Arkipyhät agendalle jälleen kerran

Eilisen päivän työmarkkinauutisia kuunnellessa oli kuultavissa historian siipien havinaa, kun tietoon tuli, että työmarkkinajärjestöjen edustajat haluaisivat keskustella kirkon kanssa arkkipyhien loppiaisen ja helatorstain, siirtämisestä lauantaille.

Kirkkoon ei oltu asiasta oltu aiemmin yhteydessä ja sen johdon edustaja oli asiasta yhtälailla yllättänyt kuin arkkipiispa Martti Simojoki joulukuussa 1970, kun hän kuuli, että työmarkkinajärjestöt olivat päättäneet, että arkipyhät loppiainen, helatorstai ja toinen helluntaipäivä siirretäisiin lauantaihin. Päätöksen takana oli tuolloin presidentti Urho Kekkosen kätilöimä niin sanottu laaja UKK-työmarkkinasopimus. Vaikka kirkkoa kuulematta oli menty asioiden edelle, Simojoki ei asettunut heti kättelyssä vastustamaan muutosta, vaan totesi, että se vaatisi kirkolliskokouksen päätöksen.

Aihe on itselleni tuttu sikäli, että olen käsitellyt sitä syksyllä 2011 ilmestyneessä kirjassani Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962–1982. Vuonna 1972 tehdyn arkipyhäsiirron taustalla vaikutti vahvasti Suomen 1970-luvun alun jännittynyt yhteiskuntapoliittinen tilanne ja sitä sävytti keväällä 1971 nähty pitkäkestoinen metallityöläisten lakko. Vaikka neuvottelukosketus kirkon ja työmarkkinajärjestöjen välille syntyi, ajatus pyhien siirtämisestä herätti kirkollisissa piireissä alkuun runsaasti vastustusta. Miksi siirtoon sitten suostuttiin?

Kirkolliskokous päättää siirtää arkipyhät syksyllä 1971

Kirkkoon kohdistetut odotukset kävivät ilmeiseksi lokakuussa 1971, kun työmarkkinajohtajat saapuivat vierailulle Turkuun kirkolliskokouksen kokoontumispaikalle. Mukana delegaatiossa olivat STK:n toimitusjohtaja Timo Laatunen ja SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen. Vieraiden isäntänä toimineen siviilivaliokunnan puheenjohtajan, piispa Osmo Alajan mukaan kyse ei ollut painostuksesta, vaan ”työllä ja tuskalla saavutetusta työrauhasta suomalaisessa yhteiskunnassa”. Sen ylläpitäminen oli yhtä lailla kirkon intressi.

Alaja kertoi jälkeenpäin muistelmissaan, että vieraat kertoivat siviilivaliokunnassa, että jos UKK-sopimus kaatuisi kirkon vastarintaan, ”me emme tiedä pysyvätkö tapahtumat enää meidän hallinnassamme.” SAK:n edustajat olivat käyttäneet vastaavaa ilmaisua todetessaan Laatusen edeltäjälle Päiviö Hetemäelle syksyllä 1970 ennen UKK-sopimuksen solmimista, että ”yleislakon syntyessä ei pystytä hallitsemaan tilannetta”. Lakkoliikettä olivat ajaneet tuolloin kommunistit Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakovin tukemana. Huhuttiin jopa uusista ”Vaaran vuosista” ja suurlähettilään pyrkimyksistä masinoida Suomessa vallankumouksellista toimintaa. Niin tai näin kommunismin uhka oli argumentti, jonka Osmo Alaja entisenä asevelipappina erittäin hyvin ymmärsi.

Järjestöjohtajat tekivät vierailun yhteydessä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa selväksi, että UKK-sopimus oli hyväksyttävä muuttamattomana. Selostaessaan kirkolliskokoukselle tapaamisen kulkua Alaja kertoi sen muuttaneen täysin hänen käsitystään asiasta, koska hän koki, ettei kirkon luo ollut tultu taistelumielellä vaan yhteistyön kättä tarjoten. Taustalla oli tietenkin myös se tekijä, että jos kirkko olisi asettunut vastustamaan sopimusta, se olisi ollut protesti myös presidentti Kekkosta kohtaan, jonka nimeä sopimus kantoi.

Kirkolliskokouksessa asian päätösvaiheessa käyty keskustelu osoittaa, että vaikeasti teologisesti perusteltava arkipyhien siirto ajettiin vuoden 1971 lakkokevään jälkitunnelmissa läpi, piispa Alajaa lainaten ”työrauhan turvaamiseksi”, jottei”kirkon joustamattomuuden takia suurestikin järkyttäviä uusia ongelmia”syntyisi. Arkkipiispa Martti Simojoki ymmärsi työmarkkinajärjestöjen intentioita, ja kokouksessa kiersi sana, jonka mukaan arvostettu Simojoki oli pyhäpäivien siirron kannalla. Äänestyksessä kirkolliskokous päätyi äänin 112–21 toteuttamaan pyhäpäivien siirron.

Arkipyhien palauttaminen

Siitä, että kuinka vahvasti arkipyhien siirto oli lopulta kiinni kirkon johdon halusta miellyttää turvaksi kommunismia vastaan kokemaansa presidentti Urho Kekkosta, kertonee jotain se, että heti hänen kautensa päättymisen jälkeen vuonna 1982 kirkolliskokous esitti maan hallitukselle loppiaisen ja helatorstain palauttamista entisille paikoilleen. Tällöin toinen helluntaipäivä esitettiin poistettavaksi kirkollisten juhlapäivien joukosta.

Vuonna 1985 Kalevi Sorsan hallitus otti arkipyhäkysymyksen käsittelyyn ja ilmoitti suostuvansa kirkkolain muuttamiseen kirkon toivomalla tavalla. Päätös ei ollut yksimielinen, sillä SDP:n ministerit vaativat, että ennen eduskuunkäsittelyä tulisi selvittää sen työmarkkinavaikutukset.

Hallituksen esityksessä puuttui lain voimaantulo aika, eikä sitä ollut myöskään eduskunnan marraskuussa 1985 tekemässä päätöksessä. Huomiota herätti se, että tuolloin voimassa olevan -sittemmin muutetun lain mukaan – vain kirkkoon kuuluvat kansanedustajat saivat osallistua kirkkolain muutoksen käsittelyyn.

Lain voimaantulo-ajan puuttuminen hallituksen esityksestä johti siihen, että työmarkkinaongelmia ennakoiden presidentti Mauno Koivisto teki presidentin esittelyssä päätöksen siirtää lain voimaantuloa viidellä vuodella aina vuoden 1992 alkuun. Kuten Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen kolumnissaan eilen kertoi, asiasta nousi huomattava kohu.

Arkipyhäkeskustelu vuosimallia 2013

Entä miten kirkon tulisi nyt sitten suhtautua ajatuksen arkipyhien siirtämisestä? Vaikka suomalainen yhteiskunta on melko paljon muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa maallistuneempaan suuntaan, kysymyksessä ollaan edelleen kirkon yhteiskunnallisen aseman ja myös kirkon ja valtion suhteiden ytimessä. Neuvotteluja asiasta julkisoikeudellisen aseman omaava kirkko tuskin voi välttää. Eri asia on se mihin tulokseen näissä keskusteluissa päädytään. Päivien siirtäminen lauantaille tuskin lisäisi niiden arvostusta, joten puntarissa lienee se pidätkäänkö loppiainen ja helatorstai jatkossakin kansallisina vapaapäivinä vai ei. Toisaalta työntekijäpuoli ei todennäköisesti ole heti valmis vähentämään kahdella vuosittaisia vapaapäiviä. Itse päivien siirtämiseen Suomessa eri paikalle kuin missä ne ovat muissa länsimaissa, ei liene löydettävissä edelleenkään kovin toimivia perusteluja.