Miikka Ruokasen ja Markus Malkin artikkeli ”Piispainkokouksen esitys on opillinen päätös ilman opillisia perusteluja” oli silmiäavaava. Klassinen esitys kirkolliskokouksen oppia koskevan päätöksenteosta löytyy arkkipiispa Martti Simojoen kirkolliskokouksen avauspuheesta 3.5 1976 .
Simojoki kiinnitti erityistä huomiota päätöksenteon oppiperustaan, onnistuneeseen prosessiin, ykseyden säilymiseen ja kirkon uudistumiseen. Kun ne ovat kohdallaan, niin päätökset uudistavat kirkkoa. Kun ne horjuvat, kirkon ykseys on uhattuna.
Hän nosti esille kolme näkökulmaa. Sitaatit ovat Simojoen puheesta.
Ensiksi, miten pitkälle kirkolliskokouksen valta oppia koskevissa asioissa ulottuu?
Kirkon päätöksenteko nousee siitä, mikä kirkko on, oikeasta kirkko-opista. Vallitseva kulttuuri ja tieteellinen paradigma ovat huomioon otettavia, eivät määrääviä.
Simojoki kritikoi schleiermacherilaista kirkkokäsitystä. Kirkkoa ei voi määritellä järjestöpohjalta kristillisestä uskosta kiinnostuneiden ihmisten organisaatioksi eikä kirkolliskokousta vastaavasti vain jäsenistönsä korkeimmaksi edustajistoksi. Tämä ei ole kirkon oma itseymmärrys.
”Kirkko on muuta kuin jäsentensä summa. Se on ennen jäseniään, se on Jumalan pelastustekojen toteutumista meidän Herramme kuolleistanousemisen ja hänen takaisin paluunsa välisenä aikana…Kun kirkkolakimme edellyttää lapsikastetta, niin se periaatteessa asettuu toiselle kuin yhdistyskirkkoperiaatteen kannalle. Tästä seuraa, että huolimatta kirkolliskokouksen edustavuudesta, sen päätösvalta ei voi ulottua kirkon opin ja tunnustuksen muuttamiseen vaan ainoastaan tulkitsemiseen”.
Simojoki torjuu myös käsityksen, että kirkolliskokous olisi luonnonoikeuteen perustuvan edustuksellisen demokratian ilmentymä kirkossa, se saisi valtansa kirkon jäseniltä ja sillä olisi rajoittamaton valta myös kirkon opista päättämiseen. Ihmiset eivät ole kirkkoa tehneet, vaan se pysyy voimassa Jumalan teoista.
Kuitenkin kirkolliskokouksella on paitsi jäsentensä antama valtuutus (ius humanum) edustaa kirkkoaan sekä myös Jumalan siihen antama valtuutus (ius divinum). Mutta kirkon Jumalalta saama valtuutus ei ole rajoittamaton, eikä kirkon edustajien omissa käsissä ja heidän itsensä ratkaistavissa. Kirkon on oltava kuuliainen Herralleen Kristukselle.
Simojoen mukaan tämä koskee nimenomaan oppikysymysten ratkaisemista. Kirkolliskokous ei voi opista päättäessään muuttaa mitään, mikä kuuluu Jumalan ilmoitukseen Kristuksessa. Sillä on oikeus ja velvollisuus tulkita kirkon oppia evankeliumista niin, että se tavoittaa oman aikansa ihmiset.
”Kirkolliskokous ei opista päättäessään koskaan voi muuttaa mitään, mikä kuuluu Jumalan ilmoitukseen Jeesuksessa Kristuksessa, mutta sillä on sekä jumalallinen että inhimillinen oikeus ja velvollisuus tulkita kirkon oppia sitä varten, että evankeliumi tulisi myös käsillä olevassa ajankohdassa ja tilanteessa julistetuksi niin, että se tavoittaa ihmiset”
Kirkolliskokouksen valta ja kyky tehdä oikeita ratkaisuja perustuu viimekädessä hengelliseen todellisuuteen, ”Herramme Jeesuksen voimaan”, joka vaikuttaa ratkaisut. Simojoki viittaa tässä siihen miten Pyhä Henki ja apostolit ratkaisivat asiat Jerusalemin kokouksessa (Apt.15). Painopiste on kirkon uudistamisessa, muuttamatta sen oppia.
Samoihin rajoihin ja ehtoihin asettuu piispojen opillinen päätöksenteko.
Toiseksi, mitä oppia koskevalta päätökseltä vaaditaan, jotta se edustaa koko kirkkoa?
Simojoen mukaan kirkon on tiedostettava identiteettinsä ja rajansa voidakseen tehdä oikeita päätöksiä. Kirkko ei voi toimia kuten ”hyvin masinoitu puoluekokous” tekee.
Kirkon uskottavuutta ei ensisijaisesti uhkaa erimielisyys yhteiskunnan arvojen kanssa, vaan sen oma sisäinen jakautuneisuus. Kun opilliset riidat repivät kirkkoa, sen ykseys kärsii, se ei pysty antamaan vakuuttavaa todistusta uskostaan ja sen tehtävä ei toteudu maailmassa.
Simojoki pitää Apt. 15 luvun ensimmäisen kirkolliskokouksen mallia edelleen sopivana käsitellä opillisia ristiriitoja kirkossa. Hän hyväksyy, että kirkossa on sallittava joissakin asioissa liikkumatilaa erilaisille oppikäsityksille.
” Paavali pysyi kannallaan ja Jerusalemin alkuapostolit omallaan, mutta asia ratkaistiin siten, että sovittiin työnjaosta ja annettiin keskinäisen luottamuksen merkiksi kättä. Vaikka opissa ja käytännössä oli eroavuuksia, molemmat ryhmät tunnustivat toinen toisensa saman kristillisen kirkon edustajiksi.”
Kiistaa aiheuttavien päätösten tulee tällöinkin olla Raamatun ja kirkon tunnustuksen rajoissa ja mukaisia. Lisäksi on varmistettava eri osapuolille vapaus toimia vakaumuksensa mukaisesti ja sovittava työnjaosta. Riidanalaisen asian ratkaiseminen myönnytyksin tai kompromissien kautta ei ole paras tie.
”Mutta kun kysymys on kirkon opista ja uskosta, kompromissin tekeminen merkitsee vakaumuksesta luopumusta ja totuuskäsityksen relativisointia. Kompromissi näissä asioissa on pinnallisuutta ja sisältää jatkuvien erimielisyyksien siemenen. Kompromissin asemesta on oppia koskevissa asioissa erimielisyydet todettava ja tunnustettava… ja jäätävä odottamaan, miten Jumala asiat kullekkin kirkastaa ja mitä muuta hän vielä tekee”.
Jotta opillisessa päätöksessä kuuluu ”kirkon ääni” , sen tulee sisältyä Raamatun ja tunnustuksen puitteisiin, oltava luterilaisen tradition mukainen ja seurattava yhteistä uskoa, ”joka on uskottu kaikkialla ja aina ja jonka kaikki uskovat”. Näin muodostettu kirkolliskokouksen kanta edustaa koko kirkkoa, ei kahlehdi kenenkään omaatuntoa, ei uhkaa kirkon yhteyttä eikä estä kirkon uudistumista.
Simojoki ajoi uudistuksia. Kirkko ei saa ripustautua menneisyyteen siten, että sen usko on sidottu menneitten aikojen ajatuskaavoihin, käsitteisiin , filosofisiin järjestelmiin tai yhteiskunnallisiin olosuhteisin. Näitä on tulkittava yhä uudelleen.
Kolmanneksi, miten tällainen päätöksenteko toteutetaan?
Simojoki piti opillista päätöksentekoa teologisena prosessina. Prosessi on yhtä tärkeä kuin itse päätös, jolla kirkko etsii uudistumista, suojelee ykseyttään tms.
Prosessi muodostuu kolmessa vaiheessa.
Ensiksi , käydään vapaa keskustelu, jossa toisilleen vastakkaiset käsitykset kohtaavat. Kaikki ymmärtävät asian vain puolittain.
Toiseksi, tutkitaan pyhiä kirjoituksia, jotta tehtävä päätös olisi sopusoinnussa kaiken sen kanssa mitä Jumala on tehnyt Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Tämä on päätöksenteon teologinen vaihe.
Kolmas vaihe, on varsinainen päätöksen muovaaminen ja hyväksyminen.
Jos ei päästä riittävään yksimielisyyteen (3/4), tulee tutkia voivatko kahta eri kantaa edustavat ryhmät tunnustaa toisensa saman kirkon jäseniksi? Jos voivat, niin kuinka käytännössä asiat järjestetään työnjaollisesti siten, että kumpikin osapuoli saa toimia oikeaksi katsomallaan tavalla, häiritsemättä tai tuomitsematta toisiaan, niin että yhteys säilyy.
Siinä tapauksessa, ellei tämä ole mahdollista, asia ei ole valmis päätettäväksi ja se on jätettävä ennalleen, sitä on edelleen tutkittava, huudettava avuksi Pyhän Hengen johdatusta .
– – –
Simojoki piti kirkolliskokouksen velvollisuutena uudistaa kirkkoa, samalla sen ykseys tuli turvata. Hän pitäytyi vanhaan kirkkolainsäädännön perinteeseen ettei kirkolliskokous voi muuttaa kirkon oppia, vaan ainoastaan tulkita ja päättää kirkon järjestykseen kuuluvista asioista. Näin toimiessaan kirkko säilyttää ykseytensä ja uudistuu uskosta käsin.
Piispojen avioliittoesitys
Piispojen kahden avioliittomallin esityksen voi nähdä pyrkimyksenä jonkinlaiseen ”työnjaolliseen” ratkaisumalliin, jossa kirkollinen yhteys säilyisi kunhan käytännön järjestelyistä sovitaan. Ongelma on siinä, että se ei ole Raamatun ja kirkon tunnustuksen mukainen eikä mahdollinen toteuttaa muuttamatta kirkon oppia. Se on teologista höyhensarjaa. Esityksen hyväksyminen merkitsisi nykytilanteen jäädyttämistä ja avioliiton ja opin ”kellumaan” laittamista. Se merkitsee kummallekkin osapuolelle vakaumuksesta luopumista ja totuuden relativisointia. Tämä ei ole kirkon uudistamista.
Tilanteessa, jossa kirkolliskokous ei kykene opilliseen päätöksentekoon on pitäydyttävä nykyisissä järjestelyissä, rukoiltava Pyhän Hengen johdatusta, etsittävä totuutta ja tutkittava asiaa edelleen. Avioliiton kohdalla tämä merkitsee sen säilyttämistä vain miehen ja naisen välisenä riippumatta henkilöiden seksuaalisesta suuntautumisesta. Tällaisena se on avoin kaikille.
Joko tämä kirkolliskokous uskaltaisi irrottautua pakkomielteestä ratkaista homoseksuaalien asema tai syrjintä kirkossa ”avioliittokysymyksenä”? Joko tämä kirkolliskokous lopettaisi katsomasta asioita ”avioliittokysymyksen kapeasta avaimenreiästä” ja antaisi tilaa uusille näkökulmille ja kysymyksenasetteluille ? Pitäytyminen kirkon yhteisessä opissa velvoittaa kirkolliskokousta kaikessa opin tulkinnassa pureutuman kirkon alkuperäiseen ja yhteisen uskoon, mutta myös uusiin kannanottoihin.
Ilkka Kurjenmäki
Kiitos erinomaisesta puheenvuorosta!
Tässä on hyvin kuvattu kirkkollisen päätökseteon teologiset ja muut perusperiaatteet.
Lisäksi yhdyn lopputoiveeseen. Pattitilanne syntyy nähdäkseni juuri siitä, että homoseksuaalisia suhteita yritetään tarkastella juuri avioliittokysymyksenä. Jo aiempi päätös vapaamuotoisesta rukouksesta osoitti, että kirkossa on kyllä valmiutta analysoida näiden suhteiden elementtejä ja antaa niille itsessään tunnustusta.
Sama kapea keskittyminen melkein ainoastaan avioliittoon johtaa siihen, että kirkko ei juuri anna opetusta muista suhteista ja elämäntilanteista, mikä johtaa sihen, ettei sen suhdeopetuksella ole hirveästi relevanssia ihmisille, kun tilanne keskitttyy taisteluun muodollisesta vihkiaktista.