”Terävä kieli on ainoa teräase, joka tulee terävämmäksi jatkuvassa käytössä”. (Washington Irving)
”Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa. … kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.
…kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä. Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni!” (Jaakobin kirjeen 3. luvusta)
Yllä olevien tekstien jälkeen tuntuu pikkuisen nihkeältä kirjoittaa oikeudesta arvostella toisia ihmisiä. Tosiasia on kuitenkin se, että aina kun avaat suusi julkisesti tai rustaat (omasta mielestäsi aivan tolkullisen) toisille jakoon menevän tekstin, olet asettunut maalitauluksi, silmittömien ja tolkuttomien arvosteryöppyjen, joskus jopa tappouhkaustenkin kohteeksi. Sosiaalisen median (some) ansiosta maailma on kutistunut yhdeksi kyläksi ja helpoksi antipatian kohteeksi.
Harkinta ei ole enää valttia, kun meillä on Enterin välityksellä pääsy milloin ja missä vain vaikka millaisiin paikkoihin ja pelikentille. Tilaisuus on tehnyt liian monista meistä rähinöitsijän, pahatapaisen, huonotuulisen mielensäpahoittajan. Itselleni on ollut yllätys, että känkkäränkkiä pahimmasta päästä somessa ovat vanhat miehet, jotka kuvittelevat väittelevänsä muitten kanssa. Inttäminen ilman argumentteja ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin riidankylvämiseksi tarkoitettua trollausta.
Paras tulppa liian pitkälle menevälle arvostelunhalulle on kohtuullinen itsekritiikki. Jeesuksen ajan fariseukset ja kirjanoppineet sitoivat kokoon raskaita taakkoja muiden kannettavaksi. Itse he eivät tahtoneet niitä liikuttaa himpun vertaa. Itse asiassa monet arvostelut nousevat farisealaisesta moralismista. Vaadimme toisilta ylevämpiä ominaisuuksia kuin itsellämme on, paljon parempia urheilusuorituksia kuin mihin itse edes unissamme pystyisimme. Monet arvostelut nousevat henkilökohtaisesta ärtymyksestä, alemmuudentunteesta tai väärästä ylemmyydentunteesta ja muista yhtä jaloista motiiveista.
Kun arvostelemme muita, me puhummekin huomaamattamme itsestämme paljon enemmän kuin arvostelumme kohteesta. Muita arvostellessamme tulemmekin paljastaneeksi ensi sijassa itsemme. Meistä kertoo paljon myös se, missä määrin kestämme muiden kritiikkiä, joka kohdistuu meihin ja omiin aikaansaannoksiimme.
En sano, että kaikki arvostelu olisi isästä perkeleestä. Päinvastoin, arvosteluun on joskus suorastaan velvollisuuskin. Ja vapaus. Mutta vapautta ei ole koskaan olemassa ilman vastuuta. Parasta on sellainen asiallinen arviointi, jonka lähtökohtana on hyvä tahto, suorastaan rakkaus arvioitavaa kohtaan. Oikea arvostelu ei tapahdu koskaan takanapäin. Kyse ei ole juoruilusta, väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestämme. Ei toiselle ihmiselle pidä tehdä mitään sellaista, mitä ei soisi itselleenkin tehtävän.
Ennen Enterin painamista olisi sopivaa arvioida, onko se, mitä lähetän toisille luettavaksi, totta ja oikeaa, rakentaako se vai tuhoaako jotakin, onko se aivan välttämätöntä sanoa.
Ruttopuiston rovasti on varsin tietoinen hallussaan olevasta teräaseesta. Kaukana takanapäin ovat kuitenkin ne ajat, jolloin nautin argumentoitujen väittelyjen voittamisesta, siitä, että pystyin puhumaan muut pussiin, pistämään heille jauhot suuhun. Tällä iällä ja järjellä ajatus tuntuu varsin luotaan työntävällä. Tänä päivänä tahdon mieluummin olla onnellinen kuin oikeassa. Nuorempana taisi olla toisin päin. Oikeassa oleminen ja sen osoittaminen, että muut olivat väärässä, oli kutkuttava tunne. Silloin en myöskään miettinyt sitä, miksi totuuden puhuja ei yösijaa saa.
Onnellisuus on pitkälti kemiaa. Hyvällä mielellä ei voi olla ilman mielihyvähormoneita (dopamiini ohjaa meitä kohti hyvää, serotoniini tasoittaa elämän myrskyjä ja oksitosiini liittää meidät muihin ihmisiin).
Oma onnellisuusreseptini: Kuntosalitreenin (endorfiinin takia) jälkeen ensin hierovaan tuoliin vartiksi ja sitten saunaan, saunan jälkeen purkillinen skyria. Ai niin, ja 14 halausta päivässä tarvitaan myös pitämään alakulo aisoissa. Niin, ja vielä yhdessä nauraminen joka päivä on ihan must juttu.
Toisten naurattaminen on kiehtonut minua niin pienestä pitäen kuin muistan. Aluksi se oli ilmeilyä, ilveilyä, myöhemmin vitsien kerrontaa ja sana-akrobatiaa. ”Sinulla on sana hallussasi” on ollut yleisin kuulemani kommentti puheistani tai teksteistäni. ”Kiva, että kelpaa!” on oikeastaan ainoa vastaukseni moiseen. Koen eläväni sanojen maailmassa ja olevani Sanan palvelija, Sanalla on siis sanalla sanoen minut hallussaan.
Ei liene ihme, että haluni arvostella ihmisiä on kovastipaljon laimentunut vuosien varrella. Tajuan, että yhteyden saaminen toisiin ihmisiin on toki tärkeämpää kuin heidän virheittensä osoitteleminen. Leppoistavaa puuhaa on saada iloita yhdessä niiden kanssa, joille on elämässään käynyt hyvin. Työksenihän minä itken itkevien kanssa.
Iloa ja valoa, rauhaa ja rakkautta tämän lukijoille toivoo RR.
Edellisen bloggaukseni nimi oli Arvostele mun saarna!
Tässä laajennan näkökulmaa koskemaan kaikenlaista arvostelua.
Penään perusteita toisten arvioinnille…
Hyvä kirjoitus, kiitos Herätti miettimään…. 🙂
” Ruttopuiston rovasti”.
Suomen historia antaa meille vakuutuksen siitä , että kansamme sivistys on hitaasti ja verkalleen editynyt . Paavin uskon aikana oli maamme papit ja munkit ainoat joilla oli jonkunlainen sivistys , itse kansa oli raakaa ja opin puutteessa . Kristinuskoa saarnattiin heille vieraalla kielellä , latinaksi . Tämä tälläinen opettaminen ja saarnaaminen ei voinut vaikuttaa kansan sivistykseen . Uskonopin kannalta katsoen parani tämä sngen valitettava seikka , protestantillisen uskonnon vakaannuttua maassamme , jolloin papit saarnasivat äidinkielellämme ja kansaa harjoitettiin lukutaitoon. Puhä raamattu ja monta muuta hengellistä kirjaa käännettiin Suomeksi. Jolloin moni oppia ja sivistystä harrastava Suomalainen tuli osalliseksi sen aikaisesta Eurooppalaisesta sivistyksestä. Varmaan maan hallitukselle tuo mieleen Suomalainen sananlasku , ” ei oppi ojaan kaada , tieto syrjään sysää ” . Vähitellen tämä juurtui kansamme mielipiteeksi.
” Totean ” , että itse jouduin kirkon työstä erotetuksi , ilman selvityksiä . Niinpä päätin ryhtyä kirjoittajaksi . Menin aikuisopistolle joka toimi Helsingin ylipiston kanssa yhteistyössä , kirjoittaja ryhmään. Siellä oli oppineita sivistyneitä monenalan kirjoittajia. Opettaja oli hyvä , hän antoi meille aiheita , aluksi hän antoi aiheeksi kirjoittaa , itseensä tutustumisesta , ” minun huoneeni ” , joka sisältäisi oman näkemyksen itsestään ja mitä havaintoja näen ympärilläni kodistani myös ikkunasta.
Kirjoittajat kirjoittivat omat tarinansa , sitten vuorollaan jokainen luki tekstinsä ja vuorotellen olimme kriitikkoina , kunnes kaikkien tekstit oli käyty läpi. Lopuksi keskustelimme yhdessä tekstien sisällöistä, kuitenkin kaikilla oli omannäköinen ”minun huoneeni ”. Viihdyin kirjoituspiirissä , olen kuullut arvosteluja siitä ,että olen kirjoittanut minä muotoon , se oli tarkoituskin , se kertoo jokaisen sisäisestä huoneesta.
Kirjoituspiirissä oli myös pappeja , kukaan siellä ei paheksunut , ” minä muotoa ”.
Monet valmistelivat väitöskijaa. Siksi olen kirjoittanut , mutta nyt lopetan lehtiin kirjoittamisen . Hyvää Joulua.