Ainakin 20 vuotta Suomi on kuhissut strategioita. Itsekin olen lusikkani soppaan laittanut, mitä pyydän anteeksi.
Strategioissa keskeistä ovat arvot, as you know. Strategiatehtaat ovat työstäneet niitä ikään kuin kyseessä olisi isompikin lisäarvoa tuottava toiminta.
Myös kirkon strategiasta löytyvät arvot. Ne ovat ihan ok ja voin allekirjoittaa ne: pyhän kunnioitus, vastuullisuus, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus. Selityksetkin niille löytyvät.
Luulen, että voin allekirjoittaa lähes minkä tahansa yhteisön tai yrityksen julkilausutut arvot. Pienen varauksen kuitenkin teen, kun en ole kaikkiin tutustunut.
Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että kirkon uuteen strategiaan pitäisi taas kehittää uudet arvot. Tai oikeastaan ymmärrän kyllä, sillä tuossa jatkuvassa uuden muokkaamisessa ollaan strategioitten tekemisen ytimessä. Niitä tehdään, koska kuvitellaan että niitä pitää tehdä.
Juhani Huttusen mainio viimeinen blogi sai minut taas miettimään tätä arvoasiaa. Olen toki miettinyt sitä aiemminkin. Olen muun muassa hoksannut, että käyttöarvot ja julistetut arvot eivät läheskään aina ole sama asia. Eikä tämä minun oivallukseni ole, monet ovat hoksanneet sen ihan empiirisesti ennen minua ja sieltä olen sen poiminut.
Esimerkkejä en jaksa luetella, te voitte tehdä sen.
Niin, takaisin Huttuseen. Hänen juttujensa äärellä oivalsin arvokeskustelun mahdottomuuden. Mahdottomuus on siinä, ettei ole olemassa mitään viimeistä perälautaa jota vasten arvoja voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen.
Tai siis oikeasti on. Se viimeinen perälauta on itse kunkin omat arvostukset. Kun esimerkiksi joku vetoaa Raamattuun tai Koraaniin, niin toinen on heti sanomassa etteivät ne voi kaikkia velvoittaa. Tai jos joku vetoaa YK:n julistuksiin tai päätöslauselmiin, niin joku on heti vetämässä YK:ta vessan pöntöstä alas. Tai jos joku vetoaa kansainväliseen lakiin, niin joku heti sanoo jotakin nihiloivaa siitä.
Kun sitten mietiskelin ihmiskuntaa, niin tuli olo että viimeinen perälauta arvoilla taitaa kuitenkin olla kilpailu hengissä säilymisestä. Ryhmädynamiikassa asia on puettu tällaiseen muotoon: Johtajan perimmäinen tehtävä on huolehtia ryhmän yhtenäisyydestä sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan. That´s it.
Näinhän evoluutiopsykologia asian mielestäni näkee. Tähän nojaavat Linkola, Halla-aho ja Vanhanen, se Tatu siis. Ihmiskunnan ainoa tehtävä on taata suvun jatkuminen ja sen edestä voidaan uhrata monia juttuja.
Ja kun oikein tarkaan mietin, niin huomasin että samaanhan perustuu liiketoiminta kilpailuyhteiskunnassa. Myös kaikkein pyhimmät arvot maanpuolustus ja isänmaallisuus perustuvat siihen. Oman ryhmän hengissä säilymisen vuoksi on oikeus tappaa toisen ryhmän jäseniä. Niin se vain menee.
Tämän vuoksi Mauno Koivisto sai aikanaan viharyöpyn niskaansa uskaltaessaan ehdottaa, että urheilun arvokisoissa luovuttaisiin sellaisista kansallisuustunnuksista kuin kansallisliput ja kansallislaulut.
Minusta se ei ollut ollenkaan pöllömpi ehdotus eikä ole edelleenkään. Kyllä ne dopatut miljonäärit edustavat siellä ihan itseään ja rahoittajiaan, joiden nimet vaatetukseen onkin painettu isoimmilla kirjaimilla. Vai mikä se sellainen Karjala-turnaus Helsingissä muka on?
Arvoista keskusteleminen on helppoa niin kauan kun keskustelemassa ovat suunnilleen samalla tavalla ajattelevat ja arvottavat. Kun perimmäiset arvot ovat keskenään ristiriidassa, ei keskustelusta oikein tule mitään vaikka kuinka yritetään. Höttöä arvokeskustelu tuppaa olemaan muutenkin.
Silti ainoa toivo aatteiden, uskomusten, poliittisten suuntien, kansakuntien, rotujen, sukupuolien keskinäiseen kunnioittamiseen ja rauhassa elämiseen on arvostava keskustelu. Kunnes joku ampuu alas senkin.
Olen vähän yksinkertainen kun lauon, että kirkkomme ei tarvitse uusia arvoja vaan enemmän sen työstämistä ja tekemistä, mikä kirkon tehtävä on tänä aikana. Huonosti ilmaistu, tiedän, mutta olkoon. Kirkkomme resurssien käytön painopiste pitää olla tekemisessä eikä suunnittelemisessa. Pitää tehdä oikeita asioita ja suunnilleen oikein. Siksi suunnitteluakin tarvitaan, ehkä jopa strategioita. Tuntuu kuitenkin usein siltä, että teemme työmme itsellemme ja toisillemme liian vaikeaksi tai monimutkaiseksi.
No tuli mieleen kauppatieteellisen johtamisen opinnot . Ope oli antanu matskuiks juuri Nokian arvot ja hypetti ihan täpöillä. Mutt just oli uutinen Nokian Saksan liiketoiminnan lopettamisesta, joka oli skandaali, koska eka arvot, joo ja toka, olivat saaneet runsaasti rahallista tukea toimintaansa siellä.
Repesin nauramaan kesken luennon, samoin toinen mun ikäinen, kait lääkäri sairaanhoitopiiristämme. Läksimme ulos luentosalista ulvoen. Pokka ei riittäny käydä sitä kurssii loppuun.
Sonja, tyyppiesimerkki. Perimmäinen arvo oli sittenkin puolustautuminen ulkoista kuviteltua tai todellista vihollista vastaan. Liiketoiminnassa asialle toki osataan antaa muitakin nimiä mutta ei se nimittelemällä muuksi muutu.
Hyvä kirjoitus. Niuhotan vain yhdestä asiasta, jonka Raimo arvaakin.
Pakinoitsijoiden lennokkaita kärjistyksiä ei pidä lukea kirjaimellisesti. Silti haluan huomauttaa, että ylivoimaisesti suurin osa kilpaurheilusta on enemmän tai vähemmän persaukisten velkarahalla pyörittämää puuhastelua. Ja puhdasta sellaista. Miljonääriluokka on pieni, mutta näkyvä. Heistä yleensä kirjoitetaan uutis-, viihde- ja julkkissivuilla. Urheilujournalismi taas kertoo Nooralotta Nezireistä ja Sampo Lehtoloista ja KalPan kolmosketjuista.
Koiviston kanssa olen osittain samaa mieltä, mutta toisaalta on parempi, että kansallistunnetta koetaan stadionilla eikä juoksuhaudoissa.
http://www.projekti150.fi/Etusivu.php
http://www.nooralotta.fi/
http://www.kalpa-hockey.fi/
Vai kirkolle uusia arvoja?Ei strategia lähde arvoista vaan tavoitteista .Esim: kirkossa kävijöiden määrä tulisi nousta sen jäsennistöstä 1,5% sta 3%tiin.
Arvot ovat se henki joilla noita päämääriä tavoitellaan.Puhtani asein puhtaan asian puolesta niinkuin marski sano mutta ne eivät ole niitä työkaluja joita tarvitaani.
Kirkko on kriisissä kun kirkossa käy runsas prosentti sunnuntaisin vaikka jäseniä on 70% väestöstä. Strategian olisi syytä lähteä kriisiajattelusta. Suomikin on kirkon perspektiivistä jäkikristillinen lähetysmaa. Kumma kun ajattelu ei lähd siitä.Kyllä aktivistien kato on selvä oire siitä että hommat ei toimi niinkuin pitäisi.
Olen valmis lyömään vetoa siitä, että seuraavassa kirkolliskokouksessa kauneilla puheilla vakutetaan, että kaikki on oikeastaa aivan hyvin, jotkut vastarannan kiiskit eivät vain sitä tajua.
Rahojen vähentyminen panee organisoimaan rakenteita ,valitettavasti ei ole tehty analyysia siitä millainen on se organisatio joka voisi merkitä kansalle jotakin.
Toivo Loikkanen :” Olen vähän yksinkertainen kun lauon, että kirkkomme ei tarvitse uusia arvoja vaan enemmän sen työstämistä ja tekemistä, mikä kirkon tehtävä on tänä aikana.”
Ei tuo mielipide edusta mielestäni yksinkertaisuutta, vaan organisaation kehittämiseen kuuluvan itsestään selvän päivitysasian ymmärtämistä, missä tehdään nykytila- ja ympäristöanalyysit, joiden perusteella muodostetaan seuraava tavoitetila ja siitä johdettu toimenpidesuunnitelma, jossa asetetaan operatiiviset tavoitteet. Esim. 8-kenttä-swot on käsitykseni mukaan osallistavien ryhmätyötekniikoiden ohella yksi hyvä apuväline strategisessa suunnittelussa.
Mauno Koiviston on täytynyt tietää, että moinen ehdotus on vain kauheaa kiusantekoa. En ole tiennyt Koivistosta tällaista. Nyt täytyy sanoa, että jos tämä tarina on tosi, hän nousee rankinglistani kärkeen.
Siniristilippu urheiluottelun voitonjuhlissa on periaatteessa melko viatonta mutta kuitenkin ytimeltään inhottavaa civil religionia, jollaista massahurmosta ilman ei yhteiskunta kuulemma sosiologien mielestä pysy hengissä, mutta heti kun urheiluselostaja lausuu edes vitsinä mitään talvisotavertauksia, hän astuu jo tielle, jossa täysin maalliset, äärelliset asiat koetetaan kohottaa äärettömiksi, ja se on se, mitä tarkoitan fundamentalismilla ja saatananpalvonnalla.
Mauno Koivisto vastusti siis saatananpalvontaa.
Arvokeskustelun tarpeellisuus tulee juuri siinä, että erotetaan, mikä on arvokasta itsessään, mikä arvokasta tarvikkeena. Blogistin osoittamassa arvokeskustelupaskanjauhannassa vain tunnelmoidaan. Näin ollen Raimo kirjoitti tärkeästä – ja törkeästä – asiasta.
Mitä pakinatyyyleihin tulee, Teemu Kakkurin kommenttia lukiessani luulin ensin, että tämmöinen Nooralotta on joku keksitty hahmo.
Raimo kirjoitti:
On jo uusitestamentillinen havainto, etten tee sitä hyvää, minkä tahdon vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.
Kirkko, Suomen evankelisluterilainen kirkko. Ei varmaan saa ääneen sanoa, mutta en tiedä kyllä kovin monta lafkaa, joka niin konfuusiossa, niin sekaisin itsensä kanss,a niin älyvapaa ja ihmisestä vieraantunut kuin ev.lut. kirkko. En tarkotia seurakuntapappia. Tarkoitan Katajanokkaa.
Tämä arvopuheen älyvapaus on siinä, että tällä uskonyhteisöllähän pitäisi olla oma credo. Minkä takia sen lisäksi käydään arvokeskustelua? Siksi, kun ollaan niin jumalattoman sekaisin. Tähän uskonkokonaisuuteen kuuluu käsitys ihmisyydestä, ihmisen hätätilasta, jota ilmaisee käsite synti. Synti osoittaa, että ihmisen todelliset arvot, siis ne arvot, joiden perusteella ihminen käytännössä toimii, ovat vinoutuneet, ne ovat valheelliset, synti-käsitteen kautta tämä uskonyhteisö yrittää tunnistaa, millä tavoin se elää valheellista elämää. Mutta kirkon strategit, nämä huippuosaajat ja visionäärit, kaiken maailman viestintäpellet ja muut sekopäät, hämärtävät entisestään ihmisen käsitystä itsestään sössimällä näitten arvojen kanssa. Sen takia sitten on tämmöisiä kliseisiä ilmasto-ohjelmia, joissa näön vuoksi on puolivillaisia moralistisia muka-aatehistoriaosuuksia ja stiten toive, että lajiteltaisiin roskat. Oottekos pinnallisempaa laitosta nähneet. Luulen, että espoolaisen kaupunginosan huvilayhdistys ei nyt ainakaan huonommin pärjäisi ns. ”arvokeskusteluss”. UGH.
Arvot ovat abstraktinen , vaikka tärkeä, toiminnan motivaattio, mutta ei itsetarkoitus.Vai nähdäänkö arvojen horjuminen kirkon kriisin syyksi? Taitaa olla taittovirhe tarkastelijan silmissä.
Ihmettelen startegian suunnittelijoiden lähtökohtaa. Luulin, että itsestäänselvä lähtökohta on ,että nyky Suomi on jälkisekulaarinen lähetysmaa.Käykö tämä ilmi jossakin suunnittelupöytäkirjassa?
.
Aikooko kirkko sopeuta ja hoitaa vanhasti omiaan vai onko se lähetyskannalla? Jos ollaan lähetyskentällä töissä niin millaisin välinein ja millainen tuote tarjotaan konsumenteille? Vai onko Yhtiön pääasiallinen toiminta omien työpaikkojen ja niihin tarvittavien tulojen turvaaminen?
Jos strategiasta puhutaan, niin puhutaan sitten vakavasti, niinkuin se jotain merkitsisi mahdollisen päämäärän saavuttamiseksi.
Päämäärä tuskin on arvojen uudelleen arviointi jai vanhojen vakauttaminen. Olisi hyvä jos ryhmä muotoilisi päämäärän mihin on tarkoitus pyrkiä niin että sitten voisi pohtia mitä työvälineitä siihen tarvittaisiin.
Juhani Huttunen :”en tiedä kyllä kovin monta lafkaa, joka niin konfuusiossa, niin sekaisin itsensä kanssa niin älyvapaa ja ihmisestä vieraantunut kuin ev.lut. kirkko.”
Entä kuinka itse toimisit, jos olisit evl.kirkko ja mikä mielestäsi on pahinta, mitä sille voisi tapahtua?