Kaikki viisi kaamosmasennuksen merkkiä ruksasin ja vihdoinkin sain luvan myöntää olevani masentunut. Miten vaikea tuollaisen asian tiedostaminen itselle on. Pitkään ole jo kärsinyt kummallisesta saamattomuudesta. Moni asia odottaa tekijäänsä turhaan. Muistan joitakin tehtäviä aamuisin ja illalla huomaan niiden jääneen taas kerran hoitamatta. Kiusallista on todeta halu hoitaa nuo askareet , mutta sisäisen voimattomuuden tähden ne ei tule tehdyksi. Silti ne on painaa jatkuvasti mieltä. Miten levollista on nyt myöntää, etten kykene siihen mihin muutoin helposti kykenisin.
Nyt voin hellittää tuota sisäistä vaatimusta jonkin mitan täyttämisestä. Saan rasittaa itseäni vähemmän ja suostua tähän voimattomaan aikaani.
Kummallista miten heti alkaa kokea omien voimavarojen hiljalleen alkavan palata, kun vain armahtaa itseään. Toteaa vain : ”ai mä olen masentunut ja siksi en nyt jaksa. Täytyypä ottaa rennommin.” Vaatimuksen ääni sisimmässä hiljenee ja sisäinen levollisuus saa tilaa.
Luin äsken Roseniusta. Se lohdutti mieltä kun oivalsin. taas kerran tuon saman vanhan asian, joka uudelleen ja uudelleen tuppaa unohtumaan ja josta kaikki kuitenkin riippuu. Se on tuo yksinkertainen asia ettei armoon kuulu minkäänlaiset tekemiset, tai tekemättä jättämiset. Kuinka vaikeaa on tuon läksyn oppiminen. Ihan käsittämättömän vaikeaa.
Aina uudelleen se unohtaa ja sitten alkaa odottaa itseltään asioita joihin ei kuitenkaan pysty. Silti niillä piiskaa itseään. Roseniuksen teksteissä aina löydän tuon saman asian uudelleen ja uudelleen. Sitä muistutusta huomaan usein tarvitsevani.
Hänen sanoihinsa on aivan kuin sisäänrakennettu tuo: ” Jumalan armo on armoa vain silloin, kun ei mitään vaatimuksia ole.
Jos kerran suoriudun jostakin tehtävästä , niin en sen tekemisen hyväksymiseen en mitään armoa tarvitse. Nyt voin ihan rauhassa tunnustaa olevani suuri syntisraukka, joka on täysin kykenemätön mihinkään hyvään. Sillä minulla on toinen Puolustaja. Hänen ansioonsa voin vedota Eikä minun tarvitse pelätä hyljätyksi tulemista nyt, eikä edes kuoleman hetkellä. Mikäli vain pysyn kiinni uskon luottamuksessa ansiottomaan armoon.
Monet rehelliset kristityt kamppailevat tässä, kun eivät jaksa täyttää jotain kristityn mittaa, jolla omaa uskoaan mittailevat. He muistavat kuitenkin sen miten, jonain päivänä ovat täysin kelvottomina menneet Vapahtajamme luo ja saaneet täydestä armosta Hänen kokonaisen puhtauden ja pyhyyden. Ilman yhtäkään hyvää tai oikeaa tekoa. Pelkästään omistamalla kaiken uskolla.
Tämän vain ovat jälleen kerran unohtaneet. Niinpä ovat alkaneet uudelleen vaatia itseltään sitä, että kun ovat Jumalan lapsia, niin täytyisihän heidän .. sitä ja sitä. Raamattua ainakin pitäisi jaksaa lukea enemmän ja rukoilla.. . Halua siihen kaikkeen olisi mutta ei mitään saa aikaan. Sisäinen lähde ikään kuin kuivuu kuivumistaan. Jäljelle jää vain huokaus: ”Jeesus älä jätä.”
Siinä sitten hädissään yrittää kaapia viimeisiä vesipisaroita kuivuvan lähteensä pohjalta ja aikaan saa vain sotkuista kuravettä. Heti taas, jos vain saa oikean muistutuksen siitä mitä tarkoittaa Jumalan armo, niin samalla kaikki tulee kuntoon ja hyväksi. Kaikki vaatimus sisältä katoaa ja Jumalan armo alkaa lämmittää kylmää sisintä ja lähde alkaa uudelleen pulputa iloisesti.
Pekka: ” Se on tuo yksinkertainen asia ettei armoon kuulu minkäänlaiset tekemiset, tai tekemättä jättämiset.”
Kirkon jäsenmaksu pitää kuitenkin maksaa, koska ilman kirkon jäsenyyttä ei sitä pelastusta taivaan ikuisiin iloihin ole kkuulemma tarjolla. (Extra ecclesiam nulla salus).
Niin, että ei se armo ja pelastus ilmaista hupia ole. Monta kymppitonnia se minulle elämäni aikana maksaisi jos kirkkoon kuuluisin.
Sinulla Kimmo sitten riittää tuota huumoria aina ja joka tilanteessa. Meillä olisi varmaan tosi hauskaa, jos pääsisimme saman pöydän ääreen tarinoimaan. Tähän ikään päästyämme meillä on paljon sellaista elämänkokemusta joista juttua riittäisi. Sitä kaikkea kun vielä hyvällä huumorilla höystäisi, niin syntyisi mukava tilanne.
Minkä arvoiseksi arvioisit yhden hyvän ystävän ? Paljonko olisit valmis maksamaan sellaisesta mukavasta tyypistä, jonka kanssa voisit aina jakaa kaikki elämäsi ilot ja murheet. Kerro se summa sitten vaikka ensiksi kuudella ja sitten vaikka kuudella kymmenellä, niin silloin voit päästä niihin lukemiin, joista itse olen päässyt nauttimaan kirkollisveroja maksaessani. Hyvien ja luotettavien ystävien hintaa ei voi rahalla mitata. Niiden arvo on kultaa paljon arvokkaampaa.
Pekka: ”Minkä arvoiseksi arvioisit yhden hyvän ystävän ? ”
Minä en ystävistäni maksa ja toimem asia mistä en maksa on kirkon jäsenyys. Tästä seuraa ilmeisesti se, että menen kuoltuani helvettiin, koska en kuulu kirkkoon. Se (kirkkoon kuuluminen) on kuulemma ehdoton edellytys taivaallisista riemuista osalliseksi pääsemiselle (extra ecclesiam nulla salus). Noin väittää ainakin täällä toisaalla bloggaava herra Matias Roto. Minulle nuo huvit vaan maksaisivat elinaikanani useita kymppitonneja (noin 830 € vuodessa), enkä sitä suostu epämääräisestä lupauksesta pelastukseen (mistä? helvetistäkö?) maksamaan.
Joten kuulukoot kirkkoon ja pelastukoot he jotka haluavat. Minä en.
Kyllä Pekka tietää, että armo riittää. Ilolla seuraan, että Pekka kuitenkin jaksaa jakaa meille muille missä mennään.
Kaamos ? Aurinko paistaa. Eikun lenkille. Jalkojen liikkeet saavat aivoissa aikaan uusien yhteyksien syntymisen. Samalla vapautuu endorfiineja.
Tässä kävelyasiassa säestän mielelläni Charlottaa. Teen sen omaan kokemukseen vedoten. Psykiatrisella klinikalla yhtenä tärkeänä ensiapuna masennuspotilaille on päivittäiset kävelyt. Mieluiten kunnon , ainakin puolentunnin , tunnin lenkki . On hämmästyttävää nähdä niin henkilökunta kun potilaskin lenkin jälkeen . Täysin sisäänpäin käpristynyt potilas on kun äsken herännyt silmät auki ja vastenmielisesti myöntää että hän voi vähän paremmin. Endorfiinit yhdessä hoitajan kanssa kävellessä keskustellen vointi paranee.
Tasainen jatkuva , vähintäin puolentunnin kävely, mieluiten hieman enemmänkin , on myös ennaltaehkäisevää masennushoitoa. Siis tasaista kävelyä eikä minkäänlaista yritystä parantaa kävelylenkin aikoja. Mielellään sauvojen kanssa koska ne auttavat rytmissä ja keuhkot avautuvat paremmin.
Kävely on parasta liikuntaa ja mielialan hoitoa. Tuosta kun lähtee pihalta metsään ja nauttii luonnon kauneudesta ja hiljaisuudesta. Hetken päästä polku päättyy järven rantaan. Jään riite juuri nyt ekaa päivää koristaa rantoja. Aurinkokin vielä helottaa taivaalla. Masennusta onkin hyvä lähteä hoitamaan heti, kun sen tarpeen oivaltaa.
Joskus työelämässä kehitin itselleni sellaisen hyvien sisäisten palkintojen liukuhihnan. Työtehtävien hoitamisesta kun ei liiemmälti kiitoksia osattu antaa, niin ryhdyin antamaan niitä itse. Paloittelin kaikki työtehtävät pieniin osasiin ja kiitin itseäni niistä jokaisesta. Parin kolmen päivän päästä aloin selvästi kokea oloni paremmaksi ja saatoin sammuttaa koneet. Siinä vaiheessa aloin kokea olevani jo ihan kelpo tyyppi. Huomasin myöhemmin , että liukuhihnan saa toimimaan vain, jos sen laittaa pyörimään pian alakulon alkamisen jälkeen. Myöhemmin sen käyntiin saaminen voi jumitella pahasti.
PEKKA,
varmaan näin. Nämä ovat klassisia neuvoja.
3 asiaa: riitävä liikunta, riittävä ravinto ja riittävä uni.
Ei se aina auta. Kävely joskus syventää alakuloa, eikä positiivisuutta aina pysty valitsemaan. Ja silti myös oma asenne ja suhtautuminen on tärkeä.
Oman masennuksen paljastaminen vaatii paljon rohkeutta. Voihan se olla tosi vaarallistakin . Varsinkin täällä netissä.
Ehkä kuitenkin voin rohkaista ja lievittää jonkun toisen vastaavaa kokemusta. Pelkästään sillä, että uskallan murtaa tietyn häpeän muurin, joka pitää nytkin monia vankinaan. Häpeä kun on aika hankala tunne ja sen tunnistaminen itsessään on ehkä vaikeimpia tunnistettavia tunteita. Omaa kokemustaan yrittää selitellä kaikella muulla, mutta häpeä on liian rankka juttu kohdattavaksi.
Myös Muroma luki Roseniusta pahoina masennuskausinaan.
Jyrkästi samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa kävelyn suositeltavuudesta.
En oikein jaksa Roseniusta lukea, nytkin vain silmäilin. On se niin syvällistä tekstiä. ”Elämän leipää” kirjan tekstit on lyhennyksiä hänen lehtikirjoituksistaan. Niistä saa paljon , kunhan jaksaa syventyä kunnolla. Nyt ei jaksa ja on hyvä kun voin ottaa siinäkin vähän rennommin.
Kukaan muu ei tainnut oikein huomata tuota armollisuutta, kuin Aarni. Masennus sanaan taitaa liittyä niin voimakkaita tunteita, ettei sen lisäksi kuvaan taida muuta mahtua. Enemmän kuin oman masennukseni mysteeriä, pohdin sitä, että miksi emme osaa luottaa täydelliseen armoon, kuin hetken. Sitten alkaa vajoaminen. Aivan kuin Pietarille järvellä. Onko tuohon täydelliseen armoon katsominen meille täällä maan päällä liian suuri ponnistus, johon emme oikein kunnolla koskaan kykene ? Ainakin monet kirkkaasti uskon tiellä kulkevat tuntuvan valittelevan sitä etteivät jaksa, eivätkä osaa. Miksiköhän jatkuvasti takerrumme tähän omaan mahdottomuutemme ja alamme hartaasti odottaa sen muuttumista paremmaksi? Ikään kuin se olisi lopulta mahdollista.
Masennukseen on hyvä lääke, hyvin pieni Raamatun kohta: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” Room.9:16
Monenlaisia lääkkeitä on tarjolla, mutta jos sellainen oikeasti olisi olemassa, joka varmasti ja kaikkia auttaisi heti, niin olisihan se aika mullistava keksintö. Joskus masennuksen kanssa on vain opittava elämään.
Ehkä tähän alakulooni on syynä se, että isäni kuoli 9.12 61v sitten. Koko kaupunkia järkyttäneessä tapaturmassa ja äitini 22v sitten. Siis molemmat tänä samana joulukuun päivänä.