jonka mukaan yrittää sitten jotenkin muotoutua.
Kiitos Juha, hyvä ja tärkeä aihe.
J. Agricola oli käsityksineen aika lähellä 1520-luvun alun Lutherin näkemyksiä. Siinä mielessä jopa Lutheria voidaan pitää (itsensä suhteen)harhaoppisena. Tosin 1530-luvun lopulla oli jo toinen ääni kellossa. Luther katsoi, että tyypin, joka rypee ”julkisissa synneissä edes yrittämättä uudistaa tai parantaa elämäänsä” oli mahdoton ymmärtää uskoa, Kristusta tai ylipäänsä ikinä mitään. Kysymys joka väistämättä nousee esiin: onko synniksi ymmärrettävä nyt samat asiat kuin 500 tai 2000 vuotta sitten?
Toisaalta niin mieluusti kuin 2000-luvun narsistinen subjekti muutoin relativisoi lain epämääräiseksi lähimmäisenrakkaudeksi ja pluralistiseksi pullamössöksi, yksi asia tuntuu olevan ehdoton: jokainen haluaa varata itselleen absoluuttisen oikeuden itse päättää mikä kulloinkin on syntiä, mikä tietysti jo sinällään kertoo (peri)synnin läpikotaisuudesta ihmisessä..
Mikä merkitys Jumalan lailla on meille?
Evankeliumin saarna edellyttää lain saarnaamista kaikessa voimassa. Evankeliumia ei voida saarnata oikein, ellei myös laki tule saarnatuksi. Ihminen ymmärtää evankeliumin vasta silloin, kun Jumalan pyhä vaatimus on koskettanut ja kauhistanut hänen sydäntänsä ja hän on huomannut itsensä syntiseksi ja kadotetuksi Jumalan edessä. Ilman lakia evankeliumi menettää täysin merkityksensä.
Puhe Jumalan rakkaudesta alkaa kaikua tyhjältä ja perusteettomalta vakuuttelulta tai itsestään selvyydeltä.
Lain saarnan tulee lyödä alas, jotta evankeliumi saisi parantaa. Luther on sanonut, että kristillisellä saarnaajalla on myös rankaisemisen virka. Evankeliumi on evankeliumi vain vastakohtansa, lain tuomioiden valossa. Lain tehtävänä on pitää huolta siitä, ettei evankeliumista tule halpaa lohduttelua, vaan syntisen ainoa turva. Kuitenkaan kristitty ei ole Raamatun mukaan suinkaan lain alla, vaan sen sijaan armon alla, sillä sen minkä valo paljastaa sen Kristuksen veri puhdistaa
Helena, Jumalan kirjoitettu sana muuttaa meitä, jos me sitä luemme ja haluamme ymmärtää Jumalan tahdon. Hyvä tapa saada Jumalan sana sydämeen on opetella Raamattua ulkoa, eikö vain?
Kari-Matti, kiitos kommentista. Minun mielestä Luther ei koskaan ollut antinomisti. Hän vastusti katolisen kirkon sääntöjä ei Jumalan lakia. Toisaalta puhtaan evankeliumin julistus, johon ei kuulu lakia yhtään voi ulkopuolisen silmin vaikuttaa antinomistiselta, vaikka se ei sitä ole. Laki pitää julistaa puhtaasti ja samoin evankeliumi. Lakia ja evankeliumia ei saa sekoittaa keskenään.
Kiitos erinomaisesta kommentista, Martti. Evankeliumin ymmärtäminen ja suurten syntien anteeksi saaminen muuttaa meidät.
Niin, kaiketi monet ihmiset hoitavat sairaita läheisiään, jakavat ruokaa köyhille ja kuuntelevat toisten murheita heitä lohduttaen ja rohkaisten. Ja joskus vain olemalla hiljaa. Toivottavat näin siunausta. Lähimmäisen rakkaudesta ei liikoja puhuta. Kylläkin narsistisesta subjektista. Se pikkaisen kirpaisee, kun on itse todella tiukoilla lähimmäisen tiimoilta. Pitää vain muistaa, että jokainen puhuu omasta elämisen todellisuudestaan käsin.
Voisiko olla myös sukupuolittunut asia? Miehelle voi olla sankarillista viedä vaimo jalkapallon sijaan teatteriin, kun nainen saattaa hoitaa pitkässä vuorossa läheistään. Ilman mitään huvituksia. Paitsi mielikuvituksia.