Suomalaiset ovat innostuneet kertomaan muistojaan presidentti Koivistosta. Media kertoo sanoin ja kuvin kaiken miehestä: Tässä Koivisto edestä ja tässä takaa, tässä Koivisto istuu ja tässä makaa. Kansalaiset kertoilevat kernaasti hetkistä, jolloin saivat kohdata Manun. Hyvä näin. Tunnen toki lentopalloilija-pressan vaiheet itsekin, mutta kun niihin ei liity mitään henkilökohtaista, niin ei niistä tässä sen enempää.
Viime lauantaina minulla oli tilaisuus tutustua Presidentin linnaan, jonka työhuoneessa otin yllä olevan kuvan Koiviston muistopöydästä. Tuolloin tuli muistelluksi edellisenä iltana kuollutta entistä valtion päämiestä. Yksi muisto asettui ylitse muiden. Oikeastaan kyse on eräässä mielessä melko surullisesta episodista, jonka peruspyrkimys jäi itselleni melko epäselväksi.
Kyse on ns. arkipyhäkiistasta, jonka siemenet kylvettiin jo 1970-luvun alussa presidentti Kekkosen aikana. Näin se meni:
Vuonna 1973 tuli voimaan vuoden 1971 kirkolliskokouksen hyväksymä järjestely, jolla loppiainen, helatorstai ja 2. helluntaipäivä siirrettiin työmarkkinajärjestöjen aloitteesta lauantaipäiville. Tällainen muutos oli aivan ennenkuulumaton. Missään päin maailmaa tällaisesta ei ole osattu edes unta nähdä.
Kirkkoa painostettiin monin tavoin, mm. selittämällä, että juhlapäivät ovat vain inhimillinen säädös, jota toki voidaan vapaasti muuttaa. Paljonkaan painoa ei annettu sille, että noissa juhlissa on kysymys kristillisen uskon keskeisimmistä asioista. Ihan sama, astuiko Jeesus taivaaseen torstaina vai lauantaina, vai astuiko ollenkaan…?
Puhuttiin myös siitä, että kyseiset juhlapyhät ovat ikään kuin lainassa työmarkkinajärjestöillä. Laina on toki mukavampi sana kuin panttivangiksi ottaminen. No, vuonna 1982 kirkolliskokous rupesi kyselemään, että eikös se laina-aika jo ala olla ummessa ja esitti, että nyt olisi varmasti paikallaan saada arkipyhät, lähinnä loppiainen ja helatorstai, takaisin omille paikoilleen. Helluntai voisi vallan mainiosti olla yksipäiväinen juhla.
Valtiovalta vitkutteli asian kanssa, saman teki myös presidentti Koivisto. Eduskuntaan ehdotus tuli vasta vuonna 1985, ja vahvistaessaan kirkkolain muutoksen tammikuun 24. päivänä vuonna 1986 presidentti Mauno Koivisto ilmaisi antipatiansa aiheesta määräämällä muutoksen tulevaksi voimaan vasta vuonna 1992.
Surkuhupaisana kuriositeettina mainittakoon, että voimaantulovuosi oli ehdotuksessa merkitty näin: 19_ _. Eli kaksi viimeistä vuotta puuttui. Sikäli kuin kuvittelen muistavani oikein, Manu vastasi ihmetteleviin kysymyksiin kuuden vuoden siirtymäajasta: Kun ne vuodet oli jätetty tyhjiksi, niin minä täytin ne noin! Näin Koivisto pääsi moittimaan silloista opetusministeriä Gustav Björkstrandia lain huonosta valmistelusta. Kuten arvata saattaa, presidentin päätös synnytti vilkkaan valtiosääntöoikeudellisen keskustelun.
Pitkänä miehenä Koiviston oli helppo lentopallokentällä jujuttaa vastapuolta nostamalla sormikosketuksella pallo torjuntaan nousseitten kilpakumppaneitten ulottumattomiin ns. muurin yli. Tässä arkipyhäkiistassa presidentti siis yllätti ohittamalla kirkon ja eduskunnan.
Vaikutukseltaan Manun juonikas pallottelu oli kirkon kenttäpuoliskolla kuitenkin enemmän paterin kuin jujun luokkaa: Paterissa on kyse nopeasta ja matalasta hyökkäyksestä, joka perustuu yllätyksellisyyteen. Torjunta ei aina edes ehdi mukaan vaan on vasta nousemassa ylöspäin, kun lyöjä – läväytettyään pelivälineen salamana vastustajan kenttään – on jo putoamassa alaspäin.
Arkipyhäkiista sai huomiota myös Koiviston omassa Kaksi kautta-teoksessa. Hänen kannaltaan kiista oli sekä tärkeä että ärsyttävä. Tämä sofistikoitunut valtiollisen elämän periaatteitten fundeeraaja oli sitä mieltä, että pelisäännöt ovat väärät, jos kirkolliset päätökset vaikuttavat työelämän normeihin.
Kuin kohtalon oikusta arkipyhäkiistassa mukana olleen presidentin hautajaispäiväksi vvalikoitui kiistapallona toiminut arkipyhä eli helatorstai. Erikoinen tilanne, kun suurta kirkollista juhlaa juhlistetaan suruliputuksin.
Olen ällistynyt, miten harva omanikäisistä ystävistäni muistaa tästä arkipyhäkiistasta yhtään mitään. Miten se on voinut mennä niin monilta ohi? Itseeni se näet kolahti oikein kunnolla. Lainaviisauden avulla olen yrittänyt tuota tapausta itselleni selvittää, mutta lopputulemaksi kuitenkin näyttäisi jäävän, että tuo manööveri oli, ah, niin turha ja tarpeeton. Oliko se sitä vallankäyttöä, jota Manu kuitenkin harjoitti, vaikka toisaalta halusi heikentää presidentin asemaa ja oikeuksia Kekkosen jäljiltä?
Päättyikö arkipyhäkiista tähän episodiin?
Ja kissan viikset!
Työmarkkinajärjestöjen selvittelemä loppiaisen ja helatorstain siirtäminen takaisin lauantaipäiviin kärsi muutama vuosi sitten takaiskun, kun evankelis-luterilainen kirkko ilmoitti suhtautuvansa ajatukseen kielteisesti ja vetäytyi hanketta koskeneesta selvitystyöstä.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustajaeukko veikatakseen, että kirkon ja valtion välinen kissanhännänveto tulee jatkumaan, voimistumaan ja saamaan yhä kummallisempia ilmenemismuotoja.
Kuvat: Yllä presidentti Koiviston muistopöytä linnan työhuoneessa 13.5.2017
Alla: Pateri puree niin, että vastustaja ei ehdi edes torjuntaan!
Itselleni nuo hautajaiset edustivat yhden aikakauden loppua, Huovinen puhui kuten Kirkossa ennen puhuttiin, syvästi uskoen, siihen mitä Kirkossa julistetaan.
Koiviston mukana taas meni hautaan myös se aikakausi, jolloin ihmiset vielä kunnioittivat päämiehiä ja maanpäättäjiä. Ennen kännyköitä ja internetiä, kaikki oli toisin, maailma on muuttunut niin paljon Manun ajoista, ettei sitä saata välillä edes uskoa todeksi.
Nykyisin ihmiset ovat kuin sumppuun eksyneet kalat, kukaan ei näytä tajunneen, että ovat satimessa ja menossa perkuuseen, mutta silti kaikilla on tuhat omaa ohjetta toiselle jaettavaksi, siitä kuinka elämästä saisi nautittavampaa…
Tämä Jaakko Heinimäen hieno analyysi saakoon sijansa tässä ja nyt. Lue syvältä kouraiseva kirjoitus:
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kouriintuntuvaa-puhetta