Armon Henki

Kristinusko on perusolemukseltaan armouskonto. Juuri tämä ominaisuus erottaa kristinuskon selkeimmin kaikista muista maailmassa esiintyvistä uskonnoista. Armo on ihmisiä rakastavan Jumalan vapaa, ilmainen suosionosoitus ja lahja, jota ihminen ei voi mitenkään ansaita.

Jumala ei rakasta sitä, joka on hyvä ja rakastettava, vaan sitä, joka on paha ja vastenmielinen. Jumalan rakkaus on erityistä agapeta, joka on pyyteetöntä, motivoimatonta rakkautta: rakkauden syy ei ole sen kohteessa. Agape ei kohdistu hyvään ja haluttavaan, vaan pahaan ja vastenmieliseen. Jumala ei rakasta meissä olevaa hyvää – koska sellaista ei edes ole, vaan ihminen on turmeluksen takia kauttaaltaan ja läpeensä vääristynyt. Ihmisessä ei ole mitään synnin vaikutukselta säästynyttä kohtaa tai ominaisuutta, johon Jumalan armo voisi liittyä.

Luther opettaa ”ristin teologiaa”. Huomion keskipisteessä on alas, ihmisen heikkouteen ja hulluuteen saakka, ristille astunut Jumala. Jeesuksen ristissä Jumala osoittaa, että hän rakastaa sitä, mikä on reaalisti pahaa. Hän rakastaa sitä, missä ei itsessään ole mitään rakastettavaa. Jeesuksessa maailmaan tullut Jumala on todellisia syntisiä varten. Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, joka on ”ei mitään”.

Armo ja Pyhä Henki ovat erottamattomat. ”Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen” (Room. 5:5). ”Armo on ihmiselle annettu Pyhän Hengen lahja”, lausuu kirkkoisä Augustinus. ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa”, sanoo Martti Luther Vähässä katekismuksessaan.

Kirkon varhaisista vuosisadoista alkaen Kristuksessa ihmiskunnalle lahjoitettu armo on ymmärretty kahdella erilaisella, toisiaan täydentävällä tavalla. Ensinnäkin armo merkitsee Jumalan suosiota (latinaksi favor) siten, että Jeesuksen ristinkuoleman tähden hän antaa ihmisille anteeksi koko heidän syyllisyytensä. Jeesus on sijaisuhrillaan sovittanut ihmiskunnan kaiken synnin.

Kristukseen kastetut ja häneen uskovat on otettu oikeudellisesti Jumalan lapsen asemaan eli heidät on vanhurskautettu. Heidät on ostettu vapaaksi eli lunastettu synnin ja pahuuden orjuudesta. Jumalan tuomioistuimen edessä ”taivaan foorumilla” heidät on julistettu vapaiksi kaikesta kirouksesta ja rangaistuksesta, jonka he synneillänsä muuten olisivat ansainneet, Tällainen vapautustuomio konkretisoituu havainnollisella tavalla esimerkiksi ripissä.

Toiseksi armo merkitsee osallisuutta jumalalliseen elämään: uskovalle on annettu Pyhän Hengen lahja (latinaksi donum Spiritus Sancti), Kristus itse asuu kristityssä – uskova ja Kristus yhdentyvät ikään kuin yhdeksi persoonaksi. ”Joka liittyy Herraan (Kristukseen), on samaa henkeä hänen kanssaan”, sanoo Paavali (1. Kor. 6:17). ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal. 2:20).

Uskonpuhdistaja kuvaa ihmisen ja Kristuksen yhteyttä avioliiton kaltaiseksi yhtymiseksi, jossa ”Kristus ja sielu muuttuvat yhdeksi ruumiiksi”. Tässä yhtymisessä tapahtuu ”iloinen vaihto”, me saamme Kristuksen ominaisuudet ja hän meidän ominaisuutemme: ”Kristuksen oma tulee uskovan sielun omaksi ja kaikki sen oma Kristuksen omaksi. Kristuksella on kaikki aarteet ja autuus – ne ovat sielun omia. Sielua rasittavat kaikki paheet ja synnit – ne tulevat Kristuksen omiksi. – – Kristus ottaa omikseen uskovaisen sielun synnit ja menettelee, niin kuin hän itse olisi ne tehnyt. Niin synnit hukkuvat ja uppoavat häneen.

Kristukseen yhtyneenä uskova on olemuksellisesti osallinen Jumalan katoamattomista ominaisuuksista. Hänen suhteensa Kolmiyhteiseen Jumalaan ei ole pelkästään oikeudellinen; Jumala ei vain lausu anteeksiantamuksen sanaa jostain etäältä, vaan hän käy itse taloksi ihmiseen. Uskovan ja Kristuksen yhtymys yhdeksi persoonaksi konkretisoituu selkeästi ehtoollisen vastaanottamisessa. ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä” (Joh. 6:56).

Kristus tulee ihmiseen samanaikaisesti aineellisesti – sanan ja sakramenttien kautta – ja Pyhänä Henkenä. Uskova on täysin yhdistynyt Kristukseen, sekä ruumiillisesti että henkisesti. ”Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta” (2. Piet, 1:4).

Miikka Ruokanen: Pieni kirja Pyhästä Hengestä. Kirjapaja 1995. s. 95-98.