Martti Lutherin entinen oppilas Johann Agricola halusi luopua Jumalan laista, koska hyvillä töillä oli hänen mielestä niin pieni osa kristityn elämässä, ettei seurakuntalaisia saisi kehottaa tekemään niitä, eikä uskoville pitäisi lainkaan saarnata lakia. Hänen mielestä tuomitseva laki kuului oikeussaliin, ei kirkkoon.
Miten suhtaudumme tähän harhaoppiin, antinomismiin?
Mikä merkitys Jumalan lailla on meille?
Miten Jumalan lain kieltäminen näkyy (tai ei näy) kirkossamme?
Onko kristillinen kirkko tuomari vai lääkäri; olisiko parempi vaieta ja olla puhumatta siitä mitä Jumalan laki vaatii ja sen sijaan puhua pelkästään siitä mitä Jumala antaa?
Kaikki julkaistut blogini:
😮 Jos ei ole lakia, ei ole evankeliumiakaan. Jos ei ole auktoriteettia, on kuitenkin jotain: viidakon laki. Elämmekö sen alaisina ja ennenkaikkea, elämmekö siitä?
Antinomismi on tietenkin torjuttava. Pahan tekeminen ja hyvän laiminlyöminen ovat molemmat nimittäin kuolettavia syntejä. Jumalan laki kertoo meille, miten tulisi elää. Kun huomaamme ettemme täytä lakia on meidän anottava armoa Kristuksen ansioon vedoten. Armahdetun syntisen tulee pyrkiä kohti lain osoittamaa ihannetta, vaikka se jääkin tämän elämän puitteissa saavuttamattomaksi. Pienikin askel oikaan suuntaan tekee maailmasta kuitenkin himpun verran paremman paikan. Jumalan lakia ei mikään taho ole kieltämässä. Ns. liberaalit eivät tahtoisi muuta julistaakaan kuin lähimmäisrakkautta, ja sehän se vasta kova laki onkin. Fundamentalistit taas asettavat joitakin lain säännöksiä suorastaan pelastuksen ehdoksi, vaikka pelastuksen ainoa ehto on usko Kristukseen. Se, mistä kirkkomme julistuksessa on vajausta, on selkeä evankeliumi siitä, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen sovitustyön tähden. Ristin ja ylösnousemuksen sanoma on kristinuskon varsinainen ydin, jonka rinnalla rakkauden laki on sittenkin vain kristinuskon toiseksi tärkein asia. Kirkko ei siis ole tuomari, eikä oikein lääkärikään, vaan pikemminkin apteekkari, joka jakelee kuolemattomuuden lääkettä Kristuksen ”reseptin” perusteella.
jorma ojala, en ole heittämässä mitään reunan yli. Lähinnä mietiskelen tuota asiaa. Mielestäni kukaan meistä ei elämällään ole velvollinen antamaan toisille merkkejä omasta uskostaan. Teemasta olisi joukoittain raamatunkohtia siteerattavana (älkää olko niin kuin ulkokultaiset jne.). Minusta myös on jotenkin omituista se, että tarkkailee lähimmäisiään sillä silmällä, että minkälaisia merkkejä he uskostaan antavat (te väitätte näkevänne ja siksi pysytte sokeina). Tietämättömyyden pilven kirjoittaja sanoi, että meidän pitäisi harjoittaa hengellisyyttä ja tekojamme ikään kuin ”salaa Jumalaltakin”. Siinä on minusta oikea asenne.
Minusta kuitenkin Lutherin ohjelmallinen uskonvanhurskauden korostus saa helposti sellaisen luonteen, että teoilla ei ole merkitystä. Olipa Luther valmis luopumaan jopa Jaakobin kirjeestäkin, koska se ei alleviivannut hänen asiaansa. Teoilla on mitä suurin merkitys. Eikä niitä ole tarpeen tehdä siksi, että keräisi itselleen pointseja Jumalan silmien edessä vaan siksi, että palvelutehtävien tekeminen lähimmäiselle on mitä suurimmassa määrin Jumalan palvelemista. Pitää toimia. Jeesus toimi. Jeesus lähetti opetuslapsensa toimimaan. ”Minkä minä tein teille, tehkää se heille”. Tekoja, tekoja. Maailman pelastaminen merkitsee tekojen tekemistä.
Tauno Wikström, laki ei ole uskontoon sidottu. Moraalia on myös meidän ymmärtämämme laki-evankeliumi -akselin ulkopuolella eivätkä uskonnottomat elä viidakon lakien pohjalta.
Taitaa olla mahdoton saada aikaa ymmärtävää keskustelua?
Vastauksesta nöyrästi kiittäen vastaan Paalanteelle:
1)
Tuo uskosta kyseleminen ei mielestäni kuulu aiheeseen, mutta
Paalanteen tekstiin vastaan: Päinvastoin!
Kun on uskossa, on mielissään siitä, että joku kyselee uskosta.
Kun rakastaa Jumalaa, ei voi olla rakastamatta myös Jumalan sanaa ja niitä tilaisuuksia, missä Jumala puhuu, oli se kirkko tai ystäväpiiri.
1.1
”Ei ole velvollinen.. merkkejä uskostaan”.
Kun on kohdannut Jeesuksen, kun on saanut Häneltä avun,
k u i n k a
v o i
o l l a
a n t a m a t t a merkkejä uskostaan?
Jeesuksen mukaan EI kynttilääkään laiteta vakan alle, vaan kynttilänjalkaan, jotta se loistaisi kaikille huoneessa olijoille!!!
Jumalasuhde ei siis UT:n mukaan ole salainen, vaan mitä suurimmassa määrin julkinen.
Siksi Paavali sanoo: ”Te olette Kristuksen kirje…”.
1.2)
Uskonvakaumuksen julkisuus on mitä suurinta palvelutyötä, onhan kysymysessä ihmisten auttainen hengellisesti, myös passiivisesti.
2)
Luther ei tainnut ollut valmis luopumaan Jaakobin kirjeestä, vaan sanonut ettei siinä ole mitään evankelista.
Oikeassa Luther olikin, mutta Jaakob puhuukin kuolleesta uskosta, uskosta josta puuttuvat sen hedelmät. Se ei ole pelastavaa uskoa.
3)
Se, että teoista ei saa pointseja, ei silti tarkoita sitä, että tulisi elää Jumalan tahtoa vastaan, synnissä ja ilman hyviä tekoja. Sellainen elämä vie kadotukseen. Ilman uskoa tehdyt hyvätkin teot ovat syntiä, jos kuvittelee niiden avulla voittavansa Jumalan mielisuosion.
Martti, kiitos hyvistä kommenteista. Omassa varassa meistä ei tule kuin lain kieltäjiä. Onneksi Jeesus on suostunut tällaisiin keskeneräisiin. Toki joskus tarvitsemme lain ruoskaa, jotta vähän edes kasvamme.
Jorma, kiitos ajatuksia herättävistä kommenteista. Tärkeintä on, että huolehdimme omasta vaelluksestamme. Antinomismi on vaarallinen harhaoppi, ehkä vaarallisin.
Kiitos Tauno. Mielenkiintoisia ja osin pelottavia aikoja elämme. Kuulemmeko selvän kirkon äänen vai löytyykö se ainoastaan Raamatusta?
Kiitos Yrjö selkeästä kommentista, joka analysoi hyvin eri suuntauksia.
Kiitos Helena kommentista. Jaakobin kirjeessä on kerrottu teoista, jotka seuraavat oikeaa uskoa. Nämä teot eivät koskaan ole Jumalan tahdon vastaisia.
”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme. ” (Efesolaisille 2: 8-10)
Tähän minä uskon. Onko se liberaalia?