Ainakin 20 vuotta Suomi on kuhissut strategioita. Itsekin olen lusikkani soppaan laittanut, mitä pyydän anteeksi.
Strategioissa keskeistä ovat arvot, as you know. Strategiatehtaat ovat työstäneet niitä ikään kuin kyseessä olisi isompikin lisäarvoa tuottava toiminta.
Myös kirkon strategiasta löytyvät arvot. Ne ovat ihan ok ja voin allekirjoittaa ne: pyhän kunnioitus, vastuullisuus, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus. Selityksetkin niille löytyvät.
Luulen, että voin allekirjoittaa lähes minkä tahansa yhteisön tai yrityksen julkilausutut arvot. Pienen varauksen kuitenkin teen, kun en ole kaikkiin tutustunut.
Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että kirkon uuteen strategiaan pitäisi taas kehittää uudet arvot. Tai oikeastaan ymmärrän kyllä, sillä tuossa jatkuvassa uuden muokkaamisessa ollaan strategioitten tekemisen ytimessä. Niitä tehdään, koska kuvitellaan että niitä pitää tehdä.
Juhani Huttusen mainio viimeinen blogi sai minut taas miettimään tätä arvoasiaa. Olen toki miettinyt sitä aiemminkin. Olen muun muassa hoksannut, että käyttöarvot ja julistetut arvot eivät läheskään aina ole sama asia. Eikä tämä minun oivallukseni ole, monet ovat hoksanneet sen ihan empiirisesti ennen minua ja sieltä olen sen poiminut.
Esimerkkejä en jaksa luetella, te voitte tehdä sen.
Niin, takaisin Huttuseen. Hänen juttujensa äärellä oivalsin arvokeskustelun mahdottomuuden. Mahdottomuus on siinä, ettei ole olemassa mitään viimeistä perälautaa jota vasten arvoja voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen.
Tai siis oikeasti on. Se viimeinen perälauta on itse kunkin omat arvostukset. Kun esimerkiksi joku vetoaa Raamattuun tai Koraaniin, niin toinen on heti sanomassa etteivät ne voi kaikkia velvoittaa. Tai jos joku vetoaa YK:n julistuksiin tai päätöslauselmiin, niin joku on heti vetämässä YK:ta vessan pöntöstä alas. Tai jos joku vetoaa kansainväliseen lakiin, niin joku heti sanoo jotakin nihiloivaa siitä.
Kun sitten mietiskelin ihmiskuntaa, niin tuli olo että viimeinen perälauta arvoilla taitaa kuitenkin olla kilpailu hengissä säilymisestä. Ryhmädynamiikassa asia on puettu tällaiseen muotoon: Johtajan perimmäinen tehtävä on huolehtia ryhmän yhtenäisyydestä sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan. That´s it.
Näinhän evoluutiopsykologia asian mielestäni näkee. Tähän nojaavat Linkola, Halla-aho ja Vanhanen, se Tatu siis. Ihmiskunnan ainoa tehtävä on taata suvun jatkuminen ja sen edestä voidaan uhrata monia juttuja.
Ja kun oikein tarkaan mietin, niin huomasin että samaanhan perustuu liiketoiminta kilpailuyhteiskunnassa. Myös kaikkein pyhimmät arvot maanpuolustus ja isänmaallisuus perustuvat siihen. Oman ryhmän hengissä säilymisen vuoksi on oikeus tappaa toisen ryhmän jäseniä. Niin se vain menee.
Tämän vuoksi Mauno Koivisto sai aikanaan viharyöpyn niskaansa uskaltaessaan ehdottaa, että urheilun arvokisoissa luovuttaisiin sellaisista kansallisuustunnuksista kuin kansallisliput ja kansallislaulut.
Minusta se ei ollut ollenkaan pöllömpi ehdotus eikä ole edelleenkään. Kyllä ne dopatut miljonäärit edustavat siellä ihan itseään ja rahoittajiaan, joiden nimet vaatetukseen onkin painettu isoimmilla kirjaimilla. Vai mikä se sellainen Karjala-turnaus Helsingissä muka on?
Arvoista keskusteleminen on helppoa niin kauan kun keskustelemassa ovat suunnilleen samalla tavalla ajattelevat ja arvottavat. Kun perimmäiset arvot ovat keskenään ristiriidassa, ei keskustelusta oikein tule mitään vaikka kuinka yritetään. Höttöä arvokeskustelu tuppaa olemaan muutenkin.
Silti ainoa toivo aatteiden, uskomusten, poliittisten suuntien, kansakuntien, rotujen, sukupuolien keskinäiseen kunnioittamiseen ja rauhassa elämiseen on arvostava keskustelu. Kunnes joku ampuu alas senkin.
”Kristittynä katson Raamatun kestävän yliajallisen normatiivisen mittatikun ja kiintopisteen aseman kriittisestikin tarkasteluna.” Mitä tarkoittaa ’kristittynä katson…’? Arvio Raamatun merkityksestä ei taida painaa paljoakaan ateistin tai muun uskonnon kannattajan silmissä, jos se annetaan ’kristittynä’. Eettisten normien tulisi kai koskea kaikkia. Onko Raamattu tällainen mittatikku, jos sen ilmoitus Jumalasta jätetään huomiotta? Ovatko siihen eri aikoina kirjatut säännöt niin ehjä kokonaisuus, että se pätee kaikilta osiltaan edelleenkin? Pitääkö kuitenkin omaksua siitä vain keskeisin eettinen viesti oikeudenmukaisuudesta ja laupeudesta? Tällä erää vain kyselen.
Martti Pentille riittää varmaan vastaukseksi Jeesuksen oma sana:
18. Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut. 19. Sentähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman; mutta joka niitä noudattaa ja niin opettaa, se pitää kutsuttaman suureksi taivasten valtakunnassa. (Matt.5:18-19)
On olemassa sellaisia konkreettisia lainalaisuuksia, elämän omia lakeja, jotka eivät ole mielipidekysymyksiä. On aivan sama uskooko ateisti tai hedonisti esim. painovoimalakiin. Se seuraukset sitovat kuitenkin myös häntä. Niin on myös esim. kymmenen käskyn suhteen. Em. käskyjä vastaan rikkova rikkoo samalla myös itseään ja ihmisyyttä vastaan. Seuraukset saavuttavat hänet vääjäämättömästi.
Ihminen yrittää usein relativoida itsensä ulkopuolella olevia konkreettisia lainalaisuuksia, jotka Jumala on asettanut. Tämä johtaa kuitenkin aina umpikujaan. Tästä asiasta voi lukea lisää prof. Budzizsewskin oivaltavasta kirjasta ”Tämä emme voi olla tietämättä”.
Luonnollisesti Raamattua sen omilla periaatteilla lukeva ihminen oivaltaa, että osa Raamatun laeista liittyy Vanhan liiton jumalanpalvelusjärjestykseen ja edustaa jo Kristuksessa täytettyä säännöstöä. Siitä kristitty on vapaa.
Valitettavasti luulen, että Manu Ryösön kanssa puhumme nyt eri asioista. Toinen aidasta ja toinen aidan seipäästä, en veikkaile kumpi kummasta.
”Joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman.” Tämä on niin sanottu iankaikkisuusnäkökulma. Eettiset normit ovat kuitenkin tätä ajallista elämää varten. Vain osa ihmiskunnasta kuuluu kristillisiin kirkkoihin eikä heistäkään kaikki juurikaan piittaa taivasten valtakunnasta. Joskus on kaikkien arvojen perustaksi määritelty tosi, hyvä ja kaunis. Voiko Raamatun aineksistaa rakentaa ohjeet, joilla nämä kolme saadaan lisääntymään ja lujittumaan?
Raimolle (ja myös Martille)
Minä uskaltaudun veikkailemaan ”aidan ja sen seipäiden välillä”.
En usko, että ollaan kovin kaukana toisistamme, jos tämän blogin ja esim. Juhani Huttusen kommenttien katsotaan heijastavan Heideggerin tavoin eksistentiaalista ahdistusta. Tuskin kovin kauas menee Derridankaan pääväittämien reflektointi…
Suuri kysymys on toki siinä voiko tähän arvokeskusteluahdistukseen tarjota lääkkeeksi lain ja evankeliumin teologiaa. – Minun mielestäni se on jopa luontevaa, koska laki esitetään Raamatussa muuttumattomaksi eettis-moraaliseksi kiintopisteeksi (myös tiettyjen avainkonkretisointien muodossa).
Jos esim. blogisti on taas tottunut sijoittamaan Raamatun ilmoittamat moraaliset konkretisoinnit ns. muuttuvien asioiden koriin, hän ei voi puhua tämän logiikan sisältä käsin. Jos (post)moderni teologi on jo totuttanut itsensä siihen, että arvoista voi puhua vain abstrakteina universaaleina ideaaleina, jotka saavat eri aikoina erilaiset konkreettiset sovelluksensa, hänen arvokeskustelukehänsä on muuttunut ahdistavaksi oravanpyöräksi. Ei ole mitään konkreettisia kiintopisteitä, vaan rakkauden ajatellaan olevan toisena aikana eutanasiaa, tai kenties jopa eugeniikkaa, ja toisena aikana kehitysvammaisten syntymisoikeuden puolustamista (tai jopa yksilöstä riippuen individualistisesti molempia yhtä aikaa)… Melkoinen sotku joka tapauksessa.
En väitä eettisiä linjauksia helpoiksi. En väitä, että Raamatusta löytyy kasuistisella tavalla eritelty vastaus jokaiseen arkielämän konkreettiseen tilanteeseen. Tunnustan toki sen, että ihmisen tulee olla myös moraalisessa mielessä ”sanan tekijä, eikä vain sen kuulija pettäen itseänsä” (Jaak.1:22).
Ei ole aina helppoa antaa esim. kahdeksannen käskyn mukaista oikeaa todistusta lähimmäisestä. Joskus puolustamme tahattomasti ”rikollista”, joskus epäilemme ”syytöntä”. – Vaikeudesta huolimatta olisi kuitenkin pähkähullua luopua ulkoiena kiintopisteenä olevasta 8. käskystä pelkästään sen takia, että sen soveltaminen on rajallista ja vaikeaa. Asia on pikemminkin päinvastoin.
Koska käskyjen soveltaminen on vaikeaa, juuri siksi niiden pitäminen kirkkaana mielessä on erityisen tärkeää. Se suojelee elämää.
Annan esimerkin.
Kun 8. käsky (2Moos.20:16) on kirkkaana mielessä, minä teen parhaani päästäkseni mahdollisimman lähelle sen aitoa toteuttamista kipeän tietoisena rajallisuudestani.
Kaikki tulkinnat eivät ole yhtä hyviä. On tärkeää arvioida huolellisesti tulkitaanko ihminen esim. oikeidessa syylliseksi vai syyttömäksi Tämä suojelee jo vaatimattomana sovelluksenakin kaverin asemaa (myös arkielämän kahvipöytäkäräjöillä).
Jos taas hylkään tämän em. ulkoisen kiintopisteen ja pidän kaikkia tulkintoja tasavertaisina, avaan oven ihmisen rajoittamattomalle pahuudelle.
Kristillinen usko on erittäin realistinen. Se tunnustaa, ettei älykkäinkään ihminen pääse tätä syntisyyden realismia pakoon. Siksi se lähtee siitä, että muuttumatonta, kaikille ihmisille yhteistä ja pyhää lakia on julistettava ikäänkuin armoa ei olisi olemassakaan. Samaan aikaan se pitäytyy siinä, että armoa on julistettava asettamatta sille mitään ehtoja (ikäänkuin lakia ei olisi olemassakaan). Tämä on realistinen (”luterilainen”) paradoksi, joka todella toimii myös arkielämän arvokeskusteluja ajatellen…
”En usko, että ollaan kovin kaukana toisistamme, jos tämän blogin ja esim. Juhani Huttusen kommenttien katsotaan heijastavan Heideggerin tavoin eksistentiaalista ahdistusta.” Onko ahdistus minun vai maailman? Kumpi on tärkeää, oma moraalinen selkärankani vai joku roti ympärilläni kompastelevaan käytäntöön? ”Maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa.”