Kirkkovaltuuston varajäsenenä pohdin sitä, mitä sanon, kun puheenvuoron aika tulee. Seurakunnalla minun lisäkseni on nyt aikaa kolme vuotta ja kolme kuukautta pohtia sitä, missä järjestyksessä seurakuntamme toimintaa vähennetään. Tuo ajan jälkeen seurakuntien verotulot alkavat huolestuttavasti vähetä. Viranhaltijoita on pakko laittaa pois. Eikä sille näyt loppua. Tuon ajan jälkeen vähennystä on tehtävä jatkuvasti. Miten ja missä järjestyksessä toimintaa alamme ajaa alas? Siihen kysymykseen olisi oikein hyvä saada selkeä vastaus jo paljon ennen, kuin tuo määräaika kuluu loppuun.
Meillä lopetettiin jo nuorisopastorin virka ja sen jälkeen lähti myös nuorisotyöntekijä. Seurakunta haluaa panostaa täällä vanhusväestöön, joten nuorisotoimesta ajateltiin olevan vara supistaa. Sellainen toiminta josta aletaan supistamaan ei myöskään voi kasvaa ja kehittyä. Eikä sillä seurakunnalla, joka jättää nuoret sivuun ole ruusuista tulevaisuutta. Nuorista kasvaa muutamassa vuodessa aikuisia, ja jos he ovat yhä mukana, niin heistä tulee seurakunnan kantavia vaikuttajia. Jollei heitä ole, niin entä sitten?
Diakoniaa panostaminen nuorisotyön sijaan tarkoittaa sitä, että diakoniaa tehdään työntekijöiden varassa ja voimavaroin. Siinä vaiheessa, kun lapsi ja nuorisotyötä ei enää voi supistaa on lopulta myös diakonian alasajon vuoro.
Nuorisotyö ei kuitenkaan voi toimia tulevaisuuden voimavarana, jollei se saa nuorisoa sitoutumaan seurakuntaan. Rippikoulu kykenee toimimaan sellaisena innoittajana, joka saa nuoret tulemaan mukaan ja pysymään siinä. Mikäli tähän tavoitteeseen tosissaan pyritään.
Nyt monissa seurakunnissa tavoitteena on vain lakisääteisen rippikoulun pitäminen. Siinä on jo monelle työntekijälle aivan liikaa rasitusta.
Mistä sitten voisi löytyä jaksamista, siihen, että nuoret olisivat mukana aikuisuuteen asti?
Kokemukseni mukaan rippikoulutyö voitaisiin hoitaa paljon pienemmällä työntekijäjoukolla ja vain sellaisilla, jotka ovat tähän työhön oikeasti sitoutuneet. Nuoret vaistoavat sen kyllä heti, jos työntekijä heitä arvostaa. Sekä sen haluaako ohjaaja oikeasti olla rippikoulutyössä. Yksi ikävä kokemus ja yhteenotto nuoren ja työntekijän välillä voi sabotoida koko leirin ja samalla saa aikaan sen, ettei nuoret tule jatkossa mukaan.
Joten niiden työntekijöiden, joille nuorten kohtaaminen on jopa vastenmielistä, ei pitäisi olla näissä tehtävissä. Kuitenkin vallitsevan käytännön mukaan heidän on oltava siellä.
Pienempi työntekijäjoukko olisi mahdollista saavuttaa, mikäli nuoret aikuiset
olisivat nuorten esikuvina mukana rippikoulutyössä. Kirkon rippikoulutyö antaisi kirkolle hyviä kasvun mahdollisuuksia. Mikäli rippikoulutyön sijaan kirkossa paneuduttaisiin kunnolla nuorten saavuttamiseen.
Pirkkalan srk. nuorisopastorin Arto Köykän, mukaan rippikoulutyö on ainoa realistinen mahdollisuus jolla nuoret aikuiset voidaan tavoittaa.
Voimme vain haaveilla siitä, että olisi vielä mahdollista tavoittaa ne kirkosta täysin vieraantuneet nuoret aikuiset, joilla kaiken lisäksi on jokin negatiivinen muisto rippikoulustaan. Heidän elämänsä täyttää ihan muut asiat.
Nuoret, jotka saavat kasvaa kirkon yhteydessä aikuisuuteen asti pysyvät kyllä mukana ja aikanaan tuovat lapsensa kirkon toimintaan.
