Herättäjä-yhdistys on kirkastanut nuorisotyönsä viestiksi: ”Sinä riität. Sinä kelpaat. Sinä et ole yksin.” Saatan kuvitella, että tälle viestille on tarvetta myös vanhempien ihmisten keskuudessa.
Lopen seurakunnan kirkkoherra Tuomas Hynynen kirjoittaa täällä Kotimaa24:n blogissaan tavallaan samasta teemasta. Hän aloittaa kysymällä: ”Milloin sinä, Suomen kirkon työntekijä, olet kuullut esimiehesi, työkaverisi, kirkkovaltuutettusi tai seurakuntalaisesi sanovan sinulle, että sinä teet tarpeeksi kun teet yhden ihmisen työt. Vai oletko kuullut enemmän odotuksia, mitä pitäisi tehdä toisin tai enemmän kuin tähän asti?”
Itse voisin kysyä tämän saman kohdentamalla kysymyksen vielä vähän laajemmalle joukolle: Milloin sinä, työikäinen tai eläkeikäinen aikuinen suomalainen olet kuullut sanottavan, että riittää, kun teet yhden ihmisen työt, riittää kun kannat yhden ihmisen verran vastuuta läheisistäsi, maailman tilasta, kodistasi, perheestäsi, kotikaupungistasi, kotiseurakunnastasi?
Tuntumani on se, että kaikilla työpaikoilla väkeä irtisanotaan yhä tihenevään tahtiin mutta työn määrä ja työn vaativuus silti lisääntyvät. Käytännössä siis yhä pienemmän joukon on selvittävä yhä suuremmasta määrästä työtä, mieluiten vielä erinomaisesti ja tasokkaasti, jotta työpaikka ylipäätään säilyisi olemassa kovenevan kilpailun keskellä. Käytännössä myös yhä iäkkäämpien ja huonokuntoisempien omaishoitajien on selvittävä yhä vaativammasta työstä muistisairaiden tai liikuntakyvyttömien omaistensa kanssa. Vapaapäivät ovat todella harvassa, mikäli niitä järjestyy koskaan, ja omaa vointia ei ehdi kuulostella.
Kuka huutaisi tässä ajassa kaikelle kansalle viestiä siitä, että sinä riität, sinä kelpaat, sinä et ole yksin? Että Luoja ei ole sinua luodessaan tarkoittanut, että sinun pitäisi kyetä tekemään kymmenen ihmisen työt tai kyetä kantamaan monen ihmisen verran vastuuta? Kuka kertoisi, että ihmisen ei kuulu venyä loputtomasti? Kuka kertoisi, että ihmisellä on lupa ja velvollisuus vetää rajat itsensä suojaksi ja sanoa välillä myös: minä en jaksa, tähän en repeä, tätä tehtävää en pysty muiden tehtävien lisäksi enää ottamaan vastaan ja suorittamaan? Kuka kannustaisi sanomaan: Minun jaksamiseni rajat kulkevat tässä.
Oma tuntumani on, että me emme keskimäärin pysty edes ajattelemaan tällaista itsesuojelua, koska koemme heti olevamme väärällä tavalla itsekkäitä sellaista ajatellessamme. Saati että oikeasti käytännössä lopettaisimme ylettömän venymisen ja sanoisimme jämäkän ystävällisesti: nyt riittää, nyt en enää selviä kaikesta, nyt tarvitsen apua.
Hengellisyyskin uhkaa tällaisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa kääntyä suorittamiseksi. Helposti tulee olo, että pitäisi käydä useammin kirkossa, pitäisi osallistua aktiivisemmin seurakunnan vapaaehtoistyöhön, pitäisi lukea enemmän Raamattua, pitäisi rukoilla ahkerammin, pitäisi varata aikaa retriitille. Ja mikäs siinä, varmaan omalla tavallaan ihan hyviä ja hyödyllisiä asioita kaikki. Mutta tässä yhteydessä helposti unohtuu uskon syvin ydin, se, että armahdettuina meillä on lepoarvo. En muista kenen runoilijan kynästä tuo lause on, mutta usein sitä mielessäni maistelen: Armahdettuna meillä on lepoarvo. Täysin riippumatta kaikesta suorituskyvystämme tai sen puutteesta, kaikesta hengellisestä harrastuneisuudesta tai sen puutteesta, täysin riippumatta siitä mihin me ihmisinä kykenemme, meillä on armahdettujen lepoarvo. Meillä on lupa olla, lupa levähtää, lupa tuntea että riittämättömyydessäkin riitämme, kelpaamattomuudessakin kelpaamme. Sitä on armo.
Johanneksen evankeliumin alussa Jeesuksesta sanotaan, että hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon päälle. Autuaaksijulistuksissa Jeesus itse opettaa, että autuaita ovat ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Armon viestille, viisaudelle armahtaa toisia ja itseään, on edelleen tässä ajassa – ja ehkä juuri erityisesti tässä ajassa – kysyntää ja tarvetta. Ehdollisempi armo sopii ajan henkeen kyllä. Sellainen jossa saat armon, jos osaat ottaa sen oikealla tavalla vastaan, jos kuulut oikeaan laumaan, jos vastineeksi suoritat jotakin hyviä töitä tai alat tuottaa riittävästi hengen hedelmiä. Mutta entä se ehdoton armo, joka tulee osaksemme puhtaasti vain ja ainoastaan Jumalan tekona, Kristuksen sovitustyön tähden? Kuinka paljon kuulemme siitä? Kuinka moni huutaa turuilla ja toreilla viestiä, että olet jo armahdettu, että se on kokonaan Jumalan teko, että se ei edellytä sinulta mitään, koska armon syvimpään olemukseen kuuluu, ettei ihminen voi sitä millään tavalla ansaita? Jotkut haukkuvat tällaista puhetta halvan armon julistamiseksi. Mutta: Jos tuo ansaitsematon armo on tullut osaksemme siinä, että Jumala uhrasi oman Poikansa, kuinka sitä voidaan väittää ja kutsua halvaksi? Ehdoton armo, joka ei voi millään ihmiskeinoilla ansaita, on mielestäni sitä kaikkein kalleinta armoa.
Herättäjän nuorisotyön ydinviesti ei ole ensisijaisesti psykologiaa tai humanismia. Viesti perustuu pohjimmiltaan kalliin armon käsittämättömyyteen. ”Sinä riität. Sinä kelpaat. Et ole yksin.”
Katso meihin Jumalamme,
kodeissamme
anna toivo huomiseen.
Uupumuksen painaessa, murtaessa
astu tyhjään huoneeseen.
Lupasithan siunausta,
lohdutusta
suoda meille päivittäin.
Älä salli erehdyksen,
pettymyksen
peittää toivoamme näin!
Yhdessä me rukoilemme
itsellemme
mieltä armoon suostuvaa.
Rakkauden jos menetämme,
elämämme
vailla pohjaa vajoaa.
Luoduillesi eksyneille,
väsyneille
anna päivän voima vain.
Yhteyden Henki anna,
meitä kanna,
käsin rakkain, voimakkain.
– Siionin virsi 298
Emilia, kiitos hyvästä kirjoituksesta. Elämme kovassa maailmassa. Ihminen tarvitsee riittävästi lepoa. 8 tuntia työtä, 8 tuntia vapaa-aikaa harrastuksin ja 8 tuntia unta. Ihminen sairastuu, jos liian pitkästi on stressitilassa. Lyhytaikaiset piikit työnkuormassa on ok, mutta jatkuvasta ylikuormasta seuraa helposti masennus.
Juuri näin Juha.
Juha Heinilä :”Elämme kovassa maailmassa. Ihminen tarvitsee riittävästi lepoa. 8 tuntia työtä, 8 tuntia vapaa-aikaa harrastuksin ja 8 tuntia unta. Ihminen sairastuu, jos liian pitkästi on stressitilassa.”
Kiitos Tuomakselle ja Emilialle tärkeän asian esille ottamisesta. Meille pienyrittäjille unelma kahdeksan tunnin työpäivästä tai muulle väestölle kuuluvasta sosiaaliturvasta on aina ollut pelkkää haaveilua ja kun siihen ottaa mukaan kaikki o.t.o huolehtimisyritykset heistä, joita kukaan ei kuuntele, lopputulos on aivan liian korkea verenpaine, mikä näkyy mm. kirjoitusvirheinä. Sain ystäviltäni jo teini-ikäisenä kehotuksen sysätä harteiltani pois maapallon huolet ja hädät, joihin kuuluivat myös monet lähietäisyydellä olleiden kärsimykset ja kun en sitä tehnyt, niin nyt vanhemmalla puolella ikää fysiikka sitten opettaa ”jos ei muuta, niin hiljaa kävelemään”.
Mielestäni seurakuntien tärkeä tehtävä on pitää huolta siitä, että ihmiseltä ihmiselle –työ jatkuu kasinotalouden tärkeimmäksi arvoksi nostaman ”taloudellinen tehokkuus ja tuottavuus –tavoitteiden” keskelläkin. SDP:n opetusministeri sanoi viime vuosikymmenellä, että meitä pienyrittäjiä ei voi hyväksyä tupo-neuvottelupöytään, koska emme kanna ”yhteiskunnallista vastuuta”. Pienyrittäjänä voin sanoa, että yritetty ainakin kaikin käytössä olevin voimin on, ja myös heistä, joista pelkällä suunsoitolla veronmaksajien siivellä elävät puolueet eivät vastuuta kanna.
Kiitos.
Juha Heinilä: Juuri näin! Ja kuormittavassa elämäntilanteessa unen tarve voi olla enemmänkin kuin 8 tuntia.
Tuomas Hynynen: Kiitos itsellesi! Blogisi oli mainio. Tarttui erinomaisen tärkeään asiaan.
Tämän ”saarnan” kirjoitin oikeastaan ehkä eniten itselleni. Onnellista, jos joku muukin voi saada siitä tukea, oivalluksia tai ehkä jopa rohkeutta sanoa jollekin vaatimukselle: EI!
Unentarve on yksilöllinen. Kuitenkin me tarvitsemme oman määrän unta ja liiallinen kuormitus heikentää unta ja samasta syystä illalla uneen voi olla vaikea päästä.
Kiva katsoa vuoden 2012 Standard & Poors`n tilastoja. Kaikilla Euroopan protestanttisilla mailla (Viroa ja Latviaa lukuunottamatta) on AAA-luokitus. Millään Euroopan katolisella maalla (Luxemburgia lukuunottamatta) ei ole AAA-luokitusta.
Protestanttisia maita yhdistää paitsi parempi taloudellinen hyvinvointi, myös yhteinen eetos: sinä et riitä! Hyvä niin.
Onko se vain hyvä asia, jos AAA-luokitus saavutetaan niin kalliilla hinnalla, että jotkut siinä matkan varrella uupuvat, putoavat kelkasta ja jopa tuhoutuvat? Miten suuri hinta (ja kenen selkänahasta kiskottu) pitää olla valmis maksamaan ”kansakunnan hyväksi”?
Liian kova hinta, jos ihmiset uupuvat, masentuvat tai muuten sairastuu. Toki tehokkainta on käyttää työntekijää 120% ja kun työtahti hipuu, eikä ruoska auta, niin vaihto uuteen, kuten orjuuden kulta-aikana.
Mikä on tärkeintä, raha vai ihminen?
Hyvällä AAA-luokituksella on positiivisia seurauksia jokaisen jokapäiväisessä elämässä. Asiaa ei tarvitse edes katsoa kovin oikeistolaisesta positiosta. Sähkö ei tule töpselistä.
Herättäjän nuorisotyö liittyy muodikkaaseen ”sinä riität/sinä kelpaat/olet hyvä juuri tuollaisena.” Vanhaluterilainen/Martti Lutherin ajatus oli, että parannuksentekoa tulee jatkaa, päivittäin. Sinä et riitä.
Kukaan ei ole ajanut polkupyörällä niin lujaa kuin sillä pääsisi. Omat rajat olemme kokeilleet, muttemme pyörän. Aina voisi polkea nopeammin. Mikä riittää?
Kari-Matti Laaksonen :”Sinä et riitä”
Sotaa pakenemaan joutuneen pienyrittäjä-riistokapitalistiperheen jälkeläisenä on opittu lapsesta asti, että ”Sinä et riitä”. Sinut voidaan koko elämäsi ajaksi jättää vaille muulle väestölle kuuluvaa sosiaaliturvaa tekemään työtä vuorotta ja ainoa mitä saat kuulla on, että menehän hankkimaan lisää, että me paremmat kuin te yhteiskuntavastuuta kantamattomat riistokapitalistit saamme 8-tuntisen työpäivämme ja lomamme, pekkasemme ja lisäliksamme. Me olemme olemassa vain sitä varten, että koko elämäntyömme, terveytemme ja elämämmekin voidaan meiltä kyselemättä sosialisoida poliittisten virheiden aiheuttamiin kustannuksiin.
Juha, olet mielestäni ihan oikeassa. Toisaalta jos höpö höpö-eetosta – sinä riität/sinä kelpaat/sinä olet ihana juuri tuollaisena – vähän jatketaan, päädytään siihen, mitä ainakaan minä en toivo: ”minä olen kaiken mitta, minun elämäni päämäärä ja tavoite on hemmotella itseä.”
Ei. Mitä tulee asian hengelliseen puoleen, niin pelkkä ulkoinen toteaminen (armosta) ei riitä. Tarvitaan myös sydämessä/mielessä tapahtuvia liikkeitä.
Minä en ole hyvä juuri tällaisena, koska jos nyt joku asia Raamatussa on keskeinen, niin se on: ihminen on läpikotaisin syntinen, pimeä, väärintekijä.
Syntinen ihminen – synnitön Kristus. Rautalankamallissa pelastuksesta/vanhurskauttamisesta on lopulta kysymys ainoastaan näiden kahden kohtaamisesta.
Jumala on hyvä ja hänen armo on paljon suurempi kuin velkamme. Kun Jumala on armollinen meitä kohtaan, niin eikö meidänkin olisi hyvä olla armollinen lähimmäiselle ja samoin myös itsellemme?
’Luterilaista’ hyvinvointia uhkaa liberalistinen ahneus, joka on eri asia kuin työmoraali. Mieleen tulee usein satu kultamunia munivasta hanhesta. Talonpoika teurasti sen ahneudessaan, kun luuli linnun olevan kokonaan kultaa. Turha luulo, kultamunien tulo loppui siihen.
Tuula, nostat esiin myös erittäin merkittävän ja selvästi itsellesikin henkilökohtaisesti kipeän asian: pienyrittäjien oikeudet (=niiden puutteen verrattuna palkansaajiin) maassamme. Minusta olisi ihan vasemmistolaisestikin ajatellen erittäin perusteltua taata esimerkiksi pienyrittäjien työttömyysturva jollakin järkevällä tavalla (jotta ihmiset ylipäätään enää uskaltaisivat lähteä yrittämään pienesti) sekä myös huolehtia siitä, että heidän eläkkeensä kertyisi samalla tavalla, suhteessa oikeudenmukaisesti palkansaajiin nähden jne. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan olevansa ”toisen luokan työntekijä” yhtään missään olosuhteissa (idealismia tietysti, mutta ajattelen silti näin!)
Kari-Matti Laaksonen on kyllä mielestäni oikeassa siinä, että Raamatun sanoman ytimessä on myös tuo viesti ihmisen mahdottomuudesta, syntisyydestä ja omin tempuin kelpaamattomuudesta. Mutta kuten Juha Heinilä totesi: Eikö tämän ihmisen mahdottomuuden ylitse nouse vielä viesti siitä totaalisesta, ihmeellisestä, hämmästyttävästä, ansaitsemattomasta armosta?
Olen hirveän vakuuttunut siitä, että ”sinä riität/sinä kelpaat” EI OLE höpöhöpö-eetosta eikä ihmisen raadollisuuden, rujouden, keskeneräisyyden ja syntisyyden kieltämistä. Omaan mahdottomuuteensa ihminen törmää toistuvasti elämänsä varrella aivan väistämättä. Siihen ei tarvita edes ”lain saarnaa” saarnapöntöstä. Laki meillä on jo sydämissämme ja se tunne, että emme riitä emmekä kelpaa.
Sen sijaan evankeliumia meillä ei ole itsessämme. Sitä tarvitsemme kuulla. Se on ihmeellinen ja hämmentävä, raju muutosvoima! Se ei ole lällyttelyä, se ei ole höpöhöpöä, se ei ole ensisijaisesti humanistis-psykologista hömppää. Se on järisyttävä uutinen siitä, että sinun ei tarvitse pelastaa itse itseäsi – etkä sinä asiallisesti ottaen edes voi sitä tehdä. Tässä asiassa sinun on suostuttava lepoon ja ihmetykseen.
Emilia Karhu :”Eikö tämän ihmisen mahdottomuuden ylitse nouse vielä viesti siitä totaalisesta, ihmeellisestä, hämmästyttävästä, ansaitsemattomasta armosta?”
Kiitos vastauksesta Emilia. Juuri tuon ansaitsemattoman armon voimalla olen 10-vuotiaasta asti elänyt ja tuon armon läheisyyden olen kokenut ortodoksikirkon liturgioissa ja vigilioissa, missä olen saanut kunnioittaa sitä ”akatistos”.
Ansaitseman armo kuuluu mielestäni kirkkoon ja hengelliseen regimenttiin, minne puoluepolitiikka vähemmän ”armollisine” asenteineen ei kuulu. Kun palasin puolisoni julkisuudessa saatananpalvonnaksi leimatun laillisen harrastuksen vuoksi evl.kirkkoon, tunne oli kuin Anna Ahmatovan runosta: ”Tänään palaan sinne missä olin keväällä. En vihastu, en sure, astun vain pimeyteen, samettiseen, syvään…”
Erityisesti tuohon Emilian kirjoittamaan viimeiseen kappaleeseen voin mielihyvin yhtyä.
Tulisi silti muistaa pari seikkaa synnistä ja armosta, ainakin yksi. Toisaalta tehokkuuteen ja jatkuvaan (yli)suorittamiseen patistava/syyllistävä taloususko, toisaalta minää pönkittävä ”sinä riität usko” (armahda itsesi!) sisältyvät molemmat moderniin sekularismiin, joka on eräänlainen juutalais-kristillisen tradition uusin versio, uskonto sekin, tosin ilman persoonallista Jumalaa.
Kari-Matti: Ajattelen luultavasti kanssasi aika samoin (?).
Silloin jos ”sinä riität -usko” näyttäytyy minää pönkittävänä ja rajusta armosta vieraannuttavana jonkinlaisena uususkontona, tilanne on varmasti kristillisen uskon näkökulmasta kovasti ongelmallinen.
Mutta itse puolustan tässä (ja käsittääkseni myös Herättäjän nuorisotyö puolustaa) sellaista näkemystä ja ajatusta, että hirvittävien suorituspaineiden rusentamat kaiken ikäiset ihmiset ansaitsevat kuulla vapautuksesta, vapahduksesta, Vapahtajasta. Että arvosanojen ahdistamille pitää sanoa myös armon sanoja. Ja osa tätä viestiä on se tavallaan paradoksaalinen totaalisen armon viesti, jossa kukaan ei voi kelvata ja siksi Jumala on ratkaissut ongelman puolestamme ehdottomalla armolla: Sinä kelpaat, sinä riität!
Aika lailla samoin ajattelen Emilia, ehkä pienin painotuseroin. Ihminen on syyllinen Jumalan edessä. Tunto uskon puutteesta on itse uskoa, mutta kun alan pitää uskoani jonain, olen jo väärällä tiellä. Voisi lainata erästä körttipuhujaa muutaman sukupolven takaa: ”Joka huutaa Herraa, on jo tämän parissa.”
Jeesus näki uskovaisen syntisessä naisessa, vaikkei nainen tehnyt muuta kuin itki syntejänsä. Se riittää.
Olemme toki Jumalan edessä syntisiä, mutta onko se aivan sama kuin syyllisyys? Onko meillä lupa syyllistää edes itseämme? ”Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.”
Herättäjän nuorisotyö varmasti tarkoittaa hyvää, mutta silti. Liian nopeasti ehkä kiirehditään vetämään armoa synnin peitteeksi, väärän rauhan tueksi.
Itseäni ovat puhutelleet Wilhelmi Malmivaaran yleispietistiset sanat:
”Nämä nykyajan tapahtumat tukkivat likelle sielua ja alkavat ahdistaa Herraa kohti. Tunto herää, oma syntisyys tulee näkyviin, entinen elämä alkaa kauhistaa, rupeaa kypsymään sielussa päätös: tässä täytyy tulla muutos. Mitä tämä on? Se on Herran vaikutusta sielussa. Herra rupeaa tekemään laitumensa lampaaksi, omaksensa, vetämään pois maailmasta tekemällä maailman niin ahtaaksi, että sitä täytyy ruveta pakenemaan, tahtoi tai ei….On aivan mahdotonta ihan entiselleen jäädä…”.
Malmivaaran hienot sanat toki sopisivat tänä päivänä pikemminkin vanhoillislestadiolaisiin- kuin körttiseuroihin.
Nuorten ahdistus kelpaamattomuudesta, riittämättömyydestä ja yksin jäämisestä eivät ole luonteeltaan uskonnollisia. Kysymykset ovat polttavia nuorten omassa yhteisössä ja laajemmin yhteiskunnassamme ja työelämässä. Herättäjän nuorisotyön tavoitteena lienee rohkaista nuoria ottamaan todesta mahdollisuus Jumalasta kertomalla, että Jeesus ei torju ketään luotaan minkään alamittaisuuden vuoksi. Synti ja syntisyys kohdataan vasta, kun Jumala on ihmiselle totta. Silloinkin on tärkeää kertoa, ettei syntinen ole mikään onneton poikkeustapaus, vaan yksi lukemattomien yhtä syntisten joukossa, joille Jumalan mittaamaton armo on jo ristillä ansaittu.
Martti Pentti :”Nuorten ahdistus kelpaamattomuudesta, riittämättömyydestä ja yksin jäämisestä eivät ole luonteeltaan uskonnollisia. Kysymykset ovat polttavia nuorten omassa yhteisössä ja laajemmin yhteiskunnassamme ja työelämässä”
Haastattelin 90-luvulla nuoria, joiden luokkatovereita ja ystäviä oli päätynyt itsemurhaan. Nuorten kokemukset peilasivat yhteiskunnan arvovajaata ja rakkaudetonta vain omaa etuaan ajavien ja keskenään vallasta riitelevien aikuisten luomaa ilmapiiriä, jonka jalkoihin he jäivät: ”Yhteiskunnassa toimii vahvimman laki. Kun itsetuntosi on heikko, syrjäytymisesi alkaa siitä, kun heräät aamulla. Syrjäytyminen on mielentila, johon joutumista edesauttaa se, että kyseenalaistaessasi asioita, sinut leimataan tuhmaksi, häiriköksi, passiiviseksi tai syrjäytyväksi. Katsotaan pahan olon ilmennystä, ei sitä mistä paha olo johtuu. Tämä kaikki painuu alitajuntaan ja vaikuttaa nuoren käsitykseen omasta itsestään. Alitajuntaan jää tunne huonommuudesta.”
Tätä juuri tarkoitan. Synnintunon herättämisestä lähtevä nuorisotyö joko karkottaisi nuoret muualle tai lisäisi jo vaikeaa ahdistusta.
Martti Pentti :”Synnintunnon herättämisestä lähtevä nuorisotyö joko karkottaisi nuoret muualle tai lisäisi jo vaikeaa ahdistusta.”
Kirkko tai seurakunta ei kylläkään ollut ”synnintunnon herättämisellä” kieltänyt näitä nuoria kyseenalaistamasta heitä askarruttamaan jääneitä asioita, enkä usko, että seurakunta olisi tuota kyseenalaistamista edes halunnut kieltää, kun seurakunnan kirkkoherra ilmaisi paikallisessa aviisissakin huolensa nuorten kärsimyksistä. Eduskunnassa ollut tuttavamme teki pyynnöstäni hallituskyselyn heidän puolestaan, mutta vastaus oli pelkkää tyypillistä puoluepoliittista liturgiaa eikä johtanut mihinkään.
Tässäkin oli nähdäkseni nuorisotyön juonena: ”Sinä riität. Sinä kelpaat. Sinä et ole yksin.”
Martti Pentti :”Tässäkin oli nähdäkseni nuorisotyön juonena: ”Sinä riität. Sinä kelpaat. Sinä et ole yksin.””
En ole koskaan ajatellut, että olisimme noudattaneet jotakin ”juonta” nuorten suhteen. Kerropa sinä mikä sinun ”juonesi” olisi esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, kun nuori tulee luoksesi ja hänen huolensa on: ”Mulle tuli hammaslääkärilasku, ja kun ei ollut rahaa, mun piti mennä sossuun. Ne sano mulle, että mulla on liian hyvät kuteet päällä. Sit mä aloin itkee.”
Riippuu ihan siitä, millaiseksi ihmiseksi tuon nuoren tunnen. Niille kyynelehtiville neideille, jotka tulevat nyt ensimmäiseksi mieleeni saattaisin esittää kysymyksen: ”No, tehosko se niihin?”
Martti Pentti :”Niille kyynelehtiville neideille, jotka tulevat nyt ensimmäiseksi mieleeni saattaisin esittää kysymyksen: “No, tehosko se niihin?””
No ei tehonnut, eikä tehonnut monen muunkaan nuoren epätoivo, ja siksi nuoret ja itsekin olin mukana turhaksi jäänessä tv.ohjelmassa ja siksi tehtiiin hallituskysely – ja siksi monet nuoret tekivät ”juustohöylätyssä” Suomessa itsemurhan. Kun ”kansa” oli sanansa sanonut, niin pulinat pois, kuten demareiden lempilause tuohon aikaan kuului.