Ainakin 20 vuotta Suomi on kuhissut strategioita. Itsekin olen lusikkani soppaan laittanut, mitä pyydän anteeksi.
Strategioissa keskeistä ovat arvot, as you know. Strategiatehtaat ovat työstäneet niitä ikään kuin kyseessä olisi isompikin lisäarvoa tuottava toiminta.
Myös kirkon strategiasta löytyvät arvot. Ne ovat ihan ok ja voin allekirjoittaa ne: pyhän kunnioitus, vastuullisuus, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus. Selityksetkin niille löytyvät.
Luulen, että voin allekirjoittaa lähes minkä tahansa yhteisön tai yrityksen julkilausutut arvot. Pienen varauksen kuitenkin teen, kun en ole kaikkiin tutustunut.
Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että kirkon uuteen strategiaan pitäisi taas kehittää uudet arvot. Tai oikeastaan ymmärrän kyllä, sillä tuossa jatkuvassa uuden muokkaamisessa ollaan strategioitten tekemisen ytimessä. Niitä tehdään, koska kuvitellaan että niitä pitää tehdä.
Juhani Huttusen mainio viimeinen blogi sai minut taas miettimään tätä arvoasiaa. Olen toki miettinyt sitä aiemminkin. Olen muun muassa hoksannut, että käyttöarvot ja julistetut arvot eivät läheskään aina ole sama asia. Eikä tämä minun oivallukseni ole, monet ovat hoksanneet sen ihan empiirisesti ennen minua ja sieltä olen sen poiminut.
Esimerkkejä en jaksa luetella, te voitte tehdä sen.
Niin, takaisin Huttuseen. Hänen juttujensa äärellä oivalsin arvokeskustelun mahdottomuuden. Mahdottomuus on siinä, ettei ole olemassa mitään viimeistä perälautaa jota vasten arvoja voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen.
Tai siis oikeasti on. Se viimeinen perälauta on itse kunkin omat arvostukset. Kun esimerkiksi joku vetoaa Raamattuun tai Koraaniin, niin toinen on heti sanomassa etteivät ne voi kaikkia velvoittaa. Tai jos joku vetoaa YK:n julistuksiin tai päätöslauselmiin, niin joku on heti vetämässä YK:ta vessan pöntöstä alas. Tai jos joku vetoaa kansainväliseen lakiin, niin joku heti sanoo jotakin nihiloivaa siitä.
Kun sitten mietiskelin ihmiskuntaa, niin tuli olo että viimeinen perälauta arvoilla taitaa kuitenkin olla kilpailu hengissä säilymisestä. Ryhmädynamiikassa asia on puettu tällaiseen muotoon: Johtajan perimmäinen tehtävä on huolehtia ryhmän yhtenäisyydestä sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan. That´s it.
Näinhän evoluutiopsykologia asian mielestäni näkee. Tähän nojaavat Linkola, Halla-aho ja Vanhanen, se Tatu siis. Ihmiskunnan ainoa tehtävä on taata suvun jatkuminen ja sen edestä voidaan uhrata monia juttuja.
Ja kun oikein tarkaan mietin, niin huomasin että samaanhan perustuu liiketoiminta kilpailuyhteiskunnassa. Myös kaikkein pyhimmät arvot maanpuolustus ja isänmaallisuus perustuvat siihen. Oman ryhmän hengissä säilymisen vuoksi on oikeus tappaa toisen ryhmän jäseniä. Niin se vain menee.
Tämän vuoksi Mauno Koivisto sai aikanaan viharyöpyn niskaansa uskaltaessaan ehdottaa, että urheilun arvokisoissa luovuttaisiin sellaisista kansallisuustunnuksista kuin kansallisliput ja kansallislaulut.
Minusta se ei ollut ollenkaan pöllömpi ehdotus eikä ole edelleenkään. Kyllä ne dopatut miljonäärit edustavat siellä ihan itseään ja rahoittajiaan, joiden nimet vaatetukseen onkin painettu isoimmilla kirjaimilla. Vai mikä se sellainen Karjala-turnaus Helsingissä muka on?
Arvoista keskusteleminen on helppoa niin kauan kun keskustelemassa ovat suunnilleen samalla tavalla ajattelevat ja arvottavat. Kun perimmäiset arvot ovat keskenään ristiriidassa, ei keskustelusta oikein tule mitään vaikka kuinka yritetään. Höttöä arvokeskustelu tuppaa olemaan muutenkin.
Silti ainoa toivo aatteiden, uskomusten, poliittisten suuntien, kansakuntien, rotujen, sukupuolien keskinäiseen kunnioittamiseen ja rauhassa elämiseen on arvostava keskustelu. Kunnes joku ampuu alas senkin.
Tuula Hölttä,
vastaus ei ehkä ole kovin hyvä, mutta käsitteellisesti kirkolle pahinta on, että se lakkaa olemasta kirkko. Tällaisen vaaran näen oikeasti silloin, kun uskonyhteisöltä katoaa taju siitä, mitä on usko. Tällä hetkelläkään sellaita yhteistä käsitystä ei ole, enkä tiedä, onko milloinkaan ollutkaan. Riidellään oppilauseista, muttei edes puhuta siitä, mikä on oppilauseitten paikka. Minulla on myös ajatus, mitä pitää tehdä. Vastustan kaikkia viestinnän huippuosaajia ja muita taikureita. Minun mielestäni nyt pitää hetki istua ja olla hiljaa.
Juhani Huttunen :”Minun mielestäni nyt pitää hetki istua ja olla hiljaa.”
Siis eräänlainen hiljaisuuden retriitti? Sellaisenkin läpikäyneenä en pidä sitäkään pahana. Olen samaa mieltä siitä, että vaarallisinta on, jos uskonyhteisöltä katoaa tieto siitä, mitä usko on ja ”oikeaoppisina” ihmisten päähän taotaan ajattelun vapaus kieltävänä ja vaikkapa ”saatananpalvonnaksi” leimattuna jonkin kirkkokunnan tai lahkon valikoitujen Raamatun jakeiden tulkinta.
Mie rakastan heitä, jotka sanoivat, että jos kaikki mitä Jeesus teki, kirjoitettaisiin muistiin, se ei mahtuisi maailmaan, ja sitä Jeesusta, joka ”kirjojen” sijasta lupasi olla meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti.
Jo vuosia eräs kirkon strategia on ollut hyväksyä liiveissänsä kovasydämisiä vanhauskovaisia. Mutta onneksi ymmärrys on pysynyt kirkon jäsenten käsissä. Sillä iso osa kirkon jäsenistä ymmärtää, että vanhauskoisuus ja patavanhoillisuus ei ole kristinuskoa.
Joten iso osa kirkon jäsenistä kysyy itseltään: miksi siis olla sellaisen kirkon jäsen, joka edustaa ja hyväksyy kovasydämistä vanhauskoisuutta ?
Ja vaikka kirkko ja iso osa vanhauskoisista kovasti väittää, että media ei KD:n puheenjohtajan ja muittenkaan kovasydämisten vanhauskoisten asiaa ymmärrä, asian pihvi on nyt se, että uutta rahaa ei kirkolle tule läheskään odotetusti. Sillä kirkosta eroaa porukkaa kiihtyvään tahtiin. Yli sata ihmistä – kirkon jäsentä – lähes päivittäin.
Tuo Juhani Huttusen kommentti 28.9.2013 klo 10:10 on kyllä yksi tämän blogimetsän komeimpia kommentteja. Juuri noin se menee.
Jussi Anttalainen :”asian pihvi on nyt se, että uutta rahaa ei kirkolle tule läheskään odotetusti. Sillä kirkosta eroaa porukkaa kiihtyvään tahtiin. Yli sata ihmistä – kirkon jäsentä – lähes päivittäin”
Asian ”pihvi” on mielestäni se, että ymmärtävätkö ihmiset, että olemme ”kahden maailman kansalaisia” ja E. Leinoa siteeraten meillä on ”päämme päällä tähtitaivas ja alla jalkain musta maa”.
Viime vuosisatojen empiirinen vain fyyiseen aistihavantoon perustuva ”tieto” on tiedettä ja kaikki muu kuten esim. ihmisten sisäiseen fenomenologiseen kokemukseen perustuva tieto katsotaan irrationaaliseksi .
”Päämme päällä” oleva tähtitaivas on mielestäni Logos l. Sana ja ihmisinä tehtävämme on muuntaa tuo Sana lihaksi eli arkipäivän käytännöiksi strategioissamme. Taloudellisen voiton maksimointi ei todellakaan ole tärkein tavoitteemme, vaan se, kuinka toteutamme elämässämme ja organisaatioissamme Rakkauden [agape] lain.
Jari Raappana ” Tuo Juhani Huttusen kommentti 28.9.2013 klo 10:10 on kyllä yksi tämän blogimetsän komeimpia kommentteja. Juuri noin se menee. ”
Mietin tässä pitkään, että onkohan sopivaa kertoa. Vieläkin olen kahden vaiheilla. Mutta pienen yleistyksen kokevana, otan riskin. Viimevuonna oli työkaverina pappi, joka opetti uskontoa ja psykologiaa. Hänellä oli vuosi virkavapaata. Nyt hän on palannut omaan työhönsä, mutta kävi vielä nyt syksyllä iloksemme katsomassa meitä. Voin vakuuttaa, että kaikki eivät Katajanokallakaan ole arjesta vieraantuneita.
En tiedä onko tämä talon tapa, mutta ainakin yhdellä alueella tiedetään arjesta käsin. On nimittäin saanut nauttia hyvästä seurasta.
Olen täsmälleen samaa mieltä Juhani Huttusen kanssa kirkon visionääreista. Hieno kommentti, kuten Jari Raappana jo ehtikin todeta.
Kaiken toiminnan takana ovat arvot ja arvostukset. Itse asiassa arvot, arvostukset ja uskomukset ovat kulttuurien syvintä kerrosta, niiden ydintä. Uskomukset kohdistuvat mm. siihen, mitä ajattelemme itsestämme, omasta merkityksestämme, toisista, ylipäätään maailmasta ja olevaisesta. Voidaan puhua myös maailmanhypoteeseista, jotka ovat pitkälti tiedostamattomia ja julkilausumattomia.
Arvostuksilla on käytännöllisiä ilmenemiä. Seisotko tyhjässä kaupungissa punaisen valon edessä vai ylitätkö risteyksen? Kyse on siitä, mitä pidät tärkeänä eli arvostat. Tuossa tapauksessa vaihtoehtoina ovat esim. luottamus omaan harkintaan ja vastuun otto tai sokea usko näkymättömään viranomaiseen, ehkä pelko rangaistuksesta.
Näin ymmärtäen arvoja, arvostuksia ja uskomuksia tulee kohdella pikemminkin hienotunteisesti ja tahdikkaasti. Ne eivät ole olemassa odottelemassa että niitä loukattaisiin tai kohdeltaisiin huonosti vaan jotta ne löydettäisiin ja niitä ymmärrettäisiin.
Mielestäni on mielekkäämpi tutkia arvoja kuin julistaa niitä. Ei taida olla niin, että ensin julistamme jotkut arvot ja sitten toimimme niiden mukaisesti vaan pikemminkin päinvastoin, päätämme miten toimimme ja siinä näkyvät meidän arvomme. Mitä tiukempi paikka, sitä avoimemmin perimmäiset arvostukset manifestoituvat. Siksi julistetut arvot usein vaikuttavat niin makaabereilta, ne ovat ikään kuin uskottelua tai luulottelua tai peräti hämäystä.
”Itse asiassa arvot, arvostukset ja uskomukset ovat kulttuurien syvintä kerrosta, niiden ydintä.”
Niin minäkin luulen, ja se tarkoittaa sitä, että todelliset arvot ovat niitä, joita emme huomaakaan. Sen takia nämä powerpointi-esitysten taakse paenneet strategiatyöryhmät tekevät aivan turhaa työtä. Syyttömien ihmisten rahaa palaa ihan hukkaan siinä, kun joku kirkollinen roskienlajittelutyöryhmä menee Tallinkille visioimaan.
Niin kuin Raimo vihjailee (sokea usko näkymättömään viranomaiseen), kyse on psykologisesta ilmiöstä, kuten omassa pääkopassa vilistävät erilaiset rankaisijat, useimmiten äiti, isä tai Jumala.
Tätä taustaa vasten haluan hieman tarkentaa eilistä synti-lausuntoani. Kirkko on niin konfuusiossa, ettei se edes tiedä, mitä synti tarkoittaa, se ei sitä saa ilmaistua selkeästi, joten mitenkäs käy: meikäläinenkin itse asiassa uskoo, että eräät psykoterapian koulukunnat ymmärtävät ihmistä paljon paremmin kuin pastorit syntilistoineen.
Kirkon todelliset arvot ovat säilyttäminen, salonkikelpoisuus, virheiden välttäminen ja hallinto.