Tuomo Törmänen on arvioinut Kotimaa24:n Verkkoessee-blogissa kirjoittamaani Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historian kolmatta osaa Myrskyjen keskellä. Tekstin perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei hän ole täysin sisäistänyt teoksen luonnetta.
Tutkimukseni on nimenomaan keskusjärjestö SRK:n historiateos 1960- ja 1970-luvuilta. Se ei ole koko vanhoillislestadiolaisuuden historia tuolta ajalta saati 1970-luvun hoitokokousten historia. Niinpä on metodologisesti perusteltua, suorastaan välttämätöntä, että asioita tarkastellaan SRK:n näkökulmasta. Tutkimusnäkökulmasta johtuen teoksen sivuilla pääsevät ääneen lähinnä SRK:n tuolloiset työntekijät ja vastuunkantajat, joiden työtä ja ratkaisuja kuvaan ja arvioin tutkimuksessani.
Törmänen on pettynyt siihen, ettei 1970-luvun hoitokokouksia ole käsitelty laajemmin. Nyt niiden käsittely muodostaa yhden kirjan kymmenestä pääluvusta. Tämä johtuu siitä, että tarkastelen hoitokokouksia muiden asioiden tavoin nimenomaan SRK:n näkökulmasta. Vaikka monien mielikuvissa hoitokokoukset värittävät vahvasti käsitystä vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvusta, aikalaislähteissä ne ovat vain yksi – joskin tärkeä – osa tuon ajan tapahtumista. Edes vilkkaimmassa vaiheessaan vuosina 1978–1979 hoitokokoukset eivät yksin muodostaneet koko todellisuutta.
***
Törmäsen mukaan kirjassa pääsevät ääneen hoitokokousten järjestäjät mutta eivät niistä kärsineet. Kirjoittaessaan SRK:n edustajista kokousten järjestäjinä hän antaa kuvan, ettei ole lukenut tutkimukseni hoitokokouksia käsittelevää osuutta tai ei halua uskoa sitä. Tutkimuksessa nimittäin tulee selvästi esille, että suuri enemmistö hoitokokouksista oli paikallisten rauhanyhdistysten järjestämiä ja SRK lähetti niihin edustajansa paikallisten pyynnöstä. Toki osassa kokouksia SRK oli itse aloitteellinen.
Totta on, että kirjassa kertovat näkemyksiään hoitokokouksista vain SRK:n edustajat. Jos tarkoituksena olisi ollut tutkia hoitokokouksia sinänsä, tämä olisi ilman muuta merkittävä puute ja metodologinen virhe. Se ei kuitenkaan ollut tutkimukseni fokus. Yksittäisten osallistujien kokemukset jäävät tutkimusnäkökulmasta ja resurssien rajallisuudesta johtuen kirjassani kauttaaltaan melko vähälle huomiolle. Päivämies-lehden uutisia lainaamalla olen pyrkinyt tuomaan esille myös tätä näkökulmaa. Törmäsen kaipaaman hoitokokousten uhrien näkökulman esille tuominen yksinomaisena olisi kuitenkin paha metodologinen virhe sekin. Valtaosa hoitokokouksissa mukana olleista vanhoillislestadiolaisista nimittäin selvisi niistä ilman erityisiä traumoja.
Törmänen tyrmää tutkimuksessa esittämäni käsityksen, jonka mukaan hoitokokousten tavoitteena oli, että ”hoidettaviksi” joutuneet henkilöt olisivat pysyneet vanhoillislestadiolaisina. Hän väittää: ”Todellisuudessa hoitokokouksissa pyrittiin siihen, että vanhoillislestadiolaiset saataisiin tarvittaessa uskonnollisen painostuksen keinoin uskomaan ja suhtautumaan ajankohtaisiin kysymyksiin herätysliikkeen johdon tahdon mukaisesti.” Mihin tämä väite perustuu? Onko kirja-arvostelu oikea paikka esittää arvioijan oma mielipide ”lopullisena totuutena”?
Törmänen väittää minun arvioineen, että hoitokokousten tavoitteessa ”pääosin onnistuttiin”. Todellisuudessa olen kirjoittanut päätelmänäni: ”[Hoitokokouksissa] asiaa tarkasteltiin koko ajan lopputuloksen kannalta, jolloin yksilön etu oli aina se, että häntä tarvittaessa hoidettiin, jotta hän pysyisi uskomassa. Tästä näkökulmasta tavoitteessa pääosin onnistuttiin.” Kyse on pyrkimyksestä kuvata hoitokokouksissa vallinnutta ajattelutapaa, ei siihen yhtymisestä. Törmänen antaa tässä kohdin harhaanjohtavan kuvan tutkimukseni sisällöstä.
***
Törmänen kritisoi sitä, että tutkimuksessa nousee vahvasti esille yksi nimi, saarnaaja ja SRK:n johtokunnan ja sen työvaliokunnan jäsen Heikki Saari. Yksi tutkimukseni tuloksista on, että Saari oli hoitokokouksissa keskeinen vaikuttaja. Hän oli mukana lähes puolessa kokouksista, joihin SRK lähetti edustajia, otti yleensä aktiivisen roolin ja esitti kärjekkäitä kommentteja. Monet hoitokokouksissa esiintyneet ongelmat, joita olen kirjassa analysoinut, liittyivät juuri Heikki Saareen. Samalla olen tuonut selvästi esille sen, ettei yksi mies voi kovin paljon saada aikaan, ellei hänen anneta toimia. Saaren tukijoita en ole kuitenkaan pystynyt yksilöimään, koska heidän nimensä eivät nouse lähteissä esille. Niinpä vastuu hänen toimintansa sallimisesta jää kollektiivisesti SRK:n johtokunnalle.
Törmäsen mukaan SRK:n tulisi avata hoitokokouksiin liittyvät asiakirjat historiantutkimuksen käyttöön huolimatta siitä, että ne ovat luonteeltaan sielunhoidollisia asiakirjoja. Hänen mielestään SRK:n asettama 70 vuoden suoja-aika on liian pitkä. Ottamatta asiaan kantaa mainitsen vain vertailun vuoksi sen tosiasian, että katolinen kirkko on asettanut penitentiaarivirastonsa sielunhoidollisille asiakirjoille 500 vuoden suoja-ajan, ennen kuin ne vapautuvat tutkijoiden käyttöön.
Törmäsen mielestä on edellä sanotun kanssa ristiriidassa, että tutkimuksessa on mainintoja yksittäisten henkilöiden parannuksenteoista. Hän kysyy, eikö parannuksessa ole aina kyse rippisalaisuudesta. Salaripin osalta ehdottomasti onkin, mutta silloin kun joku tekee julkisesti parannuksen yleisesti tiedossa olleesta asiasta, tilanne on toinen. Olisin olettanut Törmäsen pappina ja kirkkohistorian tutkijana tuntevan tämän periaatteellisen eron.
Törmänen väittää minun esittäneen ”epämääräistä vihjailua” esimerkiksi entisen Kuusamon kirkkoherran Antti Poukkulan elämänvaiheista. Tähän voin vain todeta, että olen monissa kohdin hienotunteisuussyistä jättänyt ikävät tosiasiat alaviitteisiin, missä ne ilmeisesti ovat jääneet Törmäseltä huomaamatta.
Lopuksi Törmänen kuvailee laajasti ja kriittisessä sävyssä monia vanhoillislestadiolaisuuden piirteitä 1960- ja 1970-luvuilla. Kuvaus on täysin paikkansa pitävää: esille nostetut asiat ovat tutkimukseni tuloksia. Sen sijaan hämäräksi jää, miksi hän kirja-arvostelussa nostaa nämä asiat esille kriittisessä sävyssä. Törmäsen kritiikki tuntuu kohdistuvan tutkimuksen sijasta tutkimuskohteena olleisiin asioihin. Niissä on toki aihetta kriittisiinkin arvioihin, mutta mielestäni kirja-arvostelu ei ole oikea paikka tällaisen kritiikin esittämiseen.
***
Jos lukija odottaa kirjalta jotakin muuta kuin SRK:n historian kuvausta, kuten Törmänen vaikuttaa tehneen, hän varmasti pettyy. Mielestäni kirja antaa lukijalle paljon uutta tutkimustietoa SRK:n ja osin koko vanhoillislestadiolaisuuden vaiheista 1960- ja 1970-luvuilla. Se ei ole vain ”vanhoillislestadiolaisen identiteetin ja itseymmärryksen rakentamista”, kuten Törmänen väittää. Täydellinen ja tyhjentävä esitys se ei tietenkään ole – kuten ei mikään mukaan tutkimus. Tuleville tutkijoille jää varmasti täydennettävää monien asioiden osalta, joita olen tässä kirjassa voinut käsitellä vain yleisellä tasolla.
Toivon Törmäsen tavoin, että kirja synnyttää avointa ja rehellistä keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden lähihistoriasta. Avoin ja rehellinen keskustelu edellyttää, että asioita tarkastellaan ilman ennakkokäsityksiä. Sitä olisin Törmäseltäkin toivonut.
Ari-Pekka Palola
FT, historiantutkija, kustannuspäällikkö
Voisikohan muuten itseä koskevia mahdollisia arkistoja vaatia luettavakseen? Mietin esimerkiksi Heino Korpelaa, jonka keissistä on takuulla pränttiä SRK: n arkistossa.
Edellä ihmettelin, miten kristinuskolle vieraiden oppien hyväksymisen vaatiminen taivaspaikan menettämisen uhalla voisi kenenkään uskonelämää parantaa. Toinen lause Palolan kirjan viimeisestä kappaleesta:
”Suurin osa hoitokokoukset kokeneista vanhoillislestadiolaisista selvisi niistä kuitenkin ilman henkilökohtaisia traumoja, vaikka monet asiat menivätkin yli ymmärryksen.”
En ihmettele, että tämä toteamus nostaa hoitokokoukset kokeneilla tunteet pintaan. Normaalin empatiakyvyn omaava ihminen ei voine olla traumatisoitumatta seuratessaan itkevän vanhuksen hätää hänen turhaan etsiessä oikeita sanoja synninpäästön saadakseen. Kaiken lisäksi SRK edellytti, että mukaan kutsuttiin jopa lapset ja nuoret: ”Jumalan valtakunnan elämää täytyy olla seuraamassa alusta asti”. Hoitokokousten pelon ja vaikenemisen taakkasiirtymää kantavat näin hoidettujen (ja hoidolta välttyneittenkin) lapset ja lastenlapset.
Palolan kirjan viimeinen kappale tuntuu todella irralliselta ja päälleliimatulta. Mikään kirjassa esitetty ei tue sen väittämiä. Ei niille esitetä mitään lähdettäkään. Olisiko lähteenä säilyneet hoitokokouspöytäkirjat? Toisaalla Palola toteaa, että sielunhoidollisista tilaisuuksista ei pitäisi mitään pöytäkirjoja olla edes olemassa. Näin hän tulee myöntäneeksi, että nämä ”keskustelutilanteet” eivät mitään sielunhoitoa olleetkaan.
Toinen täälläkin jo mainittu asia on Heikki Saaren keskeinen rooli hoitokokouksissa. Kirjassaan Palola ihmettelee: ”Sen sijaan tutkimus ei tarjoa vastauksia siihen kiinnostavaan kysymykseen, miksi Saari sai niin suuren vaikutusvallan kuin sai.” Nyt Palola toteaa: ”Saaren tukijoita en ole kuitenkaan pystynyt yksilöimään, koska heidän nimensä eivät nouse lähteissä esille. Niinpä vastuu hänen toimintansa sallimisesta jää kollektiivisesti SRK:n johtokunnalle.” Tämä on oleellinen huomio, jonka olisi toivonut löytävänsä myös kirjasta.
Lähteitä esitellessään Paloa toteaa: ”SRK:n johtokunnan ja työvaliokunnan pitkäaikaisen jäsenen ja myöhemmin puheenjohtajan Erkki Reinikaisen omaisilta en ole saanut käyttölupaa hänen kokoelmaansa.” Eikö Reinikaisen arkiston avain pitänyt olla Erkki Pirin ja Seppo Lohen hallussa? Miten omaisten toiveet voivat estää tämän tärkeän arkiston käytön vakavalta tutkimukselta? Se olisi voinut oleellisella tavalla valaista SRK:n sisäisiä vaikutus- ja valtasuhteita. Nyt jäämme paljolti arvailujen varaan.
Reinikaisen asema SRK:ssa oli jo sellainen, että hän halutessaan olisi voinut pysäyttää Saaren. Miksi näin ei tapahtunut? Saaren oppiharhat oli Palolan mukaan havaittu jo hänen ensimmäistä kirjaansa julkaistaessa, jolloin Reinikainen joutui sitä korjailemaan. Mieleen tulee, että Saaren annettiin toimia niin kauan kuin hän oli SRK:n tavoitteiden kannalta hyödyllinen. Kun Heikki muodostui taakaksi, sai hän mennä. Samalla sai SRK Heikistä sopivan syntipukin hoitokokousten väärinkäytöksille. Tätä ”Jumalan aikaa” Reinikainen odotti 22.11.1979 asti. Parin päivän päästä voimme siis viettää Heikin hyllytyksen 40-vuotisjuhlaa.
Vakavasti puhuen ihmettelen, miksi Heikki Saaresta ei ole tehty edes gradu-tasoista tutkimusta. Usein mainitaan, että hänessä oli ”uusheräyksen henki”. (Tämä tietysti tarkoittaa sitä lähinnä Heikki Jussilan Kutsujan armo -kirjassaan kuvaamaa perivihollisen henkeä.) Yhden kerran Palolakin mainitsee ”Saaren uusheräystaustan”. Silti tätä ei edes alaviitteessä dokumentoida mitenkään. Minulle on edelleen epäselvää, kuuluiko Heikki Saari nuoruudessaan uusheräykseen ja koska hän olisi tehnyt parannuksen vanhoillisuuteen (vrt. Havas). Siis aivan perustiedot tästä vaikuttajasta jäävät tämänkin historiikin jälkeen puuttumaan. Myös dramaattisten vuosien 1978–1980 tapahtumat ja Saaren kukistuminen olisi toivonut kuvattavan paljon tarkemmin.
Palola kirjoittaa tiivistelmänsä lopuksi:
”Heikki Saari teki kesällä 1980 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa julkisen parannuksen. Vanhoillislestadiolaisuudessa alkoi rauhan ja työn aika. Vaikka monista harhakäsityksistä oli päästy eroon, tässä vaiheessa ei vielä yleisesti tajuttu, että 1970-luvun lopun taistelu kososlaisuutta vastaan oli ollut suureksi osaksi ylilyöntiä. Käsitykset selkiytyivät vähitellen 1980-luvun mittaan.”
Käsitykset selkiytyivät todella ”vähitellen”. Kovin selkeitä ne eivät olleet vielä Reinikaisen kuuluisassa alustuksessa Oulun Ry:llä 28.4.1987, joka oli otsikoitu ERÄITÄ AJATUKSIA KRISTILLISYYDEN (VANHOILLISLESTADIOLAISUUDEN) TAPAHTUMISTA 1970-LUVULLA JA VÄLITTÖMÄSTI SITÄ ENNEN JA SEN JÄLKEEN” (löytyy Palolan lähdeluettelosta).
Alustusta on käsitelty laajasti esim. Hulluinhuonelaisessa blogikirjoituksen ”Onko 1970-luvun asiat käsitelty?” kommenttiketjussa, https://hulluinhuonelainen.com/2018/04/08/onko-1970-luvun-asiat-kasitelty/comment-page-1/ Itse kommentoin tuolloin: ”Pesäeroa henkioppiin ei Reinikainen tee vaan puhuu ”politiikan henkivallasta” ja kuvaa kososlaisuutta: ”Kysymyksessä oli selvä henkivalta, johon liittyi useitakin harhaoppeja.” Syvemmälle menevää opillista analyysiä ei tekstistä juuri löydy. Näkyvien harhojen vaikutuksia rauhanyhdistyksissä toki käsitellään.”
SRK:n järjestämien hoitokokousten loppumisen syynä ei siis ollut niiden opillisesta oikeutuksesta luopuminen. Vain ylilyöntejä kritisoitiin. Perimmäinen oikeutus löytyy toki eksklusiivisesta seurakuntaopista, joka edelleen on SRK-lestadiolaisuuden ”identiteettitekijä”.
Nyt lienee paras lopettaa ennen kuin eksyn aiheesta lopullisesti… 😉
Täytyy vielä ihmetellä, miten tavallinen ihminen voi muuttua niin kovasydämiseksi, että lähtee jonkun uskovaisen vanhan ihmisen kotiin tai laitokseen -ja siellä alkaa syyttää ja häiritä toisen uskonkilvoittelua. Miten sukulaiset, jopa vanhemmat ja lapset voivat sanoa niin kovia tuomion sanoja ja silti säilyttää muka oman uskonsa ja hyvän omantunnon. Ymmärrän kyllä, jos se tapahtuu niin, että tuollaista käyttäytymistä vahvistetaan seuroissa ja vielä kehutaan, että olitpa rohkea, kun sanoit noin N.N.:lle. —
Katumuksia ja anteeksipyyntöjä ei koskaan tullut, jos nyt tuo yhteinen ”pahoittelu”. – Takavuosina jossakin sosiologisessa tutkimuksessa kyllä on mainittu, että tietyt luonteet hakeutuvat ryhmiin, missä on samanluonteisia ihmisiä. Eräässä amerikkalaisessa tutkimuksessa on myös mainittu, että lestadiolaiset ovat jonkinlaista ”joukkoaspergeria” omaavia ihmisiä. Narsisteja pikemminkin, sillä jotenkin kokevat jotain nautintoa sadismista, joka suuntautuu toisiin uskoviin. – Joku ihme käsitys tällä joukolla on siitä, että heillä on oikeus kysyä toisten uskonelämästä missä ja milloin tahansa, muttta jos eittää heille vastakysymyksen, siitä saa suuttua iankaikkisiin aikoihin ja juosta heti kertomaan ”kotisiioniin”. Neuvomista tai neuvottelua ei koskaan oteta vastaan.
valma luukka: ”Takavuosina jossakin sosiologisessa tutkimuksessa kyllä on mainittu, että tietyt luonteet hakeutuvat ryhmiin, missä on samanluonteisia ihmisiä.”
Näitä ihmisiä Ut kutsuu vuohiksi.
Vuohi on laumaeläin ja se puskee seurastaan kaikki muut kuin vuohet. Jeesus puhuu paljon lampaista. Lammas eroaa monessa kohtaa vuohista. Lampaita on paljon vuorilla ja laaksoissa, yksin ja eristyksissä, sillä he pärjäävät ilman laumaa, vaikka se ei poista kaipausta lammaslauman yhteyteen. Lestadiolaisuuden piikkilanka-aitauksesta poispotkitut, inkvisition eli hoitokokousten tuomitsemat, rikkirevityt ja sielullisesti puukotetut ovat lampaita, joita vuohet eivät siedä.
Kansojen tuomiossa erotellaan lampaat vuohista eikä kysytä uskoa, ei lestadiolaisuutta tai katolisuutta, ei synninpäästöjä eikä rippejä, vaan ainoastaan, mitä teit Jeesuksen vähimmille. Niin lampaat kuin vuohet ovat yhtä tyrmistyneitä, koska osat vaihtuvat. Mutta osat eivät vaihdu sen virren mukaan, jota lestadiolaisuudessa veisataan. Eivät voi osat vaihtua, koska Jeesus ei kysy sellaista, mitä lestadiolaiset pitävät ykkösasioina.
Palolan historiikki on tarkoitettu sisäpiirin käyttöön, jotta se voi lukea sen, minkä tahtoo kuulla ja mihin tahtoo uskoa.
Kun Palola pesee puhtaaksi isäntämiehiä, niin iäisyyden kannalta se on turhaa.
”Sillä kaikkien meidän (siis myös Paavalin) pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.”
Lisäksi lestadiolaisten isäntämiesten synninpäästöt ovat paitsi turhia myös Raamatun vastaisia. Ut:sta käy selkeästi ilmi, ettei syntien anteeksiantamisen valtaa annettu muille kuin Jeesuksen henkilökohtaisesti kutsumille apostoleille. Eivät isäntämiehiltä synninpäästöjä saaneet ole niitä tarvinneet liikkeen keksimistä synneistä, vaan sitä tarvitsevat laittomasti syntejä antaneet ja hoitokokouksia pitäneet, mutta pätevää anteeksiantoa ei heille kukaan ihminen voi antaa.
Entä sitten, kun syntien anteeksisaaminen näyttää toimivan ja vastaanottaja kokee liikutuksen ja vapautuksen tunteita käsien alla, tai miten homma sitten lestadiolaisuudessa toimii, en tiedä.
Eräs vastaus löytyy Suomessa vierailulla olevalta äiti Ammalta, joka jakaa samoja kokemuksia kuin kaatamishelluntailaisuudessa.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kun-amma-halaa-se-on-radikaali-teko-mutta-voiko-luterilainen-menna-amman-syliin-#76f68970
Halattavista: ”Joku itkee isoon ääneen, joku taas hymyilee leveästi.” Kokemukset voi tiivistää syväksi liikuttumiseksi, vapautumiseksi, rakkauden ylipursuavaksi kokemiseksi.
Kun samaan äiti Amman lisäksi pystyvät lestadiolaiset sedät ja karismaattiset voidellut, niin tunteiden lähteen on oltava sama. Se on sielullista, jonka alla ei välttämättä tapahdu sitä, minkä kokija tuntee kokevansa, kuten synninpäästöä. Mitä ihmisen hengessä tapahtuu, ei välttämättä liity mitenkään sielullisuuteen. Sielullisuutta on helppo manipuloida, niin uskonnoissa, politiikassa, konserteissa.
Joka tämän ymmärtää, pääsee pitkälle ihmisten manipuloimisessa, kuten lestadiolaisuuden isäntämiehet. Onhan heillä selkäranka, johon nojata. Nimittäin Juhani Raattamaan kirjeet, joissa koetetaan tomerasti matkia apostolien tapaa kirjoittaa ja jotka sanomaltaan ovat vastaavia kuin apokryfiset kirjoitukset. Tästä samasta lähteestä ammentaa Palolan historiikki. Eikä mikään muutu eikä voi muuttua, ennen kuin hylätään Raamatun vastainen oppi ja käytännöt.
Olisi kiva, mikäli Palola tai joku lestadiolainen tulisi kommentoimaan. Kaiken kristillisyyden nimessä toimivan pitäisi kestää sen verran päivänvaloa, että vastaa kysyttäessä uskonsa perusteista, 1.Pie.3:15.
Vuokko Ilola: ”Voisikohan muuten itseä koskevia mahdollisia arkistoja vaatia luettavakseen?”
Tottahan toki on. Siis ainakin lain mukaan.
Valma Luukka. Muistapa nyt kuitenkin seitsemäs käsky äläkä leimaa kokonaista kristittyjen ryhmää Aspergerista kärsiviksi tai sadisteiksi. Tapio Tuomaala. Juhani Raattamaan kirjeissä toistuu kehotus keskinäisen rakkauden säilyttämiseen. ”Olkaa nopeat päästämään ja hitaat sitomaan”. Muistathan myös sen, että henkilö jonka pääasiallinen lukemisto on vuoden 1776 raamatunkäännös, virsikirja ja vanhahtava postillojen kieli tuppaa ottamaan niistä mallia. Uutisissa kerrottiin italialaisesta joka opetteli suomea Kalevalasta ja puhui Suomessa vieraillessaan kirjokannesta kun ei tiennyt että nykyään puhumme tähtitaivaasta.
Marko. Muista itte, että kerroin toisten tutkimuksista. Minä olen tutkinut vain lestadiolaisten oikeustapauksia 1800-luvulla sekä myös lestadiolaisuuden leviämistä 1870-1900 (vanhaan Viipurin lääniin). Niissä tapauksissa joita itse olen nähnyt ja kuullut, puhuisin sadismista. Sillä katumusta ei ole osoitettu jälkeenpäinkään. Minä kyllä kirjoitin äidilleni sydänkohtauksen aiheuttaneille, mutta vastausta en saanut. Ilmeisesti jotain nautintoa ovat he kokeneet , jotka näitä traumoja ovat saaneet aikaan.
Niin, piti olla 8.käsky 🙂 Valma, en tietenkään kyseenalaista tai halua turhentaa kokemuksia tapahtuneesta hengellisestä väkivallasta. Mielestäni kirjoitit kyllä hyvin yleistävästi. Itse kysymys – onko olemassa erityinen ”lestadiolainen mentaliteetti” jossa määrätyt luonteenpiirteet korostuvat – on kyllä kiinnostava. Tiivis yhteisö ja laumakäyttäytyminen yhdistyneenä autoritaarisuuteen tapaavat saada myös patologisia seurauksia. Itse olen moneen kertaan verrannut mielessäni kuvauksia hoitokokouksista ja niiden myöhemmästä käsittelystä Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen ja Stalinin puhdistuksiin sekä niiden uhrien reaktioihin. Kun Puolue oli aina oikeassa, pitkän linjan bolshevikki saattoi tunnustaa olevansa vaikka mikä sabotööri, koska syytteen esitti erehtymätön ja massojen yhteistä tahtoa edustava Puolue sekä sen teräksinen johtaja. Toiset eivät suostuneet tunnustamaan ja jotkut jopa hylkäsivät aatteen. Mutta monet jopa kuolivat kunnon kommunisteina. Ja Neuvostoliitossakin näiden vaikeiden asioiden käsittely jäi puolitiehen.
Marko Sjöblom: ”Juhani Raattamaan kirjeissä toistuu kehotus keskinäisen rakkauden säilyttämiseen. “Olkaa nopeat päästämään ja hitaat sitomaan”.”
Kiva, että annoit esityksen uskovaisten valikoivasta lukutavasta.
Ote Raattamaan saarnasta:
”Mutta tietäkäät se ettei Herra pitä teitä valapattoiset rangaisematta, ja kaikki riivattuin ihmisten seurakumppanit pikaisesti Jumalan vihaan tulesa palavat.”
Hyvin on lestadiolaisuus hoitokokouksissa sisäistänyt profeettansa tunnemaailman. Helvettiin palamaan, jotka ovat olleet Raattamaan kanssa eri mieltä. Koska helvetti, Gehenna, oli maan päällinen kaatopaikka Jerusalemin ulkopuolella, niin helvettiin Raattamaan uskovaiset ovat ihmisiä kirjaimellisesti heittäneet.
Seuraava kohta Raattamaan kirjeestä
”Tulkoon erimieliset uskollansa autuaaksi jos tulevat, mutta emme löydä Raamatusta kahta Jumalan seurakuntaa.”
Ei löydy vieläkään, koska Raattamaan perilliset ovat maailman napa.
Juhani Raattamaan kirjeestä JUHO TAKKISELLE JA HENRIK KOLLERILLE 1. 5. 1889:
”Meitä on monta tuhatta Lapissa, Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa, jotka pidämme kalliina Amerikan opettavaisia miehiä ja palvelevaisia vaimoja. Mutta siihen joukkoon on meillä enin luottamusta, jotka Takkisen kanssa yksimieliset ovat, ja esikoisseurakunta on se oikia seurakunta, joitten nimet taivaissa kirjoitetut ovat.”
Suuri profeetta Raattamaa tiesi jopa taivaissa kirjoitettujen nimet, mitä apostolit eivät tienneet. Siten Raattamaa oli suurin kaikista, Paavalin ja Pietarin yläpuolelle itsensä nostanut. Suuri joukko ihmisiä uskoo Kultaiseen vasikkaansa ja riemuitsee sen ympärillä, kun ovat ainoita valittuja maailmassa! Halleluja!
Tapio Tuomaala. Sinulla on uskomaton taito lukea omia päähänpinttymiäsi milloin mihinkin kristilliseen tekstiin ja poimia niistä mielivaltaisia tekstinäytteitä ilman lähdekritiikkiä tukemaan omia näkemyksiäsi. Ja hiiltyä, kun niitä yrittää oikoa.
Kiitos kehuista!
Blogissa on kumottu kristillinen kadotusoppi.
https://www.kotimaa.fi/blogit/kristillinen-kadotusoppi-on-valhe/
Sinne upposi, ja ollaan hiljaa, ettei kukaan kuulisi loiskahdusta.
Miten kadotusoppi liittyy lestadiolaisuuteen? Jos Raattamaa oli oikea profeetta ja julistaja, niin miten hän on voinut olla niin pihalla kuin kirjoitustensa perusteella on ollut? Ei tarvitse paljon pohtia, kun ymmärtää, minkä kanavana on ollut.
Toinen paljastava on pelastusoppi. Jos se ei täsmää Raamatun pelastusoppiin, niin voiko kysymys olla Jumalan kutsumasta julistajasta tai liikkeestä?
Mitä tulee Raattamaa lainauksiini, niin ne on poimittu lestadiolaisten sivuilta. Luotan siihen, etteivät he uskalla muuttaa pilkkuakaan profeettansa kirjoituksista. Korjatkoon, jos ei pidä paikkaansa.
Mutta mitä muuta evankeliumi lupaa kuin sen, että Kristus on meille annettu, että hän sälyttää päällensä syntimme ja on meidän ylipappimme, välimiehemme ja puoltajamme Isän edessä, että siis ainoastaan Kristuksen ja Kristuksen teon kautta synti on anteeksiannettu, Jumala lepytetty, omatunto tulee vapaaksi ja saa lohdutuksen?
Martti Luther, Kirkkopostilla l, s. 181, Sley, 1941.
Palolalta:
”Toivon Törmäsen tavoin, että kirja synnyttää avointa ja rehellistä keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden lähihistoriasta. Avoin ja rehellinen keskustelu edellyttää, että asioita tarkastellaan ilman ennakkokäsityksiä. Sitä olisin Törmäseltäkin toivonut.”
Tätä sopii toivoa. Pelkään kuitenkin pahoin, että siihen ei kyetä vl-liikkeessä niin kauan kun siellä uskotaan ja ajatellaan heillä ainoastaan maan päällä olevan taivaan valtakunnan avaimet, pelastus, autuus. ”
Jos vl-liikkeessä alettaisiin nyt rehellisiksi ja avoimiksi, se vaatisi A) aidon anteeksipyynnön ja myöntämisen erehtyväisyydestä B) keskustelun vapauden ihan kaikille ja kaikkialla, myös julkisesti C) yhteisön sisällä käytävän selonteon hoitokokouksista D) arkistojen avaamisen tutkijoille E) rehellisen yhteistyön aloittamisen kirkon kanssa. Tässä alkua.
Toivon, että liikkeen sisältä nousisi nyt rohkeita rehellisiä ihmisiä, jotka vaatisivat rehtiä meininkiä, jolla ainoastansa luottamus liikkeeseen voisi olla mahdollista saada. Sitä ei saada kiemurtelulla, ohittamisella, venkoilulla eikä ajatuksella, että muuallakin on ollut samanlaista häikkää, ei me olla ainoita. Ei tarvitse kuin oma pöytä putsata, niin se on siinä.