Antti Pentikäinen: Minun uskoni – puheenvuoro Auroran kappelissa 17.8.

Juuret

Kun Jeesus kutsui Pietaria, hän kutsui tätä: “Simon, Joonan poika”. Simon Pietari, kallio, jonka päälle Jeesus oli seurakuntansa rakentava, oli jonkun poika. Hän toisi siihen tehtävään mukanaan omat juurensa. Mitkä ovat sinun juuresi? Mitkä kokemukset ovat muovanneet sinusta sen, joka olet? Mitä on perinne, jota sukusi kantaa? Mitä siitä haluaisit säilyttää, mistä oppia – tai mikä kenties on aiheuttanut kipua ja särkenyt ja jossa edelleen etsit mahdollisuutta parantumiselle? Missä silloin on Jumala?

Olen yrittänyt koota tähän puheenvuoroon joitakin asioita omasta taustani ja kokemuksistani, jotka liittyvät illan otsikkoon. Tämä ei ole saarna, siksi siinä on myös pohdintaa asioista, joista en saarnassa kenties puhuisi. Illan otsikolla on kuitenkin hengellinen sisältö ja siksi lähestyn sitä itselleni tutulla saarnan kielellä.

Martti Luther kehotti aikoinaan puhumaan niin kuin tuo puhe olisi viimeinen. Siksi tämä puheenvuoro on myös laaja, itselleni ikään kuin hengellinen testamentti: näin minä olen sen ymmärtänyt ja uskonut. On tietenkin paljon muutakin, josta voisi puhua, joten paljon jää myös kertomatta tai on jäänyt minulta näkemättä.

Oman sukuni juuret usean sukupolven ajan ovat olleet vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. Mielikuva noista juurista henkilöityi mielessäni pitkään isoisääni, joka oli liikkeessä tunnettu pappi ja saarnamies vaikka hän sai parannuksen armon (kuten liikkeessä todetaan) vasta nuorena opiskelijana. Vähemmän tunnetuksi jäivät paljon syvemmälle ulottuneet isoäitini hengelliset juuret, jotka ulottuivat todennäköisesti lestadiolaista herätystä edeltävään aikaan.

Isoäitini Kaino Pentikäisen (os. Liakka) runojen jäämistöstä, jonka puolisoni Johanna toimitti kirjaksi setäni Samulin kanssa, löytyy ilmaus hänen oman isoäidin ”lempeästä kristillisyydestä”, joka perimätiedon mukaan kumpusi hänen osallistumisestaan samoihin lukijoiden (ruots. Läsare) ryhmiin, missä Lars Levi Lestadius itse koki herätyksen ja sai rauhan sielulleen. Ne olivat usein naisten johtamia miltei näkymättömiä maalikoiden ryhmiä, joilla kuitenkin tulisi olemaan pohjoisen hengellistä elämää ravisuttavat seuraukset. Mistä tuo vaikutus syntyi? Sen ajan kirkollisten sääntöjen mukaan niissä kohtaamisissa ei voitu edes lukea raamattua, vaan saatavilla oli esimerkiksi moravialaisten lähetysveljien kirjeitä. Näissä ryhmissä he keskustelivat uskon kysymyksistä ja lauloivat hengellisiä lauluja, kuten vuodelta 1742 olevaa Johan Holmbergin herhutilaista perinnettä olevaa virttä 121. Syvennytään hetki kuuntelemaan tätä virttä ja siinä esiin tulevaa pietistisille liikkeille ominainen ristin mystiikkaa:

4.
Vie minut Getsemanehen
katsomaan vaivaa Jeesuksen.
On Herra maassa kasvoillaan
ja vaikeroiden tuskassaan
hän siellä verta hikoilee
ja puolestani taistelee.

5.
Mua neuvo aina muistamaan,
hän mitä kärsi sielussaan,
myös haavat verta vuotavat
ja ristin tuskat katkerat.
Suo, että niihin katsoisin,
edessä ristin särkyisin.

Isoisäni ja setäni pappeuden vuoksi luulin pitkään, että suvun pappisjuuret olivat varsinaisesti isäni puolella, kunnes myöhemmin tätini Elma Lyyran sukututkimuksissa selvisi, että äidin puolen kantaisä todennäköisesti oli vuonna 1270 syntynyt Nicolas de Lyra. Hän kääntyi ensin juutalaisuudesta katolisuuteen, meni luostariin, mutta pakeni sieltä sitten perustaen perheen. De Lyra arvosteli kovin sanoin katolista kirkkoa ja muutama sata vuotta myöhemmin hänen teoksensa löysi myös muuan Martti Luther, joka viittaa niihin uskonpuhdistuksen alkuvaiheessa. Kävi ilmi, että äitini puolella suvussa pappeja olikin ollut siitä lähtien aina 1800-luvun alkupuolelle saakka, kunnes Suomen sodasta seurannut sotavankeus esti Johan Lyyran teologian opinnot ja hän siirtyi maanviljelijäksi Iisalmen Viitaalle. Nämä perinteet äitini sitten elvytti ja seuraavassa polvessa meitä teologeja on lisäkseni siskoni Mari ja serkkuni Ulla. Äitini juurevalla teologialla on edelleen minuun syvä, jatkuvasti uudistuva vaikutus.

Lempeä kristillisyys

Mitä nämä juuret ovat minulle opettaneet? Koska Jumalaa emme kukaan ole nähneet, vuosisatojen etsimisen ja hapuilun tuloksena on voinut jäädä kokemusperäistä tietoa tai muuta ymmärrystä siitä minkälainen Jumala on – tai mitä hän meistä ajattelee. Jos teille sopii, yritän nostaa muutaman havainnon tästä sukuni perinnöstä. Havainnot painottuvat omiin juuriini – tai miten ne minulle näyttäytyneet ja minuun vaikuttaneet. Toivon, että tästä suppeasta katsantokannasta huolimatta niissä voisi olla jotain ajatuksia herättävää (puhun myös joistakin vaikeista asioita), mutta toivottavasti lopulta lohdun näköaloja.

Ensimmäinen havainto, josta ajattelin puhua, on tarve tai pyrkimys ymmärtää mikä on jumalallista ja mikä taas inhimillistä. En rohkene vetää yhteyttä Nicolas de Lyraan asti, mutta usean viimeisimmänkin sukupolven ajan olen havainnut suvussani varauksellisuutta hengellisiin valtarakenteisiin – tai realistisuutta sitä kohtaan mitä seuraa, jos ihmiset alkavat kuvittelemaan vähän liikaa itsestään. Itsestä kuvitellun pyhyyden taakse piiloutuu usein silloin valitettavasti myös synti, jota myös sydämen kovuus on. Minuun se on vaikuttanut niin, että kun olen kohdannut jotain pimeää ja särkevää, en ole halunnut tai voinut kääntää katsettani pois.

Muistin jo hyvin nuorena kuulleeni miten syviä haavoja herätysliikkeessämme kannettiin ja miettineeni miten turhaa sellainen lopulta on. Ajattelin, ettei Jumala sellaista tarvitse tai aiheuta, vaan se on ennen muuta ihmisten sokeuden seurausta. Myös silloin, kun he luulevat toimivansa oikein tai oikean asian puolesta. Lapsena vaistosin, että jollakin tavalla toisille ihmisille aiheutetut haavat osoittaisivat olisiko jonkun pyrkimykset Jumalasta vai ihmisestä. Hinta vain tuntui välillä vain kohtuuttoman kovalta. Eikö mitään muuta tapaa olisi? Mitä tämä on minulle ihmisistä ja hengellisistä yhteisöistä – mutta myös Jumalasta opettanut?

Tuolloin lapsena ryhdyin kiinnittämään huomiota sanojen ja tekojen väliseen ristiriitaan. Havaitsin, miten saatettiin sanoa yhtä, tehdä toista ja kenties ajatella kolmatta. Oli niitä, jotka olivat valmiita satuttamaan toista pyhän nimissä – ja sillä oli vaikutuksensa moniin ympärillä oleviin. Pyhän lähellä saattoi olla pelon ilmapiiriä, joka tietenkin kertoi epäterveestä tilanteesta, joka oli lopulta ristiriidassa niiden periaatteiden kanssa, joista yhteisössä puhuttiin tai joita haluttiin puolustaa.

Olen joutunut sittemmin silloin tällöin pohtimaan raamatussa olevan kysymystä: kumpaa olisi pelättävä enemmän, Jumalaa vai ihmistä? Mitä tehdä, kun kohtaa ihmisen, jota on uskonnollisessa yhteisössä syvästi haavoitettu? Ollako hiljaa, jos havahtuu vallankäyttöön tai jopa mielivaltaan? Kumpi on tärkeämpää, se että tulisi itse hyväksytyksi vai se, että uskaltaisi avata suunsa ja asettua heikomman puolelle?

Moni olisi osannut vastata näihin kysymyksiin minua paremmin. Jos olen joutunut valitsemaan oman etuni ja vaikeista asioista puhumisen välillä, olen yrittänyt valita jälkimmäisen siitä huolimatta, että sillä on voinut olla seurauksia siihen miten minut yhteisössä nähdään tai hyväksytäänkö minua. Se on väistämättä muovanneet minua ja kutsumustani. Koin kuitenkin vahvasti, että pyrkimällä vähentämään toisen vahingoittamista ja siitä seuraavaa inhimillistä kärsimystä olen toteuttanut hengellistä kutsumusta. Halusin uskoa, ettei hengellinen kotini halunnut olla väkivaltainen vaan että se johtui pääosin ymmärtämättömyydestä. Uskoin, että tietoa lisäämällä ja asioista rakentavasti keskustelemalla tilanne pikkuhiljaa paranisi ja että oppisimme olemaan turvallisempi yhteisö ja näkemään myös heikomman tuskan.

Monet kokevat vaikeiden asioiden käsittelyn hengellisissä liikkeissä kuitenkin uhkaavana. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat suojella omia turvarakenteitaan tai hengellistä kotiaan ja sen mainetta. On kaksi asiaa, joita olisi kuitenkin syytä pohtia. Ensinnäkin, vastaan voi tulla asioita, joiden edessä ei voi enää sulautua joukkoon vaan on kohdattava Jeesuksen kysymys tuomiosunnuntain evankeliumissa: ’Kaiken minkä te olette tehneet tai jättäneet tekemättä yhdelle näistä kaikkein vähäisimmistä, sen te olette tehneet tai jättäneet tekemättä minulle’.

Ensimmäisen puheenvuoron hengellisestä väkivallasta pidin liikkeen puhujien kokouksessa nuorena teologina. Totesin silloin, ettei todellinen yksimielisyys voi syntyä vaientamalla tai vaikenemalla vaan se on Pyhän Hengen lahja, joka syntyy vapaudessa. Puhuin silloin miten oman lapsuudenkotini jännitteiden keskellä olin oppinut, miten rakkaus on lopulta ainoa voima, joka voi luoda uutta ja avata silloinkin ovia, kun olemme umpikujassa. Muistan miten puheenvuoroni vaikutti setääni Samuli Pentikäiseen. Hän piti pian sen jälkeen suviseurasaarnan (muistaakseni Rovaniemelle 1996), jossa kertoi saaneensa nähdä miten Jumalan valtakunnan työ tulee jatkumaan uusienkin sukupolvien myötä ja miten Pyhä Henki tulee antamaan heillekin aikanaan tarvittavan ymmärryksen ja oikeat sanat.

Oikeiden sanojen löytäminen on välillä (ainakin minulle) ollut haasteellista. Miten puhua vaikeista asioista pelkäämättä, kuitenkin niin että sitä sävyttäisi rakkaus? Työni puolesta olen viime aikoina päätynyt myös tutkimaan hengellistä väkivaltaa. Siinäkin pyrkimykseni on ollut auttaa kohtaamaan menneisyyden haavat ja niiden vaikutuksen. (Tämä mitä sanon koskee kaikkia hengellisiä yhteisöjä, ei vain vanhoillislestadiolaisuutta – mutta se koskee myös sitä. Väite, ettei hengellistä väkivaltaa jossain liikkeessä olisi, ei tietenkään ole totta vaan lisää entisestään ilmiön kielteisiä vaikutuksia). Hengellisen väkivallan kenties rajuin muoto on ihmisten sulkeminen ulos yhteisöstä, johon hän haluaa kuulua. Se voi vaurioittaa ihmistä syvemmin kuin fyysinen väkivalta. Aivokuvissa sen havaitaan aiheuttavan samanlaisia kudosvaurioita kuin kidutuksen. Psykologian tohtori ja mm. epigenetiikkaa nyt tutkiva Aino Saarinen kertoi vastikään, että jo 10 minuutin eristäminen näkyy muutoksina aivokuvissa. Hengellisessä yhteisössä sellaisen näkeminen tai jo siitä kuuleminen herättää eksistentiaalista pelkoa.

Traumoja ei ole kuitenkaan pakko peitellä vaan niitä voidaan kohdata ja niiden yli päästä. Täydellistä yhteisöä ei tietenkään ole, mutta turvallisen yhteisön luominen vaatii ensiksi tahtotilaa, ja sen jälkeen halua luoda turvallinen tila, jossa tarvitaan avoimuutta ja halua kohdata vaikeat asiat syyllistämättä niitä, joita tapahtumat ovat satuttaneet tai haavoittaneet kenties vuosikausiksi. Kieltämällä vaikeat asiat tilanne ei parane vaan tulehtuu entisestään. Vaikeista asioista puhumista vältellään usein, jotta ei itse joutuisi leimaamisen, eristämisen tai ulossulkemisen kohteeksi. Käsittelemätön trauma kuitenkin valtaa siten vain lisää tilaa ja voi ennen pitkää pitää koko yhteisöä otteessaan. Hankalaa omassa piirissä olevan väkivallan vähättelyssä tai kieltämisessä on myös se, että silmien ummistaminen yhdelle väkivallan muodolle tuntuu lisäävän sokeutta myös muita väkivallan muotoja kohtaan. Tästä esimerkkinä on lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta.

Toiseksi, itsessä olevan pimeyden kieltämisellä ja sen aiheuttamien varjojen vähättelyllä on väistämättä myös uskonopilliset vaikutuksensa. Isoisäni Veikko Pentikäinen halusi 1932 parannuksen armon saatuaan matkustaa polkupyörällä Lappiin sen herätysliikkeen alkusijoille, jonka piiristä hän oli löytänyt rauhan tunnolleen. Napapiirin pohjoispuolella Lapissa hän omien sanojensa mukaan kohtasi kuitenkin hengellisesti kuolleen, kulottuneen maaperän, jossa ei ollut enää koettavissa sitä välitöntä rakkauden henkeä, jonka hän oli jo saanut muualla kohdata. Muutamaa vuotta myöhemmin syntyi pikku-esikoisuudeksi kutsuttu hajaannus. Tietämättään isoisäni oli siis todistamassa miten evankeliumi oli siirtymässä eteenpäin herätysliikkeen alkusijoilta.

Martti Luther käsitteli asiaa saarnassaan 1. paastonajan epistolatekstistä: ”Evankeliumi ei ole alinomaa läsnä oleva ja puhtaana pysyvä oppi, vaan se on kuin kulkevainen rankkasade, joka menee menojansa. Johonka se sattuu, siihen se sattuu; johonka se ei satu, siihen se ei satu, mutta se ei tule jälleen, ei jää myöskään seisomaan, vaan sen jälkeen tulee aurinko ja helle ja se nuolee sen pois. Sen todistaa koettelemuskin, ettei evankeliumi missään maailman paikassa ole pysynyt selkiänä ja puhtaana ihmisen tavallista ikää pidemmälti, vaan niin kauan kuin ne ovat elossa olleet, jotka ovat sen ilmi saattaneet, on se seisonut ja lisääntynyt; niiden mentyä tiehensä oli valkeuskin tiessänsä”. Mistä huomaisi, jos valkeus olisikin tiessään? Kenties juuri rakkaudesta – tai kun sitä ei enää ole. Koetan puhua siitä siksi nyt vähän lisää.

Ansaitsematon armo ja sen synnyttämä rakkaus

Korinttolaiskirjeessä kuvataan tilanne, joka on muuttunut niin hankalaksi, että kielet vaikenevat ja tieto katoaa. Ei enää löydy sopivan tuntuisia sanoja ja voi kohdata asioita, joiden jälkeen on vaikea tietää mihin enää uskoa. Silloinkaan rakkaus ei kuitenkaan katoaisi vaan siitä olisi edelleen tunnistettavissa Jumalan sydänäänet. Rakkauden avulla rikkinäiseen, kivun, yksinäisyyden ja kuoleman maailmaan voisi aina yhä uudelleen avautua uutta uskon todellisuutta. Rakkaus on uskon kannalta todella olennainen asia. Usko rakkauden kautta työtä tekee. Rakkauden perustana on ennen muuta tietoisuus omasta syntisyydestä ja sen muistaminen miten paljon on itse saanut anteeksi, jolloin toisten arvioimiselle ja tuomitsemiselle ei jää enää tarvetta. Tällaisen rakkauden Jeesus nimesi omiensa tuntomerkiksi.

Rakkaus on siitä hankala asia, ettei sitä loputtomasti voi esittää. Rakkaudettomuus ja kovuus tulevat aina esiin ennemmin tai myöhemmin asenteiden ja tekojen kautta, kuten Matt. 24:12 toteaa: “Kun vääryys saa vallan, monien rakkaus kylmenee” ja toisaalta ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa” (1. Joh. 4:18).

Jeesukselle sielun ja mielen haavojen hoitaminen eivät kuitenkaan ole ristiriidassa keskenään vaan osa samaa evankeliumin työtä. Lähettäessään opetuslapsia julistamaan evankeliumia hän kehottaa heitä parantamaan myös kaikkia sairaita. Mielen haavoja ja sairauksia ei silloin ehkä osattu samaan tapaan nähdä kuin nyt, mutta aivan varmasti Jeesus tarkoitti myös näitä haavoja, joita ihmiset toisilleen aiheuttavat – ja valitettavasti toisinaan myös uskonnon nimissä.

Asennoituminen toiseen paljastaa oman sydämen tilan, mutta sillä voi olla itselle myös vakavat seurauksensa: ’Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Sillä mitalla, jolla te mittaatte, tullaan teillekin mittaamaan’ muistutti Jeesus. Moderni lääketiede ja aivotutkimus ovat osoittaneet, miten toisia vahingoittava särkyy myös itse. Ihmisen ei ole hyvä olla, mutta omien ongelmien kohtaamisen sijaan vika nähdään muissa, toisista vian etsimisestä tulee loputonta ja se vaikuttaa lähisuhteisiin. Lopulta tekijän omakin terveys kärsii ja näkyy mm. somaattisina sairauksina. Trauma siirtyy uusille sukupolville ja vaikuttaa heidän elämään.

Vastakohtana kovalle ja tuomitsevalle ihmismielelle isoäitini isoäidille näyttäytyi lempeä kristillisyys, jonka ydin lienee oivalluksessa, ettei uskonopin puhtautta ilmennä oikea tai perusteltu tuomio, vaan se että tuomio jätetään julistamatta. Evankeliumin läsnäolosta ei siten todista uskonopin puhtauden valvojien tai toisia kyräilevien mielipide vaan se, että syntiin langennut tuomion ansaitseva ihminen saa edelleen kuulla armahduksen ja uskoa. Siksi suvussani koettua ja todeksi elettyä perintöä on myös se, että liikkeen julistuksesta moni on löytänyt sieluunsa rauhan. Yritän puhua tästä siksi nyt vähän lisää.

Jumalan koko pelastussuunnitelman ydin on siinä, ettei armahdettu ihminen ansaitse sitä. Pyhä Hengen tehtävä on avata ihmiselle tunto omasta syntisyydestä ja johtaa sen jälkeen evankeliumin äärelle, jossa luvataan kaikki synnit anteeksi. Tuossa armon todellisuudessa, jossa uskotaan ja annetaan syntejä anteeksi, tulee todeksi myös Jumalan valtakunta. Se on lempeää kristillisyyttä, jonka ulkoiset muodot tai nimitykset ovat historian saatossa vaihdelleet. Se ei koskaan saisi näkyvää muotoa tai rajoja maan päällä vaan ulottuisi sydämestä sydämeen uskon todellisuutena ainoastaan elävässä yhteydessä Herraan Jeesukseen Kristukseen, jonka hengellisen ruumiin jäseniä ovat myös perille päässeet pyhät.

Paavali lähettää vankilasta valtavan lohduttavia kirjeitä samanlaisten kysymyksien kanssa kamppaileville seurakunnille. Näistä yksi puhuttelevimpia on kirje kolossalaisille. He olivat jakaantuneet käsityksissään juutalaisuuteen liittyen perinnäissääntöjen noudattamisessa, rakkaus on särkynyt. Paavalin toivotaan asettuvan jommallekummalle puolelle, mutta hän puhutteleekin molempia. Ainoa keino seurakunnalle selviytyä olisi nostaa katse siitä, mikä on maan päällä ja inhimillistä ylös kohti taivasta: : “Ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä, älkää sitä mikä on maan päällä” (Kol. 3:2).

Ja jatkaa: “Toivon, että he rakkauden yhteen liittäminä saisivat rohkeutta ja saavuttaisivat rikkaimman ja syvimmän tiedon: tulisivat tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.” (Kol. 2:2-3). Rakkauden yhteen liittäminä Paavalin mukaan olisi mahdollista saavuttaa ei vain kaikki viisauden ja tiedon aarteet, vaan tulla tuntemaan jopa Jumalan salaisuudet.

Sana “Kristus” toistuukin tässä Paavalin kirjeessä: “Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis. Teidän voittajan palkintoanne ei saa riistää teiltä kukaan, joka nöyryyttää itseään kieltäymyksin, vajoaa näkyihinsä ja palvoo enkeleitä. Sellaisen ihmisen tekevät hänen omat tyhjät ajatuksensa ylpeäksi, eikä hänellä ole yhteyttä Kristukseen, päähän, joka huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla” (Kol. 2:16-19).

Uskon todellisuuden lähellä tulisi aina olemaan ihmisten luomaa varjoa, mutta voittajan palkintoa ei kukaan ihminen saisi toiselta riistää. Seurakunta ja sen jäsenet voisivat itse pysyä elossa ja kasvaa vain yhteydessä Kristukseen. Silloin saavutettavana olisi kuitenkin jotain niin suurta, mitä Paavali kutsuu kaikkivaltiaan perinnöksi: “Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” Kol. 1:12-14.

Tämän salaisuuden paljastamisen Paavali koki omaksi tehtäväkseen: “Minusta on tullut sen palvelija, kun Jumala suunnitelmansa mukaisesti uskoi minun tehtäväkseni ilmoittaa teille täydellisesti sanansa, salaisuutensa, joka on ollut kätkössä aikojen alusta, sukupolvesta toiseen, mutta jonka Jumala nyt on paljastanut pyhilleen. Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne (tai Kristus teissä), kirkkauden toivo.” Kol. 1:26-27

Mutta mitä tämä Paavalin mainitsema häikäisevän kirkas, kaikille ilmoitettava salaisuus, voisikaan tarkoittaa?

Niin kuin sinä katsoit Pietariin

Minua on syvästi puhutellut viime vuosina se, miten kristillinen kirkko sai alkunsa. Johannes Kastajan luota kasteen jälkeen lähtenyt Jeesus tekee monta juutalaiselle rabbille poikkeavaa valintaa. Ensin hän johtaa seuraajansa Samarian läpi, jotka juutalaisten mielestä olisivat eriseuraisia ja joiden tavat ja uskonkäsitys uhkasivat uskovien yhteisöä ja siksi heidän kanssaan ei saanut olla missään tekemisissä. Jaakobin kaivolla Jeesus kaiken lisäksi alkaa puhutella Samarialaista naista. On keskipäivän helteinen hetki. Nainen on tullut silloin kaivolle, koska olettaa voivansa hakea silloin vettä rauhassa, koska on tullut menneisyytensä takia Samarian muiden naisten hylkimäksi. Kyseessä on hyljeksityistä hyljeksityin ihminen.

Naista on lukuisissa saarnoissa kutsuttu moraalittomaksi useiden aviosuhteiden takia, mutta silloin unohtuu, ettei nainen voinut tuolloin päättää itse avioliitostaan. Isän tehtävä oli neuvotella tyttärelle kelvollinen avioliitto, jonka jälkeen nainen oli miehensä omaisuutta. Kyseessä oli siis todennäköisesti orpo, tai avioton lapsi, joka ei saanut isänsä neuvottelemaa avioliiton suojaa vaan päätyi kauppatavarana lopulta sellaiselle, joka ei edes viitsinyt tehdä hänen kanssaan avioliittolupausta. Jeesus puhuttelee naista ja kertoo, miten oli alkanut aika, jolloin enää ei olisi väliä palveltaisiinko Jumalaa Jerusalemissa tai Samarian vuorella (siinä tai tässä paikassa) – vaan hengessä ja totuudessa. Raamattu kertoo, miten nainen lopulta uskoo (huomaa, ettei Jeesuksen omat opetuslapset tai veljet pidä häntä vielä Messiaana ja Tuomas vielä ylösnousemuksenkin jälkeen sanoo, ettei hän usko, jos ei saa pistää kättään Jeesuksen haavoihin) ja kuitenkin miten monet samarialaiset tuon naisen todistuksen jälkeen kuitenkin uskoivat.

Siihen päättyi 400 vuotta kestänyt profeetallinen hiljaisuus, joka alkoi, kun profeetta Aamos ajettiin ulos Bethelistä, kun silloiset papit eivät enää kestäneet hänen puhutteluaan. Sinne ei jäänyt kenties enää montaakaan, jotka hänen sanojaan olisivat uskoneet. Perinteisten jumalanpalvelusmenojen pauhu kuului siellä kuitenkin ja vuosisatojen ajan ihmisjoukot vaelsivat toimittamaan säädettyjä uhritoimituksia. Aamoksen elämästä ei paljoa sen jälkeen tiedetä, vaikka yksinäistä on varmasti ollut. Jeesukselle juuri tämä profeetta vaikutti kuitenkin läheiseltä.

Hengen ja totuuden luoma uskon yhteys Elämän Herraan Jeesukseen tulisi avautumaan ennen muuta niille, jotka usein itse olisivat hyljeksittyjä tai vainon kohteena. Ehtoollisrukouksessa pyydämme riipaisevan kauniisti, että Jumalan Poika katsoisi meitäkin niin kuin syntistä naista fariseuksen huoneessa. Voitte uskoa, että sielläkin oli niitä, joille tämä oli pöyristyttävää ja he pitivät Jeesuksen toimintaa loukkaavana omia pyhiä arvoja kohtaan. Tässäkin tapauksessa hyljeksityn ihmisen kohtalo ja usko olivat Jeesukselle tärkeämpiä.

Pietari ei päätynyt johtamaan alkuseurakuntaa omien vahvuuksiensa vuoksi. Jeesuksen puhuttelu Pietarille “Simon, Joonan poika”, liittyy tilanteeseen, jossa Jeesus lähestyy hänet kieltänyttä Pietaria. Ehtoollisrukous jatkuu pyynnöllä, että katsoisit meihin kuin Pietariin, kun hän oli sinut kieltänyt. Tuon katseen jälkeen Jeesus palaa rakkauden merkitykseen ja kysyy Pietarilta kolmeen kertaan rakastatko sinä minua. Kaiken lähtökohtana pysyisi rakkaus, joka Kristuksessa lähestyy, jossa todeksi tulee Jumalan armo, joka etsii jokaista. Jos tuomio olisi jätetty ihmisten tehtäväksi, todennäköisesti kukaan ei armoa saisi ja pääsisi Jumalan luokse.

Ristillä Jeesus on taistelemassa jokaisen puolesta. Siinä hän rukoilee myös niidenkin puolesta, jotka ovat häntä kiduttaneet ja hänet ristiinnaulinneet, jotta heitäkään ei suljettaisi armon ulkopuolelle. Olennaista olisi säilyttää näky ristillä puolestamme taistelevasta Kristuksesta. Siinä luulot itsestämme ja omasta pyhyydestä karisevat – ja Jumalan armo voi sulattaa kovettuneet mielet – ja tilalle astuu ilo. Silloin sydämeen syttyy myös rakkaus, jota ilman kukaan meistä ei lopulta ole mitään.

Minun uskoni ei ole muuta kuin ansaitsematonta armoa. Uskonvanhurskaus on sitä, että Kristus ottaa kannettavakseen meidänkin syntimme ja tulee itse niiden tilalle. Juuri tätä Paavali mielestäni tarkoitti puhuessaan salaisuudesta, jossa Kristus on keskellämme, jopa meissä itsessämme. Usko on sitä, että Kristus taistelee meissä – ja me voimme turvata siihen, että senkin taistelun hän on voittanut. Pahan valta on murrettu. Kun Jumalaa katsoo meitä, Hän näkee vain ainoan Poikansa. Siksi me olemme vanhurskaat, siksi meillä on Isän luona koti ja kelpaamme Hänen lapsikseen.

Etsijä Arvo Pärt

Muutama viikko sitten poikkesimme perheeni kanssa Laulasmaalla Virossa Arvo Pärt -keskuksessa. Sain nuorena poikana Candomino kuorossa tutustua Arvo Pärtin musiikkiin Tauno Satomaan johdolla. Lauloimme ainakin Pärtin Passiota. Joitakin vuosia aiemmin 1980-luvun alussa Pärt oli paennut Neuvosto-Virosta, jossa ei voinut enää vapaasti säveltää.

Kokemusken taustalla oli hänen hengellinen heräämisensä, jonka tuloksena syntyi ensin Credo -teos (1968). Sitä seurasi seitsemän vuoden hiljaisuus, jolloin se entinen elämä, joka oli taannut Pärtille toimeentulon ja perheelle turvatun elämän, mureni pois tuntemattoman ja epävarman edessä. Hän ei kuitenkaan voinut enää palata entiseen, mutta ei löytänyt myöskään vielä omaa ääntään tai ilmaisuaan, kunnes eräänä päivänä vaimon ja lasten jo odottaessa eteisessä kävelylle lähtemistä – pianon koskettimia tapaillessa syntyi uusi ilmaisumuoto ja teos ”Für Alina” (1976).

Pärtin oivalluksen ytimessä oli näky, jossa jokaisella äänellä samaan tapaan kuin ihmisillä oli kuin oma sielunsa, syvempi tarkoituksensa tai sointi, joka oli kohdattava. Samalla syntyi hänelle omintakeinen sävelkuvasto, jossa jokainen ääni on kuin kellojen soittoa ja jossa vastakkaisia riitasointujakin yhdistämällä syntyy harmonia. Tuosta oivalluksesta alkoi Pärtin vuolas luova kausi, jonka mahdollistamiseksi hänen oli lopulta paettava kotimaastaan (ja jonne hän palasi vasta 30 vuotta myöhemmin).

Pärtin hengellinen etsintä johti hänet Athos-vuorella asuneen venäläistä alkuperää olevan Pyhän Silouanin tekstien äärelle. Silouan ei itse osannut juurikaan kirjoittaa, mutta hänen oppilaansa tallensivat hänen ajatuksiaan, kuten:

”Ne, jotka eivät pidä lähimmäisistään ja hylkäävät heidät, ovat olemukseltaan köyhiä. He eivät tunne tosi Jumalaa, joka on kaiken kattava rakkaus.”

”Ymmärrä kaksi ajatusta ja pelkää niitä. Toinen sanoo: ”Olet pyhimys” ja toinen: ”Et pelastu.” Molemmat ajatukset ovat viholliselta, eikä niissä ole totuutta. Mutta ajattele näin: Minä olen suuri syntinen, mutta Herra on armollinen. Hän rakastaa ihmisiä hyvin paljon, ja Hän antaa syntini anteeksi.”

”Ihmisten välisen rauhan ehto on, että jokainen pysyy tietoisena omasta vääryydestään.”

Silouan päätyi oman hengellisen kamppailuissaan siihen, että ihminen, joka kiinnittää huomionsa muiden tekemisiin ja heidän syntisyytensä, on jo kadottanut Jumalan.

Silouan pohti Adamin kohtaloa. Tuo paratiisissa kasvanut mies, joka oli saanut todella kokea Jumalan peittelemättömän läsnäolon ja rakkauden, joutui kohtaamaan sitten omien tekojensa tuhoisan vaikutuksen ja todistamaan sen seuraukset myös omassa perheessään, kun hänen oma poikansa päätyi tappamaan veljensä:

”Kun hän näki poikansa Abelin surmaavan hänen veljensä Kainin, Aadamin suru oli vieläkin raskaampaa. Hänen sielunsa oli raskas, ja hän valitti ja ajatteli: ”Kansat ja kansakunnat polveutuvat minusta ja lisääntyvät, ja kärsimys on heidän osansa, ja he elävät vihamielisyydessä keskenään ja yrittäen tuhota toisensa.” Ja hänen surunsa ulottui leveäksi kuin meri, jota vain sielu, joka on oppinut tuntemaan Herran ja Hänen rakkautensa suuruuden meitä kohtaan, voi lopulta ymmärtää. Minäkin olen menettänyt armon ja anon Aadamin kanssa: ”Ole minulle armollinen, oi Herra! Lahjoita minulle nöyryyden ja rakkauden henki” (Saint Silouan).

Näihin sanoihin päättyy myös Pärtin Silouanin tekstiin säveltämä teos Aadamin katumus (Adams Lament), joka valmistui vuonna 2009 yli 20 vuoden yritysten jälkeen.

Päätän puheenvuoroni toiseen Pärtin saman aikakauden teokseen, jonka hän sävelsi Pyhän Patrikin rukoukseen. Tuo rukous syntyi epätoivon hetkellä, kun Patrik henkensä hädässä paetessaan oli joutunut vihamiestensä väijytykseen, jotka halusivat tappaa hänet. Patrik vaipuu polvilleen ja lausuu tämän rukouksen, joka tunnetaan nimellä Peuran huuto (Deer’s Cry). Siinä rukoilija tunnistaa Kristuksen lopulta kaikessa ympärillään, jopa niissä, jotka ovat käymässä hänen kimppuunsa. Siinä rukouksessa pahan mahti kuitenkin menettää otteensa eikä pysty enää satuttamaan. Patrikin vainoajat näkevät metsässä vain peuroja ja hän selviytyy:

Kristus kanssani, Kristus edessäni, Kristus takanani,
Christ with me, Christ before me, Christ behind me,

Kristus kanssani.
Christ with me.

Säveltänyt Arvo Part Pyhän Patrikin rukoukseen ”Peuran huuto” (Deer’s Cry).

Antti Pentikäinen