Tänään kello 12 haudattiin pääministeri Ariel Sharon lähellä Sderotia Gazan rajan tuntumassa. Aamulla tuli tieto, että Hamas oli ampunut omia ilotulitusraketteja sen kunniaksi.
Rest in peace, Arik.
Olin kauan siinä kuorossa, joka nylonkielisen kitaran säestyksellä visersi kauniita rauhanlauluja, joiden valossa Sharon oli kansanmurhaaja ja sotarikollinen niin kuin Hannu Reime on häntä luonnehtinut.
Sharonin aloittaessa pääministerinä riehui toinen intifada, jonka piti palauttaa Arafatille arvostusta. Sharonin naama oli uutisissa ihan tämän tästä.
Sodankäynti oli jo 1982 muuttanut muotoaan. Israel on Suomen ohella maailman tehokkain lähitaisteluarmeija, jonka etäisyys vihollisesta on maasodassa 300 metriä. Tällaista rintamasotaa Israel ei ole käynyt Jom Kippur -sodan jälkeen. Tankkitaistelu Golanilla on ihmiskunnan historian yksi suurimmista lajissaan.
Intifadan taustalla oli uusi hurskausihanne, jossa luvattiin paratiisin ihanuuksia henkilölle, joka räjäyttää itsensä koululaisbussissa. Itsemurhaiskut sen kuin lisääntyivät. Ne tosin eivät ole ”itsemurhia”, koska itsemurha sinänsä on hirveä synti Jumalaa vastaan. Pommi-isku on uskontodistus, Jumalalle mieleinen marttyyrikuolema. Tämä oli islamismin lahja Israel-Palestiina-konfliktille.
Israelin armeija vastasi hirveällä tulella. Pommittajat piti pysäyttää. Mutta armeijan keinot löytää viattomien keskuuteen piiloutuneet pommittajat olivat niukat. Siinä paikkaa vasemmisto sai eriskummallisen idean: aita. Maailma tuomitsi aidan, ja Israelin kova oikeisto vastusti sitä. Niin myös Sharon.
Kahta asiaa media takoi 2000-luvun alussa päähäni: Sharon on sotarikollinen, ja aita on ihmisoikeusrikos.
Ihmisoikeusaktivistit puhuvat kansainvälisten sopimusten rikkomisesta. Ei ole mitään sopimusta, jota aita rikkoisi. Kristityt ihmisoikeusaktivistit ovat usein liberaalikristittyjä. Heille pitää kertoa tämä. Niin kuin liberaalit aina painottavat, Raamattua lukiessa sitä aina tulkitaan. Samalla tavalla kansainvälisiä lakeja luettaessa niitä aina tulkitaan. Ne ovat valtioiden ratifioimia lakeja, joten niitä ei sovelleta ns. terroristeihin. Siksi koko ”kansainvälinen laki ja ihmisoikeudet”-puheessa islamistinen terrorismi – sekä sellaiset teemat kuin homoseksuaalisuus Iranissa tai naisten asema Saudi-Arabiassa – ohitetaan sukat jalassa.
2005 avasin television kesken pääuutislähetyksen, ja vei aikansa ennen kuin tajusin, kuka teki ja mitä. Sotilaat raahasivat rimpuilevaa miestä kodistaan. Puskutraktori odotti valmiina tasaamaan rakennuksen sileäksi. Internetissä on pahantahtoisia kirjoittajia, jotka haluavat ajatella, että siinäkin oli jotain sanoinkuvaamattoman demonista kieroutuneisuutta, kun Sharon tyhjensi Gazan siirtokunnat.
Kun Rabin oli käynyt kauppaa maasta, tuli Yigal Amir -niminen uskovainen ja murhasi hänet. Myös Sharonin kohtalo olisi voinut olla sama. Pari vuosikymmentä aiemmin Sharon oli Egyptin kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen tyhjännyt Siinain siirtokuntia. Silloin Eretz Yisrael -liike ja siirtokunta-aate olivat juuri päässeet tositoimiin, kun todellinen kovanaama ja entinen Irgunin sissi ja brittien kannalta siis ihan aito terroristi Menachem Begin oli päässyt valtaan. Sharon maatalousministerinä kehitti siirtokuntia, mutta puolustusministerinä hän oli valmis hävittämään niitä. Sharon oli realisti ja pragmaatikko.
Minä olen vuosien myötä ruvennut arvostamaan Sharonia ja hänen vanhaa maailmaansa. Siinä maailmassa on jotakin sellaista viileyttä, jota tänä päivänä voi kohdata työterveyslääkärin vastaanotolla. Lääkäri katsoo potilaaseen tunteella mutta itse sairauteen tunteettomuudella. Vain tunteeton kirurgi leikkaa onnistuneesti.
Yhteiskuva Moshe Dayanista ja Ariel Sharonista on hienoa kansallisen mielialan nostattamiseen tähtäävää sotapropagandaa, mutta myös tärkeä muistutusviesti jälkipolville, joihin lukeutuvat vaikkapa Benjamin Netanjahu ja Avigdor Lieberman. Dayan ja Sharon olivat kovan luokan pragmaatikkoja. Sharon todella oli valmis myymään maata.
Hannu Juusola arvioi Helsingin Sanomissa, että Netanjahun koettimena on hänen kykynsä tehdä kompromisseja. Niin varmasti on. Ehud Olmert oli 2008 valmis antamaan käytännössä kaiken. Koko Länsirannan. Olmert olisi jakanut Jerusalemin ja ottanut tuhat palestiinalaispakolaista. Mutta Abbas ei suostunut.
Nähdäkseni Abbas on se, joka ei tee kompromisseja.
Arafat oli valmis kompromisseihin, mutta hän ei onnistunut myymään sopimusta omilleen. Hekään eivät olleet valmiita kompromisseihin. Niinpä Arafat menetti osakkeensa arvostuksessa. Uskovaiset Iiiishraelin ystävät näkivät Arafatin rumassa naamassa jo kauan sitten 1970-80-luvuilla itsensä herran perkeleen. Uskovaisporukoissa, joilla kattavasti tarkoitan Iiiishraelin ystävien lisäksi hyvänhajuisia salonkikelpoisia EAPPI-aktivisteja, näistä poteroista ei juuri ole noustu. Kirkkopirkot ja kaiken maailman kiipijät tekevät (kirkko)poliittisen itsemurhan, jos he osoittavat sympatiaa maailman kiistellyimmälle valtiolle. Pyrkimyksestä ymmärtää modernia Israelin valtiota voi saada irrationaalisen hörhöleiman.
Gazassa Sharonin kuolema luonnollisesti oli ilon aihe. ”Tämän tyrannin lähdön jälkeen me olemme tulleet yhä varmemmaksi voitossa”, julisti Hamasin tiedottaja Sami Abu Zuhri. Mutta myös israelilaissyntyinen aktivisti ja antisionisti Miko Peled kirjoitti kymmenen päivää ennen Sharonin kuolemaa, että koomaa voi kutsua Sharonin ”helvetiksi, jonka hän niin suuresti ansaitsee”. Siinä vihapuhetta niille, joita vihapuhe inspiroi.
Haaretzin Amos Harel kirjoitti, että Sharonin astuessa pääministerin tehtäviin 2001 intifada raivosi; viisi vuotta myöhemmin hän oli kaatanut sekä terrorismin että Gazan siirtokunnat. Tietyssä mielessä likaisuus oli Ariel Sharonin toinen nimi: Hän oli valmis tekemään sen likaisen työn, jota moni vieroksuisi.
Ankaraa vihapuhetta likaisen työn tekijä Sharon sai kuulla jokaiselta ilmansuunnalta. Kun Sharon tyhjensi Gazan siirtokunnat, hän raivostutti uskovaisen oikeiston niin perinpohjaisesti, että syyskuussa 2005 Hebronissa asuva siirtokuntalainen Oren Zer teki israelilaispoliisille natsitervehdyksen ja kiljui käsi ojossa ”Heil Sharon”.
Olemme samalla aikavyöhykkeellä Jerusalemin kanssa. Mutta elämme eri elämää. Olen sitä mieltä, että me Suomessa – ja puhun kyllä nyt monikon ensimmäisessä persoonassa – emme näe vielä Sharonin merkitystä. Puhun meistä kaikista, ja tarkoitan, että vasemmisto ei ymmärrä, ja tarkoitan, että uskonnollisen oikeiston niin ikään on syytä pohtia Sharonin pragmatismia. Kenen tahansa on syytä sitä miettiä; itse en voi esiintyä Sharonin tai edes Israelin politiikan tuntijana.
Sharonin myötä päättyy yksi historiallinen aikakausi. Hän oli itsenäisyystaistelija, 1948 sodan veteraani. Hän oli perustamassa valtiota. Helsingin Sanomissa Heikki Aittokoski muistutti oikein, että Sharon jäi viimeiseksi pääministeriksi, joka samalla lukeutui Israelin perustajaisiin. Tämän asian muistaminen koko syvyydessään ja merkityksessään voi olla aivan ratkaisevaa. Sen vuoksi pysyköön loppuun asti Ariel Sharonin muisto.
Pekka: ”100 vuotta ei ole poistanut katkeruutta ja vihaa osapuolien väliltä. Puhumattomuus on säilyttänyt ne koskemattomina.”
Höpö höpö. Pekka höpöttää jälleen ihan ikiomaa ”faktaansa”. Itse olen elänyt 75 vuotta varsin hyvin toistensa kanssa yhtenäisessä Suomessa toimeentulevien suomalaisten keskuudessa havaitsematta juurikaan katkeruutta, puhumattakaan vihasta aikanaan eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten jälkeläisten välillä. Suomi ei luokkayhteiskunta (ainakaan enää) ole.
Miten noista po. vuosista kumpuava viha ja katkeruus muka näkyvät nykypäivän Suomessa? Minä en ainakaan mitään sellaiseen viittaavaa ole havainnut.
Kyllä Suomi on luokkayhteiskunta – edelleen.
Katkeruutta on varmaankin paikallisesti jäljellä. Se riippunee siitä, millaisia 1918 sodan ja sen jälkiseurausten tapahtumat ovat kylätasolla olleet. Valtakunnan tasolla asioita on kyllä käsitelty.
Hentilä: ”Kyllä Suomi on luokkayhteiskunta – edelleen.”
Jos vertailukohtana pidetään vaikkapa Britanniaa, niin ei ole.
Britannia on tietysti oma lukunsa, mutta ei asia vertailemalla selviä, vaan tutkimalla omaa yhteiskuntaa.
Hentilä: ”Britannia on tietysti oma lukunsa, mutta ei asia vertailemalla selviä, vaan tutkimalla omaa yhteiskuntaa.”
No, äärivasemmistolaiseen todellisuuteen ja pakkomielteiseen ajatteluun on aina kuulunut sen luokkavihollisen välttämätön olemassaolo, vaikkei se ainakaan enää nykysuomessa mikään ongelma olekaan.
Kyllä yhteiskuntaluokka on edelleen validi käsite. Luokan määrittelyyn vaikuttaa nykyisin tulotaso, koulutustaso ja ammattiasema. Keskiluokan, työväenluokan ja viljelijäväestön elämäntyylit ovat kylläkin lähentyneet, enää ei esim. maalaisnainen ja kaupunkilaisnainen erotu toisistaan sillä perusteella, että maalainen käytti huivia, kaupunkilainen taas hattua. Tuttavapiiriini on kuulunut toisessa ääripäässä vuorineuvos ja toisessa metsätyömies, ja kyllä heidän elintasossaan ja elämäntyylissä oli eroa. Tosin kumpikin näistä esimerkkihenkilöistä on jo edesmennyt. Nykyinen alaluokka ei enää olekaan työväenluokka, vaan ne pitkäaikastyöttömät, päihteidenkäyttäjät, mielenterveyspotilaat ja pikkurikolliset, jotka löytyvät esim. leipäjonoista, noista ”hyvinvointiyhteiskuntamme” häpeätahroista.
Ei ole viholliskuvien etsimistä, jos tutkii yhteiskunnan rakenteita ja yhteiskuntaluokkien olemassaoloa ja olemusta. Yrjö Sahama pohtii minusta hyvin asiaa kommentissaan. Siihen olisi jonkin verran lisättävää, mutta jätän sen, koska se veisi blogin keskustelua sivupoluille.
Onhan tässä jotakin outoa, kun muka ihmisarvo palautuu kun luut siirretään kirkkomaahan. Jos he ovat joskus taistelleet köyhien elämänolojen puolesta, niin ei se todellakaan ihmisarvoa ole heiltä vienyt, päinvastoin.
Enkä ole ihan varma, että ensiksikään luut siitä mitään teitävät, että heidät nyt ikäänkuin armahdetaan, ja toiseksi en ole varma siitäkään, että olisivatko nuo ihmiset halukkaita ottamaan vastaan jotakin kunnian palautusta, kun he eivät sellaista tarvitse.
Heidän kunninsa on toista laatua.
Siinä nyt heti näkee sen miten tunteita lähtee peliin, kun asian ottaa esille. Puhutaan punaisista ja valkoisista. ”Ihan ihmisen näköisiä ne punaiset oli” : sanoi lapsi kun kävi vanhempiensa kanssa vankileirin vankeja katsomassa.
Saisipa joskus lukea Kimmon kommentteja ilman moitteen sanoja. Ehkä Kimmolla on ihan omaakin ajattelua. Epäilen kuitenkin jo sitäkin.
Pekka: ”100 vuotta ei ole poistanut katkeruutta ja vihaa osapuolien väliltä. Puhumattomuus on säilyttänyt ne koskemattomina.————————Ehkä Kimmolla on ihan omaakin ajattelua. Epäilen kuitenkin jo sitäkin.”
Ihan omana pohdintana julkituon ikiomassa päässäni syntyneen ajatuksen, että tuskinpa maailman (tutkitusti) onnellisimman kansan elämää voi ainakaan kovin merkittävässä määrin viha ja katkeruus hallita.
Toistankin kysymykseni: Miten noista po. vuosista kumpuava viha ja katkeruus muka näkyvät varsin rauhallisessa nykypäivän Suomessa? Olisi hyvä, jos Pekka voisi näyttää MUTU-väitteensä vihan ja katkeruuden vallassa elävästä Suomen kansasta perustellusti todeksi.
Katkeruus ja häpeä on tunteita, joiden tunnistaminen on monesti hyvin vaikeaa. Katkeruutta pidetään jotenkin sallittuna ja hyväksyttynä tunteena joten sitä on helppo puolustella. Molemmat on tunteita, joita voi selittää aivan joksikin muuksi. Niistä reaktioista joita näiden tunteiden koskettaminen synnyttää on aiheellista arvella, että siellä kytee vielä kuitenkin jotain.
Monilla taistelupaikoilla on selkeitä tiedotustauluja siitä, miten mikin kahakka on sujunut. Historiasta kiinnostuneet saattavat näiden taulujen perusteella päästä hyvinkin tarkasti selville miten taistelu on käyty. Tampereella kävin museossa päivittelemässä sitä, miten vähän kuuluisasta taistelusta on tietoja eri osissa kaupunkia. Museon johtaja otti yhteyttä ja halusi tavata. Tuosta keskustelusta jäi kuva, että syy on siinä, että asia on yhä hyvin arka.
Samaa haritteli tuttavani, joka ilmeisesti oli yhtenä aloitteentekijänä vainajien siirron järjestelyissä. Hänkin oli todennut että asiasta kannatti olla mahdollisimman hissukseen.
Joten arvelen, että jotakin erityistä siellä on tuon ns. ”arkuuden ” takana.
Olisiko syy ehkä nykyisin Suomessa pelottavasta määrin voimansa tunnossa elävässä, osin väkivaltaisuuteen taipumassa olevassa oikeistoradikalismissa?
Olisikohan Seija, syynä vasemmiston radikalisoituminen, johon oikeisto reagoi, vai päinvastoin?
Melkoisen radikaalia ajattelua on viime vuosina saatu nähdä molemmin puolin.
Ei kirkkokaan ole jäänyt siinä yhtään heikommaksi. Tiukkaa vastakkainasettelua saa seurata puolin ja toisin. Se kun vaikuttaa vielä vuosivuodelta kovenevan. Miltähän sen näyttää vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua?
Veli Pekka P., en kyllä tunnista kuvaamaasi dikotomiaa. Mitä on se vasemmiston radikalisoituminen, johon oikeistoradikalismi/äärioikeisto reagoi?
Tuo on mielestäni keskenkasvuista selittelyä ja puolustelua: – Enhän minä muuten, mutta kun tuo toinen ensin… Oikeistoradikalismi taitaa olla reaktio muuttuvaan maailmaan, kansainvälistymiseen, maahanmuuttoon ja muuhun vastaavaan.
Aika radikaalia on sekin että meillä on miltei pelkästään naisista muodostunut hallitus. Onko missään muualla näin radikaalia muutosta, kuin meillä.
Toisekseen olen Pekka Veli.
”Radikaalia on sekin että meillä on miltei pelkästään naisista muodostunut hallitus.”
Onhan se nykyinen hallitus sikäli kumouksellinen, että enemmistö siinä on naisia. Asiaan on kuitenkin selvä syy – hallituspuolueiden puheenjohtajat sattuivat hallitusta muodostettaessa olemaan enimmäkseen naisia. En näe tilannetta kuitenkaan minkäänlaisena radikaalisuuden ilmentymänä. Saataisihan joku olettaa tilanteen johtuvat naissukupuolen keskimäärin korkeammasta älykkyydestä.
Anteeksi nimivirhe.
Voihan se olla niinkin, että me miehet ollaan aivottomia, niin kuin sanotaan. Ainakin olemme niin laiskoja, että kun naiset haluavat ottaa vastuun kaikesta, niin annamme sen tapahtua.
Pääsemme näin paljon helpommalla Eihän meidän enää tarvitse kantaa vastuuta mistään. Voimme keskittyä nauttimaan vain omasta mukavuudesta. Tämä asenne on maassamme hyvin yleinen miesten keskuudessa. Jotkut nauttivat jopa siitä, että elävät tossun alla ja saavat harmitella sitä. Pojat katsovat mallia meistä. Koulussa menestyviä poikia toiset pojat katsovat kieroon, koska nämä toimivat vastoin uutta normaalia. Joten lukutoukat pojat voivat jättää kirjat sikseen. Voittaakseen muiden arvostuksen. Tulemme näkemään paljon lisää hyviä menestyviä naisia johtopaikoilla. Heille vain ei riitä vastaavassa asemassa olevia miehiä puolisoiksi.
Siinäpä sinulle asenneongelma, johon kirkonkin nuorisotyö voisi puuttua! Perusta pojille kirjallisuuspiiri ja opiskelukerho!
Täytyykö vielä vuonna 2021 ihmetellä sukupuolten välistä työnjakoa? Kuvittelin, että se aika meni jo kehittyneessä ja suuresti sivistyneessä suloisessa Suomessamme. Pekka ei taida oikein vielä ymmärtää sukupuolten välisen tasa-arvon perään. Kuvitteellisen herra Nicolas Chauvinin mukaan nimetty käyttäytymismalli elää kuitenkin ilmeisen sitkeästi vielä joidenkin äijänänkyröiden päänupissa.
Enää tänäpäivänä ei pitäisi olla väliä sukkupuolella kunhan tehtävän-, toimen- tai viranhaltia on pätevä tehtäväänsä ja hallitsee hommansa.
Miehen sairaanhoitajana tai lasten varhaiskasvatuksen (päiväkodin opettajana), enempää kuin naisen rekkakuskina, liikennelentäjänä, hävittäjälentolaivueen komentajana (Everstiluutnantti Inka Niskanen) tai upseerina jääkärirykkmentissä ei pitäisi enää olla ketään hätkähdyttävä asia.
Kimmon oma asenne antoi nyt kuvan siitä, mitä kirjoitin. Nyt kun olen tämmöinen änkyrä, niin enhän mitenkään voi hänen mielestään hyväksyä sukupuolten tasa-arvoa. Se kai on vähintä mitä änkyrältä voi odottaa. Olisi vähän ikävä kirjoitella, jollei meitä änkyröitä olisi muita. No nythän meitä on tässä ainakin kaksi.
Pekka: ”Nyt kun olen tämmöinen änkyrä,”
Oletko? Sinä itse sen sanoit, tai sitten joku toinen, mutta en ainakaan minä.
Sanatarkasti kirjoitin ihan yleisellä tasolla, kohdistamatta väitettäni kehenkään henkilökohtaisesti: Kuvitteellisen herra Nicolas Chauvinin mukaan nimetty käyttäytymismalli elää kuitenkin ilmeisen sitkeästi vielä joidenkin äijänänkyröiden päänupissa.
Pekka: ”No nythän meitä on tässä ainakin kaksi.”
Kuka se toinen on?
Tyypillistä näissä keskusteluissa on se, että liitetään vastakkaiseen osapuoleen monenlaisia kielteisiä ominaisuuksia ja samaa mieltä oleviin positiivisia. Tekstejä tulkitaan aivan tuon kaavan mukaan. Jos kirjoittaa siitä miten asiat on, niin se tulkitaan usein tuon asian vastustamisena.
Pitäisi kirjoittaa kaikesta hyvin positiiviseen sävyyn. Silloin tekstiä tulkittaisiin niin kuin se ei mitään tunteita välittäisi. Neutraalisi jos asioista kirjoittaa, niin se tulkitaan heti hyökkäävänä.
Tätä kun ei useimmat osaa ottaa huomioon, niin jäävät pois, kun keskustelut on tämmöistä änkyröintiä puolin ja toisin.
”Neutraalisti jos asioista kirjoittaa, niin se tulkitaan heti hyökkäävänä.” Etkö juuri tulkinnut saamaasi neutraalia vastausta itseesi kohdistuvana nimittelynä? Viittaan edellä olevaan ”tämmöinen änkyrä” -viestittelyyn. Keskustelun ongelma näyttää usein olevan se, että omiin viesteihin saadut vastaukset koetaan henkilökohtaisina, vaikka vastaaja ottaisi kantaa vain asiaan.
Pekka: ”Jos kirjoittaa siitä miten asiat on, niin se tulkitaan usein tuon asian vastustamisena.”
Asioiden ”oikea” laita, eli käsitys siitä ”miten asiat ovat” ei ole lainkaan yksiselitteinen asia lukuunottamatta tunnettuja, tutkimuksin oikeaksi todistettuja ja yleisesti tunnustettuja tosiasioita. Se miten asiat ovat on usein mielipidekysymys. Jos minä kirjoitan asian olevan mielestäni niin, ettei mitään jumalia ole, se tulkitaan Jumalan olemassaolon kieltämiseksi ja sitä se tietysti onkin vaikka on vain minun ja kaltaisteni rehellinen mielipide siitä ”miten asia on”.
Jotkut pitävät asian oikeana laitana käsitettä, että jumala tai jumalia on. Toista mieltä olevat kiistävät tuollaiset väitteet hölynpölynä evidenssien puuttuessa. Kukaan elävä ihminen ei kuitenkaan loppujen lopuksi tiedä ”miten asia on”. Perustellumpaa todennäköisyyden kannalta on kuitenkin olla uskomatta kuin uskoa. Totuushan selviää vasta rajan tuolla puolen.
Se ”miten asiat ovat” perustuu useimmiten mutuun, tunteeseen tai jonkin ryhmän tai kuppikunnan sisäisen ideologian ”totuuteen”, jolta puuttuvat perusteet tai ne eivät ole tieteellisten tutkimuskriteerien mukaan valideja.
Jos kaikki olisivat yhtä mieltä siitä ”miten asiat ovat”, ei mitään sotia, riitoja tai konflikteja Telluksella tunnettaisi. Ei myöskään poliittisia puolueita tai tuhansia, eri sorttisia oppeja noudattavia uskonnollisia kuppikuntia.
Martti: ”Keskustelun ongelma näyttää usein olevan se, että omiin viesteihin saadut vastaukset koetaan henkilökohtaisina, vaikka vastaaja ottaisi kantaa vain asiaan.”
Asia on juuri noin kuin sanot.
Ainoana ongelmana tässä on vain se, että olemme ihmisiä ja siksi tuppaamme reagoimaan asioihin tunteilla. Ei edellä esittämäni ”kaava” nettikirjoittelusta kumoa kohdallani sitä.
Meissä herää tunteita ja ne saavat aikaan tulkintoja. Tulkinnat sitten vasta toimintaa. Joten sieltä omista tunteista poimimme keskusteluun lisää jotain ylimääräistä materiaalia. Tähän ei minulla ole esitettävänä luotettavia tutkimusaineistoja valitettavasti.
Tunteet eivät sinänsä ole mikään ongelma. Ne on vain osattava tunnistaa ja tunnustaa. Liian usein ne vaikuttavat piilossa itseltämmekin. Toiset saattavat huomata paremmin, mitkä tunteet vaikuttavat sellaisen kannanoton pohjalla, mitä itse pidämme asiallisia ja pelkkiin tosiseikkoihin perustuvina.
Tunteille tietenkään ei voi mitään. Ne tulee ja menee ihan omien lakiensa mukaan. Joten ei ne ole tietenkään se varsinainen ongelma, kun sellaista ongelmaa ei ole mahdollista edes korjata.
Ongelmat kai ovat yleensä jotain , jotka kaipaa ratkaisua. Silti ne tuppaavat vaikuttamaan myös tulkintoihimme ja tulkintojen tulkintoihinkin. Siitäkin huolimatta, että yritämme kovasti olla tulkitsematta. Sen sijaan kykenemme kyllä pyytämään anteeksi, silloin, kun ylitämme jonkin rajan. Se on paljon helpompaa, kuin tunteiden tunnistaminen.
Moni hautoo katkeruutta sisällään kymmenet vuodet, eikä ollenkaan tunnista sitä katkeruudeksi. Tuo tunne on aika tuhoisa, erityisesti sille katkeralle itselleen. Silti hän saattaa puolustaa sitä viimeiseen hengenvetoonsa asti. uskoen, että hänellä on oikeus katkeruuteen.
Katkeruudellaan hän voi myrkyttää koko elämänsä ja koko lähipiirinsä.
Pekka: ”Moni hautoo katkeruutta sisällään kymmenet vuodet, eikä ollenkaan tunnista sitä katkeruudeksi. ——————–Silti hän saattaa puolustaa sitä viimeiseen hengenvetoonsa asti. uskoen, että hänellä on oikeus katkeruuteen.
Tässä on kysymyksessä nyt varmasti joku ajatusvirhe. Joku siis saattaa hautoa katkeruutta kymmenet vuodet tunnistamatta katkeruuttaan ja kuitenkin hän saattaa puolustaa katkeruuttaan viimeiseen hengenvetoon uskoen,että hänellä on katkeruuteensa oikeus.
Miten voi uskoa, että on oikeus johonkin, jota ei edes tunnista ja puolustaa sitä tunnistamatonta (viimeiseen hengenvetoos asti)???
Pekka: ”Tuo tunne on aika tuhoisa, erityisesti sille katkeralle itselleen. ”
Perustuuko tuo väite omakohtaiseen kokemukseen, vai mistä tieto on peräisin?
Pekka Veli,
Ehkä voisit ajatella uudestaan tämän lausunnon. Synti, minkä hedelmä katkeruuskin on, on aina tietoinen.
”Synti on aina tietoinen.” Olen toista mieltä. Kristityltä vaaditaan jatkuvasti tietoista valppautta, ettei hän tekisi tietämättään vastoin Jumalan tahtoa.