Luin tänään artikkelin IL/ Heli Herala: ”Pieni sana armo on osa arkea”. Juttu perustuu terapeutti FM Taru Hallikaisen kirjaan Armon kintereillä 2017 sekä haastatteluun. Ilmeisen hyvä kirja ja asiallisen iformoiva haastattelu.
Jäin kuitenkin miettimään perusteesiä: ihmiset kaipaavat ennen kaikkea omaa armollisuuttaan itseään kohtaan. Olisiko tosiaan armon kysymys helpompi toisten ihmisten kohdalla kuin oman itsen? Onko itsensä armahtaminen suorituspaineista todellista armoa, jonka voi kohdata elämässä? Kirja puhuu ei-uskonnollisesta armahtavaisuudesta. En usko, että tämä riittää uskovalle ihmiselle. En tiedä, riittääkö loppujen lopuksi kenellekään.
Nykyaikana ”tunne itsesi” on iskulause kaikessa sosiaalisessa toiminnassa. Minä on fokus: jotta tuntisit minän, on paneuduttava minään. Kehäpäätelmä käytännössä. Kehityspsykologia todistaa, että ilman sinää ei ole minä-tietoisuutta. Vastasyntynyt lapsi oppii tunnistamaan itsensä erillisenä olentona suhteessa huoltavaan ihmiseen. Kokeilu keskiaikaisessa eurooppalaisessa hovissa 1500-luvulla osoitti, että hylätyt, täysin eristetyt vauvat, eivät kehittyneet normaalisti. Tabula rasaan, tyhjään tauluun, ei tullut itsesään kirjoitusta.
Syyyllisyytemme syntyy myös yhteisöllisistä säännöistä ja arvoista. Opimme hyvän ja huonon käytöksen kasvatuksen varassa. Mikään moraali ei ole myötäsyntyinen ominaisuus, ei työmoraalikaan. Myös syyllisyys on ehdollistunut yhteisössä, johon itse kukin kasvaa. Riittääkö siksi individualistinen armahdus syyllisyyden tunteesta? Voi riittää, jos on itseriittoinen ihminen omine olemisineen ja tekemisineen. Lähenee egosentrisyydessään psykopatiaa.
Kuinka pitkälle ihmisen itseriittoisuus tekijänä ja armahtajana riittää? Ehkä riittää vapautuneeseen tunnelmaan suorituspaineista, jos armo omaa itseä kohtaan koskee tätä. ”Armo tuo ilon olla riittävä sellaisena kuin on.”(Hallikainen). En kiistä tätä, mutta ilo riittää omin varoin inhimillisen lyhyen ajan. Oman itsensä autuuttaja on kuitenkin viime kädessä yksin.
Ihminen kaipaa syyllisyydentynteelleen kestävämpää armahdusta. Suhde sinään on tässä tärkeä. En tarkoita vain sosiaalista hyvitystä, jos sekin on tarpeen. Armon kaikkinainen merkitys on kristinuskon sanoma. Ihmettelenkin siksi, miksi uusin raamatunkäännös on häivyttänyt armo-sanan miltei minimiin. Luottamus Jumalan armoon on lähtökohta sille, että tuntee sekä syyllisyytensä että siitä avautuvan parannuksen. Juuri parannus, kriisi, uuteen katsominen on armon avaama näköala. Ei minään sellaisena kuin on, vaan salatusti parempana. Armo on ihme.
Lähiperspektiivistä minän armahtaminen kulkee helpommin kuin suhde sinään. Sinälle voi olla armollinen, mutta anteeksiantaminen on toista. Se vaatii oman minän antautumista sinälle. Lähimmäiselle. Rakkaudessa, joka on enemmän kuin omaamme itse. Jumalasta. Se on armoa.
Onko itsensä rajattomassa armahtamisessa myös paatumuksen siemen? Olisiko oikea armahtaminen armon vastaanottamista Jumalalta seurakunnan yhteydessä, kun asiat tulevat ahdistaviksi. Armo on synnintunnon lääke. Muu paha olo on hoidettava muuten Stressi, joka joskus kohtaa, ei ole armoa tarvitsevaa syntiä. Se vaatii useasti vain asioiden priorisointia.
Päivi Huuhtanen-Somero puhuu anteeksiantamisen vaikeudesta ja armosta. Olen kokenut että asiaa joutuu käsittelemään kolmella tasolla: on Jumalan armoa jos pystyy antamaan anteeksi hengellisessä mielessä ja rukoilemaan Jumalan armoa niille jotka ovat minua vastaan rikkoneet. Myös järjellä haluaa antaa anteeksi sen sijaan että haaskaisi aikaansa vihaan, joka pilaa oman elämän. On armoa unohtaa. Mutta entä tunteet? Niidenkin käsittelemiseen tarvitaan armoa: ei riitä että saa armon päästää irti vihasta ja katkeruudesta, tarvitaan vielä armoa saada tilalle rakkautta.
…”Anna meille anteeksi syntimme niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet…” Tämä käännös tuntuu harhaanjohtavalta ikäänkuin voisimme antaa syntejä anteeksi vaikka haluaisimmekin? Eikö se ole Jumalan työtä?
Hyvä kirjoitus kokonaisuudessaan ja montaa kohtaa voisi kommentoida.
Erityisesti muun ohella kosketti tämä ”Mikään moraali ei ole myötäsyntyinen ominaisuus, …” Olen monasti ihmetellyt eri yhteyksissä väitettä, että se olisi.
Kuten blogisti kirjoitti, emme ole tabula rasa.
”Armon kaikkinainen merkitys on kristinuskon sanoma.”
”Armo on ihme.”
Ihminen joka joutuu Jumalan Pelastustyön kohteeksi Kristuksen kauttaan, saa myös Armon kohdalleen.
Islamissa on sellainen armo käsitys, että ihmisen tulee valmistaa itsensä Jumalan Armolle otolliseksi, omin töin ja rituaalein. Islamissa ja koraanissa ei juuri puhuta myöskään armosta. Jumala ei siis tee ihmisen puolesta mitään, vaan ihmisen täytyy ansaita Jumalan armo omien tekojen kautta.