Armosta autuas

Pyhäpäivän aihetta esitellään ja tekstit näytetään täällä:

https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kalenteripaiva/sunnuntai-16-6-2024/

Heprealaiskirjeen 2. luku on luettavissa täällä suomeksi vuosien 2020, 1992 ja 1938 käännöksinä sekä ruotsiksi Bibel 2000 käännöksenä:

https://www.raamattu.fi/raamattu/UT2020,KR92,B2000,KR38/EPH.2

Luin joskus siitä, miten armon voi saada vain se, joka ei voi tehdä mitään armoa saadakseen. Tämä avasi aivan uuden ja raikkaan näköalan armoon ja siihen lauseeseen , joka mukaan olemme samalla kertaa täysin syntisiä ja vanhurskaita.
Täysin syntisenä en voi millään puolustaa itseäni ja näen oman syntisyyteni joka päivä sevääkin selvemmin sisimmässäni. Nyt kun en voi sydäntäni muuttaa ja vapautua syntisyydestäni niin saa Jumalan armosta tarttua Jumalan armoon Jeesuksessa meidän Herrassamme. Hän on minun tähteni vuodattanut verensä ja antanut itsensä hirveällä tavalla kidutetuksi ja surmatuksi juuri minun tähteni ja koko maailman synnin tähden. Olen joskus miettinyt sitä miten Hän siihen saattoi kyetä. Siinäkin vaiheessa, kun ruoskiminen alkoi ja lihan palat ja veri roiskui. Hän olisi voinut sanoa: nyt riittää. ”Ei tätä kukaan voi kestää.” Hän kesti se kaiken loppuun asti ja vain meidän tähtemme.

Hän joka on pyhä ja puhdas antaa nyt meille oman pyhyytensä ja puhtautensa pelkän armon tähden. Meille jotka emme voi edes sormea liikuttaa, jotta armon voisimme ansaita. Mikä valtava ilo ja riemu sisimpään voikaan tulla, kun ymmärtää sen mitä saamme Jeesuksen veren tähden omistaa juuri nyt. Saamme olla Hyvän Jumalan rakkauden keskipisteessä jo juuri nyt.

”Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”

Huomaatko kirjoituksen ristiriitaisuuden:

”- Se ei perustu tekoihin, jottei kukaan ylpeilisi ” …ja sitten

”- Luotu Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemaan Jumalan on meidät tarkoittanut. ” siis tekoja

Onko sanoma se, että Jumala on tarkoittanut meidät tekemään hyviä tekoja mutta niitä ei tarvitse tehdä, jos ei halua. ei tekoja

Jos joku haluaa auttaa avuntarvitsijaa hyvästä sydämestään ja omantuntonsa levon takia, kuten myös sen toisen elämän helpotukseksi, eikö ole väärin opettaa hänelle, että ei tarvitse tehdä mitään, Jeesus on tehnyt kaiken meidän puolesta. Sinä pelastut ihan armosta.
Kuka sitten pelastaa sen avuntarvitsijan siitä tilanteesta, pitääkö hänen odottaa kuolema, että kärsimys loppuu ja pääsee Jeesuksen Kristuksen valtakuntaan.

Kyllä sen toisen pelastus on lähtöisin meistä/teistä, eihän kuollut enää tarvitse pelastajaa, siihen on pantu sinetti, sitä ei voi muuttaa, oli sitten ollut pelastettava tai pelastaja.

Tarja on ihan oikeassa siinä että kyllä hyvät teot kuuluvat aivan olennaisesti hengellisen ihmisen elämään.
Sitä Tarja ei vain ole oivaltanut miksi näin on. Muuten hän ei puhuisi mitään jostain ristiriidasta. Hyvillä teoilla on merkitys siinä mielessä, että hengellinen ihminen haluaa tehdä hyviä tekoja ja tekee niitä jatkuvasti, Jumala kun niitä hänen eteensä jatkuvasti tuo. Antaa ”työkalut” kuhunkin tehtävään ja vieläpä palkitsee niistä. Palkinto ei kuitenkaan ole taivas. Ei edes se että Jumala sen tähden hyvien tekojen tekijän hyväksyisi omaksi lapsekseen. Sellaiseen palkitsemiseen Jumalalla kun ei ole mitään tarvetta. Hengellinen ihminen kun on jo Jumalan rakas lapsi. Joten hyvien tekojen tekemisellä ei haeta mitään pisteitä. Miten sellaisesta voisi niitä kerätä edes. Jumala kun itse valmistaa ne teot ja odottaa meiltä vain että hypätään niihin saappaisiin ja katsotaan miten Jumala kussakin tilanteessa meitä ohjaa kädestä pitäen: ”tee nyt ja noin.” Näin Jumala laittaa meidät tilanteisiin, joissa olemme Jumalan työtovereina, mutta Hän itse toimii niissä ja me vain seuraamme sivusta ja ihmettelemme. Monet hyvät ja niistä parhaimmat teot tulee usein tehtyä meidän tietämättä. Me hengelliset ihmiset olemme vain Jumalan ”työkaluina”.

Ei kannata tehdä yksinkertaisista asioita niin monimutkaisia, että niitä ei ymmärrä enää kukaan. Miksi itsestään selviä asioita pitää käännellä ja vääännellä eriskummalliseen muotoon, ikäänkuin kautta rantain kertoa, että uskon kautta sinä voit auttaa ja tehdä hyviä tekoja koska olet saanut armon, mutta muuten sinun tekosi ovat vain helisevä vaski ja kilisevä kulta.

Näin asia ei ole, teot eivät vaadi uskoa eikä armoa, ne kuuluvat ihmisenä olemisen velvollisuuksiin, ja naisilla empatiakyky on sisäänkirjautunut jo äidinkohdussa. Voi olla, että miehille pitää olla opinkappaleita ja muita mysteereitä, pelotteita, ja veriuhreja, etteivät armosta revi linnultakin siipiä, mutta me naiset tiedämme jo lapsena,että niin ei saa tehdä, mutta auttaa saa.

Uskon, että Jumala suhtautuu siihen hyvinkin suopeasti ja katselee meitä kuin luomiaan kukkasia kedolla.

Meidän sydämemme luottaa sinun loppumattomaan hyvyyteesi. Opeta meitä, Herra, jättämään kaiken elämässämme sinun sanasi vaikutuksen alaiseksi. Siunaa myös tyhjyyden ja kuivuuden ajat meidän sielussamme, niin että ilman tunne-elämän liikuntojakin kokisimme sinut ja iloitsisimme sinun armollisesta läsnäolostasi.

Jaakko Haavio, Taivaan avain, s. 63, WSOY, 1965.

Sehän tässä Tarja on erityistä ja kummallista, että Jumala suhtautuu myös kauhistuttavia hirmutekoja tehneisiin ihmisiin samalla rakkaudella kuin niihin luomiinsa kukkasiin.

””Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden. Ennen te elitte niiden vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin.””

Mitä tässä sanotaan, eikö että nämä kaikki ovat tulleet uskoviksi/autuaksi vasta aikuisina?

Kristus sanoo, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat (Matt. 9:12). Evankeliumi on saarnattava köyhille, joiden sydän on ensin pelästynyt ja murtunut (Luuk. 4:18; Jes. 61:1; 66:2). Farisealainen sydän ajattelee nimittäin teko-opin tiimellyksessä, ettei armon saarnasta ja Kristuksesta ole hänelle hyötyä. Huoleton ja epikurolainen sydän ei siitä puolestaan välitä eikä sitä kaipaa tai etsi. [Epikurolaisuus pohjautuu filosofi Epikuroksen (341-270 eKr.) edustamaan ajatteluun, jossa maallisen onnen tavoittelu koetaan tärkeimmäksi päämääräksi ja jumalanpelko puolestaan turhaksi.] Siksi Herralle Kristukselle täytyy valmistaa tie lain saarnan kautta. Se tapahtuu niin, että farisealaisille osoitetaan lain nojalla, että he ovat itse synnin ja Jumalan vihan alla eivätkä voi kestää omassa vanhurskaudessaan Jumalan tuomion edessä eivätkä saavuttaa ikuista elämää omilla teoillaan. Huolettomille epikurolaisille näytetään puolestaan, kuinka vakavia ja kauhistuttavia heidän syntinsä ovat Jumalan edessä ja miten he perivät niiden tähden Jumalan vihan alla ikuisen tuomion. Näin sekä farisealaiset että epikurolaiset alkavat tuntea nälkää ja janoa vanhurskauden perään, jonka evankeliumi ilmoittaa Kristuksessa ja lahjoittaa armosta.

Martin Chemnitz, Enchiridion, Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s. 66, Concordia ry, 2023.

Ken uskoo Kristukseen ja on kastettu, hän korottakoon ylös kätensä ja uskokoon lujasti, että hän jo on vapahdettu kaikista synneistään, sekä suurista että pienistä, olkootpa ne minkä nimellisiä tahansa, ja ettei Jumala enää lue hänelle ainoatakaan syntiä, vaan että hän on Jumalan edessä aivan puhdas, ja olkoon hän omassatunnossaan yhtä iloinen kuin Aadam ennen lankeemustaan tahi enkeli, jopa kuin itse Kristus. Sillä Jumala tahtoo, että me suuresti kunnioitamme Hänen hyviä töitänsä.

Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarre-aitta, s. 198-199, SLEY, 1925.

Tyytykäämme siihen puhdistukseen, jonka Jeesus Kristus meille lahjoitti sekä ristillä että pyhässä kasteessa, älkäämmekä koetelko itse puhdistaa itseämme synneistämme.

Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarre-aitta, s. 435, SLEY, 1925.