”Ei joudu jokainen vanhalla iällä näkemään elämäntyönsä kulmakivien olevan hyökkäyksen kohteena”, kirjoittaa kirkkoisä Augustinuksen elämäkerturi Peter Brown. Hän kuvaa näin Augustinuksen elämän viimeistä oppikiistaa, jonka tämä kävi pelagiolaisia vastaan.
Hippon piispa Aurelius Augustinus (354-430) on yksi kristinuskon vaikutusvaltaisimpia, tunnetuimpia ja tutkituimpia teologeja. Monille historian tai uskonnon tunneilla hereillä olleille nimi ”Augustinus” soittaa jotain kelloa. Joku muistaa kuuluisan kääntymiskokemuksen, joku on kuullut oppikiistoista, äiti Monicasta, Tunnustuksista tai päärynävarkaudesta. Nämä kaikki ovat osa Augustinuksen tarinaa, mutta erityisesti hän jäi historiaan armon opettajana.
Augustinuksen kirjallinen tuotanto on aivan mielettömän laaja. Teologisia tutkielmia, kirjeitä ja saarnoja on tuhansia sivuja. Kun ottaa vielä huomioon, että kirjoitustyönsä lisäksi hän toimi piispana, on täysi arvoitus, miten hän on kaiken sen saanut aikaan. Elämänsä mittaan Augustinus ehti vääntää kättä monissa oppiriidoissa. Hän kyykytti hyvän aikaa sekä manikealaisia (ei, paha ei ole ainetta) että donatisteja (ei, sakramentin vaikutus ei riipu papin pyhyydestä). Sitten tulivat ne pelagiolaiset…
Pelagius oli brittiläinen askeettimunkki, jolla ”Rooman kirkon lepsuus”, kuten Alister McGrath asian ilmaisee, meni tunteisiin. Pelagius halusi, että ihmiset ottaisivat itseään niskasta kiinni ja oikeasti tekisivät hommia oman parannuksensa ja pelastuksensa eteen. McGrathin mukaan Pelagius opetti, että ihmisillä on resurssit pelastaa itsensä hyvillä teoilla.
Pelagiuksen opetukset saivat Augustinuksen näkemään punaista. Hänelle oli täysin selvää, että ihminen pelastuu armosta, ei omien tekojensa kautta. Lienee paljon pelagiolaiskiistan ansiota, että moni muistaa Augustinuksen paitsi armon, myös synnin opettajana. Se on armon opettamisen kääntöpuoli – Augustinuksen mielessä synnin vähättely vetää maton armon alta.
Pelagiolaiskiistan aikana Augustinus avasi lukijoilleen perisynnin olemusta – sitä, kuinka ihminen on syntymästään saakka taipuvainen pahaan ja sokea omille vioilleen. Hän ei todellakaan kykene pelastamaan itseään. Itse asiassa syntinen ihminen ei pysty tekemään mitään hyvää. Asia ei muutu, ellei Jumala astu peliin ja ulota armoaan syntistä kohden. Jos asia olisi toisin, Jeesus olisi kuollut turhaan.
Karthagon kirkolliskokous (418) päätti Augustinuksen kannan olevan katolisen opetuksen mukainen ja tuomitsi pelagiolaisuuden harhaopiksi. Siitä huolimatta väittely jatkui aina Augustinuksen kuolemaan asti – yksi massiivinen opus pelagiolaista Julianusta vastaan häneltä jäi vielä kesken.
—
Lähteet
Alister McGrath: Christian Theology. An Introduction. Fourth Edition.
Peter Brown: Augustine of Hippo. A Biography. Forty-fifth Anniversary Edition.
—
Tämä teksti toimikoon johdantona Augustinuksen opetuksia käsittelevään kirjoitussarjaani, jota minun on tarkoitus tuottaa opintovapaani aikana. Teen väitöskirjaa Augustinuksen perisyntiopista.
Johanna
Kiitos tekstistäsi!
On miellyttävää että jaat muutamia havaintojasi myös näin laajemmalle lukijakunnalle.