Tuomo Törmänen on arvioinut Kotimaa24:n Verkkoessee-blogissa kirjoittamaani Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historian kolmatta osaa Myrskyjen keskellä. Tekstin perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei hän ole täysin sisäistänyt teoksen luonnetta.
Tutkimukseni on nimenomaan keskusjärjestö SRK:n historiateos 1960- ja 1970-luvuilta. Se ei ole koko vanhoillislestadiolaisuuden historia tuolta ajalta saati 1970-luvun hoitokokousten historia. Niinpä on metodologisesti perusteltua, suorastaan välttämätöntä, että asioita tarkastellaan SRK:n näkökulmasta. Tutkimusnäkökulmasta johtuen teoksen sivuilla pääsevät ääneen lähinnä SRK:n tuolloiset työntekijät ja vastuunkantajat, joiden työtä ja ratkaisuja kuvaan ja arvioin tutkimuksessani.
Törmänen on pettynyt siihen, ettei 1970-luvun hoitokokouksia ole käsitelty laajemmin. Nyt niiden käsittely muodostaa yhden kirjan kymmenestä pääluvusta. Tämä johtuu siitä, että tarkastelen hoitokokouksia muiden asioiden tavoin nimenomaan SRK:n näkökulmasta. Vaikka monien mielikuvissa hoitokokoukset värittävät vahvasti käsitystä vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvusta, aikalaislähteissä ne ovat vain yksi – joskin tärkeä – osa tuon ajan tapahtumista. Edes vilkkaimmassa vaiheessaan vuosina 1978–1979 hoitokokoukset eivät yksin muodostaneet koko todellisuutta.
***
Törmäsen mukaan kirjassa pääsevät ääneen hoitokokousten järjestäjät mutta eivät niistä kärsineet. Kirjoittaessaan SRK:n edustajista kokousten järjestäjinä hän antaa kuvan, ettei ole lukenut tutkimukseni hoitokokouksia käsittelevää osuutta tai ei halua uskoa sitä. Tutkimuksessa nimittäin tulee selvästi esille, että suuri enemmistö hoitokokouksista oli paikallisten rauhanyhdistysten järjestämiä ja SRK lähetti niihin edustajansa paikallisten pyynnöstä. Toki osassa kokouksia SRK oli itse aloitteellinen.
Totta on, että kirjassa kertovat näkemyksiään hoitokokouksista vain SRK:n edustajat. Jos tarkoituksena olisi ollut tutkia hoitokokouksia sinänsä, tämä olisi ilman muuta merkittävä puute ja metodologinen virhe. Se ei kuitenkaan ollut tutkimukseni fokus. Yksittäisten osallistujien kokemukset jäävät tutkimusnäkökulmasta ja resurssien rajallisuudesta johtuen kirjassani kauttaaltaan melko vähälle huomiolle. Päivämies-lehden uutisia lainaamalla olen pyrkinyt tuomaan esille myös tätä näkökulmaa. Törmäsen kaipaaman hoitokokousten uhrien näkökulman esille tuominen yksinomaisena olisi kuitenkin paha metodologinen virhe sekin. Valtaosa hoitokokouksissa mukana olleista vanhoillislestadiolaisista nimittäin selvisi niistä ilman erityisiä traumoja.
Törmänen tyrmää tutkimuksessa esittämäni käsityksen, jonka mukaan hoitokokousten tavoitteena oli, että ”hoidettaviksi” joutuneet henkilöt olisivat pysyneet vanhoillislestadiolaisina. Hän väittää: ”Todellisuudessa hoitokokouksissa pyrittiin siihen, että vanhoillislestadiolaiset saataisiin tarvittaessa uskonnollisen painostuksen keinoin uskomaan ja suhtautumaan ajankohtaisiin kysymyksiin herätysliikkeen johdon tahdon mukaisesti.” Mihin tämä väite perustuu? Onko kirja-arvostelu oikea paikka esittää arvioijan oma mielipide ”lopullisena totuutena”?
Törmänen väittää minun arvioineen, että hoitokokousten tavoitteessa ”pääosin onnistuttiin”. Todellisuudessa olen kirjoittanut päätelmänäni: ”[Hoitokokouksissa] asiaa tarkasteltiin koko ajan lopputuloksen kannalta, jolloin yksilön etu oli aina se, että häntä tarvittaessa hoidettiin, jotta hän pysyisi uskomassa. Tästä näkökulmasta tavoitteessa pääosin onnistuttiin.” Kyse on pyrkimyksestä kuvata hoitokokouksissa vallinnutta ajattelutapaa, ei siihen yhtymisestä. Törmänen antaa tässä kohdin harhaanjohtavan kuvan tutkimukseni sisällöstä.
***
Törmänen kritisoi sitä, että tutkimuksessa nousee vahvasti esille yksi nimi, saarnaaja ja SRK:n johtokunnan ja sen työvaliokunnan jäsen Heikki Saari. Yksi tutkimukseni tuloksista on, että Saari oli hoitokokouksissa keskeinen vaikuttaja. Hän oli mukana lähes puolessa kokouksista, joihin SRK lähetti edustajia, otti yleensä aktiivisen roolin ja esitti kärjekkäitä kommentteja. Monet hoitokokouksissa esiintyneet ongelmat, joita olen kirjassa analysoinut, liittyivät juuri Heikki Saareen. Samalla olen tuonut selvästi esille sen, ettei yksi mies voi kovin paljon saada aikaan, ellei hänen anneta toimia. Saaren tukijoita en ole kuitenkaan pystynyt yksilöimään, koska heidän nimensä eivät nouse lähteissä esille. Niinpä vastuu hänen toimintansa sallimisesta jää kollektiivisesti SRK:n johtokunnalle.
Törmäsen mukaan SRK:n tulisi avata hoitokokouksiin liittyvät asiakirjat historiantutkimuksen käyttöön huolimatta siitä, että ne ovat luonteeltaan sielunhoidollisia asiakirjoja. Hänen mielestään SRK:n asettama 70 vuoden suoja-aika on liian pitkä. Ottamatta asiaan kantaa mainitsen vain vertailun vuoksi sen tosiasian, että katolinen kirkko on asettanut penitentiaarivirastonsa sielunhoidollisille asiakirjoille 500 vuoden suoja-ajan, ennen kuin ne vapautuvat tutkijoiden käyttöön.
Törmäsen mielestä on edellä sanotun kanssa ristiriidassa, että tutkimuksessa on mainintoja yksittäisten henkilöiden parannuksenteoista. Hän kysyy, eikö parannuksessa ole aina kyse rippisalaisuudesta. Salaripin osalta ehdottomasti onkin, mutta silloin kun joku tekee julkisesti parannuksen yleisesti tiedossa olleesta asiasta, tilanne on toinen. Olisin olettanut Törmäsen pappina ja kirkkohistorian tutkijana tuntevan tämän periaatteellisen eron.
Törmänen väittää minun esittäneen ”epämääräistä vihjailua” esimerkiksi entisen Kuusamon kirkkoherran Antti Poukkulan elämänvaiheista. Tähän voin vain todeta, että olen monissa kohdin hienotunteisuussyistä jättänyt ikävät tosiasiat alaviitteisiin, missä ne ilmeisesti ovat jääneet Törmäseltä huomaamatta.
Lopuksi Törmänen kuvailee laajasti ja kriittisessä sävyssä monia vanhoillislestadiolaisuuden piirteitä 1960- ja 1970-luvuilla. Kuvaus on täysin paikkansa pitävää: esille nostetut asiat ovat tutkimukseni tuloksia. Sen sijaan hämäräksi jää, miksi hän kirja-arvostelussa nostaa nämä asiat esille kriittisessä sävyssä. Törmäsen kritiikki tuntuu kohdistuvan tutkimuksen sijasta tutkimuskohteena olleisiin asioihin. Niissä on toki aihetta kriittisiinkin arvioihin, mutta mielestäni kirja-arvostelu ei ole oikea paikka tällaisen kritiikin esittämiseen.
***
Jos lukija odottaa kirjalta jotakin muuta kuin SRK:n historian kuvausta, kuten Törmänen vaikuttaa tehneen, hän varmasti pettyy. Mielestäni kirja antaa lukijalle paljon uutta tutkimustietoa SRK:n ja osin koko vanhoillislestadiolaisuuden vaiheista 1960- ja 1970-luvuilla. Se ei ole vain ”vanhoillislestadiolaisen identiteetin ja itseymmärryksen rakentamista”, kuten Törmänen väittää. Täydellinen ja tyhjentävä esitys se ei tietenkään ole – kuten ei mikään mukaan tutkimus. Tuleville tutkijoille jää varmasti täydennettävää monien asioiden osalta, joita olen tässä kirjassa voinut käsitellä vain yleisellä tasolla.
Toivon Törmäsen tavoin, että kirja synnyttää avointa ja rehellistä keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden lähihistoriasta. Avoin ja rehellinen keskustelu edellyttää, että asioita tarkastellaan ilman ennakkokäsityksiä. Sitä olisin Törmäseltäkin toivonut.
Ari-Pekka Palola
FT, historiantutkija, kustannuspäällikkö
Kun Ari-Pekka Palola on kustannuspäällikkö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksessä, niin sen näkyy vastineessa Tuomo Törmäsen kirja-arvosteluun. Sen lauluja laulaa, jonka leivissä toimii.
Kuvaavaa lestadiolaiselle liikkeelle on Palolan toteamus: ”Ottamatta asiaan kantaa mainitsen vain vertailun vuoksi sen tosiasian, että katolinen kirkko on asettanut penitentiaarivirastonsa sielunhoidollisille asiakirjoille 500 vuoden suoja-ajan, ennen kuin ne vapautuvat tutkijoiden käyttöön.”
Vertailukohta on osuva, kun katolisuus ja esikoislestadiolaisuus kamppailevat samojen ongelmien kanssa. Ja molempien ongelmat johtuvat laittomuuden teologiasta.
https://srk.fi/fi/yhteystiedot/srkn-henkilokunta/
Pari huomiota.
Palolalta:
”Tutkimuksessa nimittäin tulee selvästi esille, että suuri enemmistö hoitokokouksista oli paikallisten rauhanyhdistysten järjestämiä ja SRK lähetti niihin edustajansa paikallisten pyynnöstä. Toki osassa kokouksia SRK oli itse aloitteellinen.”
Tuliko A-P tutkimuksessasi ilmi sellainen seikka, että SRK olisi jo etukäteen pedannut tulevia hoitokokouksia ja osallisuuttaan niihin kirjoittamalla rauhanyhdistyksille lähetettäviin nk. paimenkirjeisiin ohjeistusta, jos ja kun seurakunnassa ilmenisi tottelemattomuutta television tms. asian suhteen? Heino Korpela, joka kuului niihin aikoihin rauhanyhdistyksen johtokuntaan, on kertonut minulle, että SRK:lta nimenomaisesti tuli paimenkirjeessä ohjeistus PYYTÄÄ HEITÄ APUUN HOITOTILANTEISSA.
Jokainen vl-liikkeessä aikaa talostellut ihminen tietää, että jokaisesta rauhanyhdistyksestä on vedetty kuumat punaiset linjat SRK:hon päin, eli ei paikallisissa ry:issä paljoa omin päin voi oikein mitään tehdä. Sen osoittaa myös historiikki hyvin selvästi eli asiasta on oikeastaan ihan turha edes puhua.
Se ei ole oikeastaan edes se oleellisin asia, eli turha on oljenkorteen tarttua tuossa ikävässä ja murheellisessa tragediassa. Oleellista on se, minkälaista mallia SRK:n miehet näyttivät hoitokokouksissa, miten tottelemattomia piti hoitaa.
Lauma raatelevia susia päästettiin irti, kaikki sudet raatelivat lammaslaumaa minkä kerkesivät ja vain se susi ammuttiin, joka raateli pahiten ja eniten. Muut puhdistuivat siinä kun yksi tapettiin. Näinhän se oikeasti meni.
Vaikka jokaikinen hoitokokous olisi ollut paikallisen rauhanyhdistyksen järjestämä, niin SRK:n miesten ei olisi pitänyt olla niin julmia ja kiusata niin paljon ihmisiä. He myös sallivat, että ilman heitäkin järjestettiin hoitokokouksia – oliko se sama määrä mitä he itse järjestivät vai jopa enempikin – ja kyllä niissäkin kokouksissa oli piru irti oikein kunnolla. Koko hommassa päällimmäinen ajatus oli se, että nyt saa päästää kaikki pahuus valloilleen kun hoidetaan ”siionia” kuntoon. Eli tarkoitan sitä, että sai juoruta, epäillä, kaivella ja käyttää kaikkia mahdollisia tosi kyseenalaisia keinoja tottelemattomien nujertamiseksi.
”Tietääkö vielä joku jotain lisää tämän sisaren elämästä?”
Palolalta:
”Valtaosa hoitokokouksissa mukana olleista vanhoillislestadiolaisista nimittäin selvisi niistä ilman erityisiä traumoja.”
Tämä lause suorastaan kuohuttaa minua 🙁
Jos joku on huojentunut ajatuksesta, että valtaosa hoitokokouksen kokeneista ihmisistä selvisi niistä ilman traumoja, niin minä en totisesti ole. Minkälainen on tunne-elämä ihmisellä, jota ei hetkauta kokea itse tai katsoa kiusaamista, nöyryyttämistä, kyykyttämistä, halveksuntaa, alistamista julkisesti ilman minkäänlaista mahdollisuutta puolustaa itseään? Minkälainen? Tunnekylmä? Tuottaako uskonyhteisö tunnekylmiä ihmisiä?
Tosiasiassa en usko tuohon väitteeseen. En alkuunkaan, en ollenkaan. Olen kokenut sen järkyttävän pelon ilmapiirin, mikä hoitokokouksissa vallitsi. Olen nähnyt lukemattomia kertoja, kuinka ihmiset ovat tärisseet seurakunnan edessä anelemassa ”syntejään” anteeksi kuitenkaan saamatta niitä anteeksi. Ja sen pelon, sen pelon näin myös muiden kasvoilta kun hädissäni katselin ympärilleni penkissä istuessani ja nyt, nyt itkettää.
Anteeksi vaan Ari-Pekka, sinua on nyt huijattu. Kyllä suurin osa ON traumatisoitunut. Mutta kuka sen on uskaltanut ja uskaltaa tunnustaa, kun hoitokokoukset on pitänyt kokea siunauksellisina? Niin, kuka? Aika harva.
Ja miettikää kaikki historiikin lukeneet, kuinka ihmeessä kukaan voi nöhdä ihan mitään siunauksellisuutta hoitokokouksissa? Mielivallassa ei ole ihan mitään siunauksellisuutta ja on todella ihme, jos sellaisen alla ei traumatsoidu!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Ymmärrän hyvin Mika Rantasta ja Vuokko Ilolaa. Tunteet purkautuvat pintaan. Palolan propagandistinen teos ja sen puolustuspuhe on uhrien silmille sylkemistä, kun heidät ohitetaan ja pestään puhtaaksi väärintekijöitä. Samalla se osoittaa, ettei julmuus ole liikkeessä kadonnut. Se on vain muuttanut muotoaan, mutta on yhtä välinpitämätöntä lähimmäisiä kohtaan kuin hoitokokouksien aikana. Kiillotetaan maljan ulkopuolta, mutta sisältöä ei kaadeta pöydälle. Mikään ei voi muuttua, kun arvomaailma ei muutu.
Sakari Häkkinen totesi: ”vuonna 1987 arkkipiispa John Vikström totesi vanhoillislestadiolaisten kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen, että eroista huolimatta vanhoillislestadiolainen näkemys mahtuu luterilaiseen tunnustukseen ja liike hyväksytään kirkossa.”
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/piispaehdokkaat-arvioivat-vanhoillislestadiolaisten-pelastuskasitysta/
En pysty ymmärtämään, miten luterilainen kirkko on pystynyt hurskastelemaan vuosikymmeniä. Siten se on omalta osaltaan peitellyt esikoislestadiolaisten syntejä. Jos kirkko olisi oikeudenmukainen, se olisi tuonut valoon hoitokokouksia, mutta se sulki silmänsä ja katsoi toisaalle.
Missä on luterilaisten vaikuttajien anteeksipyyntö uhreilta? Kun he ovat antaneet lestadiolaisuudelle hyväksymisstatuksen, on heidän velvollisuutensa ollut ja on edelleen valvoa, miten statusta käytetään.
Tapio Tuomaala, olen pitkälti samaa mieltä kanssasi. Vanhoillislestadiolaisuus ja esikoislestadiolaisuus ovat kuitenkin kaksi erillään toimivaa lestadiolaisuuden haaraa. Vaikka ne ovat lestadiolaisuuden osaryhmiä ja samankaltaisia, ne ovat erillisiä herätysliikkeitä.
Ari-Pekka Palola: ”Valtaosa hoitokokouksissa mukana olleista vanhoillislestadiolaisista nimittäin selvisi niistä ilman erityisiä traumoja.”
Onko tätä tutkittu puolueettoman tahon (eli psykologien ja muiden alan asiantuntijoiden) toimesta heti silloin kun hoitokouksia vielä pidettiin laajalti? Tarkistamatta väitän että ei ole, eikä tullut edes mieleen. Ja jos näitä olisi tutkittu, olisiko hoitokokousten kohteilla ollut todellinen mahdollisuus puhua kokemuksistaan rehellisesti leimautumatta, mikäli kokemukset olisivat olleet yhteisön kannalta negatiivisia ja todentaneet hoitokokousten traumaattisuuden?
Nämä ovat asioita, jotka jäävät usein täysin huomiotta ihmisten kontrollointiin keskittyvissä ainoan oikean totuuden yhteisöissä. Tällaisilla yhteisöillä ei ole mitään todellisia välineitä kohdata aiheuttamiaan ongelmia sellaisena kuin ne ovat.
Sellaiset yhteisöt, jotka repivät ihmisiä rikki ja traumatisoivat heitä syyllistämällä, ovat pahuuden asialla, ja täysin riippumatta siitä, minkä jumalan nimeen vedoten ne yrittävät oikeuttaa pahuutensa.
Tohtori Ari-Pekka Palola kirjoitaa;
1. “Valtaosa hoitokokouksissa mukana olleista vanhoillislestadiolaisista nimittäin selvisi niistä ilman erityisiä traumoja.” (Palola)
Mihin tämä Palolan esittämä tieto perustuu? Vai onko kysymyksessä kaiketi hänen oma ajatus?
2. Ari-Pekka Palola kirjoittaa; ” Törmäsen mukaan SRK:n tulisi avata hoitokokouksiin liittyvät asiakirjat historiantutkimuksen käyttöön huolimatta siitä, että ne ovat luonteeltaan sielunhoidollisia asiakirjoja. Hänen mielestään SRK:n asettama 70 vuoden suoja-aika on liian pitkä. Ottamatta asiaan kantaa mainitsen vain vertailun vuoksi sen tosiasian, että katolinen kirkko on asettanut penitentiaarivirastonsa sielunhoidollisille asiakirjoille 500 vuoden suoja-ajan, ennen kuin ne vapautuvat tutkijoiden käyttöön.”
Onko SRK:lla siis joitakin salaisia sielunhoitoraportteja? Mikä on se teologinen ajatus/ aparaatti miksi tälläistä materiaalia on tuotettu?
Ari-Pekka Palola ottaa tässä verrokiksi Paavin katolisen katumustuomioistuimen, joka koski luostarista karanneita nunnia ja munkkeja. Onko SRK:ssa munkkeja ja nunnia? Vai mikä on Palolan vertauksen tarkoitus?
Tämä on Ari-Pekka Palolan kannalta kiusallinen blogiasetelma. Vierailevana kirjoittajana hän ei voi vastata kommenttiosioon. – En halua vähätellä kenenkään traumaattisia kokemuksia, mutta olisi hyvä, jos kommentoijat edes yrittäisivät huomioida em. lähtökohdan…
Toisaalta käyttäjätunnuksen tekemiseen menee kaikki pari minuuttia, että vastaaminen ei nyt ihan kovin hirmuisen työn takana ole, jos vastata haluaa. 🙂
1970-luvun tapahtumat liikkeessä läpieläneenä, ei ole epäselvyyttä siitä kuka tai ketkä olivat hoitokokousaallon takana: Oulussa istuva SRK:n johtokunta ja liikkeen julkaisut, jotka olivat tuon johtokunnan valvonnassa. Nyt korostetaan kovasti vain saarnaaja, taulukauppias Heikki Saaren osuutta. Ei hän yksin olisi voinut saada aikaan tätä tuhansia ja kymmeniätuhansia lestadiolaisia koskevaa puhdistusaaltoa. Kyllä jokaisessa kokouksessa ja jokaisella paikkakunnalla oli näitä pikkuheikkisaaria, jotka jopa matkivat hänen käytöstään ja hoitometodejaan. Olen tämän omin silmin nähnyt ja niin on nähnyt moni muukin.
Kuten Vuokko Ilola jo kertoi, on turha yrittää väittää muuta SRK: n johtokunnan osuudesta. On ihan sama, kuka muodollisesti hoitokokoukset järjesti ja kutsui koolle. Niiden takana olivat yhtä kaikki Oulusta annetut määräykset paikallisille yhdistyksille järjestää niitä. SRK: n johtokuntahan toimi tuon ajan opinmäärityksen mukaan ”Jumalan huoneen hallituksena”(!). Nyt vain yritetään häivyttää nimenomaan keskusyhdistyksen roolia ja niiden henkilöiden roolia, jotka vielä ovat elossa. Miksi? Todennäköisesti mahdollisen korvausvastuun pelossa.
Eräs tämän tutkimuksen motiivi on juuri häivyttää SRK:n johtomiesten ja muiden keskeisten vallankäyttäjien roolia ja vastuuta hoitokokouksista. SRK:n johtokuntahan ”pahoitteli” menneinä vuosina hoitokokouksia ja niissä ilmenneitä harhoja. Miksi? Silloinen puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen lausui tähän osuvan vastauksen: SRK:n historiankirjoituksen tähden (!). Tämä on varmasti totta. Ei siksi, että olisi niinkään kaduttu menneisyyden virheitä, vaan historiankirjoituksen vuoksi. Juuri siksi, että asia näyttäytyisi sekä liikkeen sisälle, että ulospäin siltä, että hoitokokousaalto olisi vain yhden harhautuneen saarnaajan aikaansaamaa. Tähän liittyy myös SRK: n nykyisten sisarjärjestöjen Ruotsissa (SFC) ja Pohjois-Amerikassa (LLC) itseymmärrykseen. Näistä jälkimmäinen syntyi puhtaasti Suomesta lyöneiden hoitokokousaaltojen seurauksena.
Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Kuten täällä on jo todettu, on naiivi lausunto, että enemmistö hoitokokouksissa läsnä olleista selvisi hoitokokouksista traumatisoitumatta. Millä se mitataan? Yksilöt ovat erilaisia ja reaktiot vaihtelevat. Yksi todiste siitä, että yhteisö traumatisoitui, ja pahasti, on pitkään jatkunut puhumattomuuden kulttuuri. Itse hoitokokouksista vaiettiin pitkään. Toisekseen vanhoillislestadiolaisuudessa ei pitkään aikaan, jos nytkään, ole voinut vapaasti keskustella opista ja elämästä. Miksi? Jokaisen vanhoillislestadiolaisen suurin pelko on joutua sielunhoidollisen huomion kohteeksi, joka tapahtuu usein lestadiolaisuudessa muiden kuullen, ellei täysin julkisesti.
Missä tahansa tutkimuksessa on pakko tehdä rajauksia ja näkökulmavalintoja. Palolan tutkimus tarvitsee jo tästäkin syystä täydennyksekseen ”hoitokokousten mikrohistorian”, jossa käydään ilmiö läpi tavallisten ihmisten näkökulmasta. En ota kantaa tutkimukseen, jota en ole (vielä) lukenut. Kolme huomiota vain:
1) Yleisestäkin historiasta tunnetaan kosolti tapauksia, joissa jokin toimenpide on organisoitu näyttämään spontaanilta ja ”alhaalta tulleelta”. Pyyntöön on sitten vastattu ns. viralliselta taholta. Tunnettuja esimerkkejä löytyy Suomen ja Baltian sekä Itä-Puolan alueelta 80 vuoden takaa. Joskus tämä osa totuudesta on tullut ilmi paljon tapahtumien jälkeen.
2) On myös tapauksia, joissa merkittäviä päätöksiä ja linjauksia tehtiin ilman pöytäkirjoja, suullisen valtuutuksen nojalla. Tai tietoisesti niin, että kirjallisia todisteita ei haluttu jättää. Tällaisia olivat mm. holokausti (yhdistelmä alhaalta tulevaa ja Hitlerin ohjeistamaa toimintaa) sekä Suomen puolustus- ja keskityssuunnitelmat itäistä uhkaa vastaan kylmän sodan aikana.
3) Historian tutkimus tapaa edistyä tiettyä reittiä: muistelmista ja reportaaseista analyyttisiin arvioihin ja virallisin historiateoksiin. Tässä olemme nyt. Seuraava vaihe on Palolan tutkimuksen arviointi ja täydentävä tutkimus.
Palolan kirjasta kaksi kolmasosaa käsittelee SRK:n organisaatiota, hallintoa ja toiminnan kehitystä (lähetystyö, julkaisutyö, lapsi- ja nuorisotyö, diakoniatoiminta, suviseurat). Tämä osuus on tietenkin järjestön virallisen historiikin olennainen osa. Se on hyvin dokumentoitu ja siitä saa hyvän käsityksen SRK:n toimintojen monipuolisuudesta. Ulkopuoliselle (kuten minulle) siinä on myös paljon uutta tietoa (kunhan vain jaksaa kahlata läpi). Onneksi tekstiä keventävät esim. ”konttorin tyttöjen” osuvat muistelukset.
Viimeinen kolmannes on otsikoitu ”SRK ajan muutosten keskellä”. Viimeistään tässä vaiheessa ulkopuolisenkin kiinnostus herää. Miten Palola selittää sen opillisen kehityksen, joka lopulta johti hoitokokouksiin? Miksi vain vanhoillisuus (eikä esim. Rauhan Sana tai esikoisuus) turvautui tällaisiin keinoihin? Saman yhteiskunnallisen murrosajan ja arvomaailman muutoksenhan muutkin lestadiolaisuuden haarat kokivat.
Tutkimusajanjakso alkaa ”pappiseriseuran” irtaantumisesta 1960–1961. Tämän jälkeen maallikkosiiven edustamalle eksklusiivisuudelle ei enää ollut vastavoimaa. Oikean uskon tunnusmerkiksi nousi kuuliaisuus seurakunnalle. Seurakunnan ääntä taas käytti ”Jumalan huoneen hallitus” (= SRK:n johto), joka puhui ”Herran suulla”. Näistä lähtökohdista katsoen ei ole ihme, että ajanjakso on myös uusien ”eriseurojen” aikaa: Siionin yhteisestä rakkaudesta saivat lähtöpassit niin Amerikan töröläläiset, Ruotsin morajärveläiset kuin Suomessa sillanpääläiset.
– Palola: ”[Hoitokokouksissa] asiaa tarkasteltiin koko ajan lopputuloksen kannalta, jolloin yksilön etu oli aina se, että häntä tarvittaessa hoidettiin, jotta hän pysyisi uskomassa. Tästä näkökulmasta tavoitteessa pääosin onnistuttiin.”
– Törmänen: ”Todellisuudessa hoitokokouksissa pyrittiin siihen, että vanhoillislestadiolaiset saataisiin tarvittaessa uskonnollisen painostuksen keinoin uskomaan ja suhtautumaan ajankohtaisiin kysymyksiin herätysliikkeen johdon tahdon mukaisesti.”
Mielestäni nämä lausumat eivät ole ristiriidassa. Hoitokokousten tavoite oli tosiaan, että hoidettava ”pysyisi uskomassa” eli vl-liikkeen jäsenenä. Se oli mahdollista vain olemalla kuuliainen Jumalan huoneen hallitukselle ja sen ”armoneuvoille”. Tämä kaikki tapahtui ”autuuden haastolla” eli tottelematon joutui ulos Jumalan valtakunnasta ja siis pelastuksen ulottumattomiin. Kyllä tässä ajatuskehyksessä painostaminenkin oli hoidettavan oman edun mukaista, hänet oli saatava näkemään mikä kauhistuttava kohtalo tottelemattomuuden seurauksena on. Ja tässä tavoitteessa tosiaan ”pääosin onnistuttiin”.
Myöhemmin on SRK todennut huoneenhallitusopin ja henkiopit harhaopeiksi. Mutta juuri niiden kyseenalaistaminen aikoinaan johti Jumalan valtakunnasta erottamiseen. Ne jotka SRK:n tavoitteen mukaisesti ”säilyivät uskomassa” joutuivat parannusta tehdessään alistumaan näille harhoille. Miten tällä voisi olla ”myönteinen vaikutus heidän uskonelämäänsä”? Viimeinen lainaus on Palolan kirjan viimeisestä lauseesta ennen tiivistelmää.
P.S. Manu Ryösö toteaa edellä, että Palola ei vierailevana kirjoittajana voi vastata kommenttiosioon. Onko asia todella niin? Eiköhän Kotimaa24 vieraskynillekin tämän mahdollisuuden anna – ainakin pitäisi antaa!
Minua ihmetyttää Palolan rinnastus SRK: n arkistojen salauksesta (muille kuin vanhoillislestadiolaiselle, liikkeen valtuuttamalle tutkijalle) Rooman kirkon käytäntöön arkistojensa suhteen. SRK-lestadiolaisuudessa on vanhastaan tuettu Lutherin tulkintaa Rooman kirkosta Ilmestyskirjan porttona…Ymmärrän, että tietyt eettiset, tietosuojaan ja rippisalaisuuteen liittyvät syyt ovat osasyynä arkistojen salaisille osille. Palola itse totesi hoitokokousarkistoihin tutustumisen ”henkisesti raskaiksi”. Niin varmasti. Kuitenkin, mitähän muita syitä arkistojen salaamiseen liittyy? Tämä jää vain arvailujen varaan. Uskoisin, että salaamispäätösten takana on vielä elossa olevia hoitomiehiä.
Vanhoillislestadiolaisuudessa kehoitetaan avoimeen ja rehelliseen keskusteluun nykyään. Hyvä niin. Tätä avointa ja rehellistä keskustelua voisi auttaa se, että SRK avaisi arkistonsa kenen tahansa tutkijan käyttöön. Tietenkin niin, että rippisalaisuuden piirissä tai muuten erityisen arkaluontoista materiaalia ei voisi tutkijakaan julkaista. Vain siinä tapauksessa, että joku tieto on aivan välttämätön tutkittavan asian kannalta, sen voisi hyvän maun puitteissa tehdä. Niin kauan, kuin SRK on sitä mieltä, että arkistoja pitää salata, ei todellinen avoin ja rehellinen keskustelu ole yhteiskunnassa mahdollista. Kyseessä ei ole vain liikkeen sisäinen asia. On arvioitu, että entisiä vanhoillislestadiolaisia on jo enemmän, kuin varsinaisia liikkeen sisäpuolella olevia aktiivijäseniä.
Toinen asia hoitokokouksiin liittyen. Joissakin hoitokokouksissa vannotettiin osallistujia kertomasta kenellekään liikkeen ulkopuolisille, edes omille lähisukulaisille, hoitokokoustapahtumista. Ymmärettävästi kaikki eivät noudattaneet tätä. Hyvä niin. Tälläisestä tietovuodosta saattoi sitten joutua uuteen hoitokokoukseen. Kai ainakin jotkut hoitomiehet ymmärsivät jollain tasolla, ettei kaikki se, mitä heidän johtamissaan hoitokokouksissa tapahtui, kestäisi päivänvaloa. Muistan nuo varoitukset: ” Ei saa kertoa ulkopuolisille !”.
Voisikohan muuten noista arkstoista ja niiden sisältämästä ”sielunhoidollisesta materiaalista” muodostua tietosuojalain tarkoittama henkilörekisteri? Silloinhan olisi laitonta edes säilyttää ko. tietoja, saati sitten niitä edelleen kerätä. Uskoisin, että SRK arkistoi edelleen tämän kaltaista materiaalia.