Viime aikoina on puhuttu varsin paljon ”kristillisistä arvoista” ja siitä, mitä ne ovat. Kysymyksenasettelu on ollut myös poleemista. Tämä johtuu siitä, että käsite ”arvo” liitetään paitsi henkilökohtaisiin myös yhteiskunnallisiin eettisiin ja vakaumuksellisiin lähtökohtiin ja sitä kautta politiikkaan, yhteisten asioiden hoitoon. Kun asiat politisoituvat, ne usein samanaikaisesti yksinkertaistuvat ja monimutkaistuvat; joudutaan ennen pitkää pattitilanteeseen. Hyvän yhteistyön hengen ja toisen kuuntelemisen henki ei ole itsestäänselvyys, kun kiinnitetään enemmän huomiota siihen, kuka sanoo kuin mitä hän sanoo. Asiapolitiikan jälkeen tuli viihteellistyminen ja sitä seurasi ohipuhuminen ja tahallinen väärinymmärtäminen, heimoutuminen.
Sanotaan, että eurooppalaisen ajattelun ja kulttuurin taustalla ovat pelkistetysti Jerusalem, Ateena ja Rooma eli kristinusko, filosofia ja roomalainen oikeus. Nämä historialliset lähteet joutuivat kuitenkin käymistilaan 1700-luvun valistuksen ja uuden ajan subjektivismin myötä. Yksilöä korostava moderni aika ei tosin sekään ole säästynyt tukahduttavien totalitarististen aatteiden pakkopaidasta eikä joukkovoiman käytöstä sallitun ajattelun määrittelyyn. Kun aatteilla pyritään hallitsemaan yhteiskuntaa, ei toisin ajattelua useinkaan sallita. Huomionarvoista on, että jo kirkkoisä Augustinus painotti 400-luvulla, että rakkaudessa ei ole pakkoa – onhan toinen ihminen kunnioitettava lähimmäinen. Pakkokeinoja tarvitaan kaaoksen kurissapitämiseen viimeisenä keinona; ne eivät ole ihannetila.
Puhe ”arvoista” liittyy moderniin eettiseen ja poliittiseen ajatteluun ja kulttuuriin. Immanuel Kant otti lähtökohdaksi subjektin tiedonkyvyn edellytykset ja kritisoi objektiivisesti annettua. Silti hänellekin ihminen oli – kristillisen hyve-etiikan, luomisteologian ja armo-opin jäänteenä – ”päämäärä sinänsä” tai ”arvo sinänsä”, ei koskaan välinearvo. Tähän perustuu puhe ja käsitys ihmisarvosta. Uuden ajan filosofiassa arvo usein perustuu siihen, millaisen arvon yhtäältä subjekti antaa kohteelle, toisaalta kohteeseen itseensä. Sen saama arvo voi olla erilainen erilaisille ihmisille. Uuskantilaisuus asetti tämän subjektiivisen, välineellisen tai relatiivisen arvokäsitteen objektiivisen, ”itseisarvoisen” vastapooliksi. Itseisarvo on erityisesti totuudella, eettisyydellä ja kauneudella. Tätä relatiivista arvokäsitystä vastaan asettui 1900-luvulla mm. Max Scheler ”materiaalisessa arvoetiikassaan” sekä Nicolai Hartmann puhuessaan käsitteestä ”arvo sinänsä”. Tämä tarkoitti, että ainakin joillakin arvoilla on absoluuttinen arvo. Hartmann perusteli tämän platonistisesti ajatuksella itsenäisestä olemassaolevasta ”arvojen valtakunnasta”. Marx puolestaan toi keskusteluun ”lisäarvon” käsitteen ja teorian arvon muuttumisesta pääomaksi. Tästä ei ole enää pitkä matka ajatteluun, jossa kaiken voi hinnoitella.
Martti Luther oli ilmoitusteologi, ei relativisti. Silti uskon relaatio, suhteessa oleminen Jumalaan ja Kristukseen ja kristittynä oleminen suhteessa toisiin ihmisiin hädänalaisia auttaen eli Kristusta seuraten kuuluvat erottamattomasti yhteen. Lutherin ajattelun ytimessä oli Jeesuksen lunastus- ja sovituskuolemasta avautuva ajatus Jeesuksen Kristuksen asettumisesta sijaamme ja syntiemme taakan kantaminen, jotta voisimme pelastua ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Kristuksen seurassa oleminen tekee kaltaisekseen, rakastavaksi. Tämän rakkauden sisältö avautuu rakkaudesta (usko) Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Sen materiaalinen sisältö tulee esiin samanaikaisesti annettuna ja luovaan toimintaan kutsuvana etenkin kultaisessa säännössä luonnollisen moraalilain avaimena, kymmenessä käskyssä ja Vuorisaarnassa. Siksi Paavalikin sanoo: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13). Tuomas Akvinolaisen terminologiasta on tuttua kutsua uskoa, toivoa ja rakkautta teologisiksi perushyveiksi, joiden toteuttaminen edellyttää kristillistä uskoa, erotuksena filosofisista pää- eli kardinaalihyveistä: viisaus, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja kohtuullisuus.
Tässä mielessä ”kristillisiä arvoja” ovat siis usko, toivo ja rakkaus. Ilmaus on siinä mielessä harhaanjohtava, että ”perushyvät” olisivat ikään kuin yrityksen valittuja subjektiivisia arvoja, vaikka ne ankkuroituvat objektiiviseen todellisuuteen eli Kristukseen ja hänen läsnäoloonsa uskossa. Teologiset, ilmoituksesta nousevat hyveet ovat osa kristillistä perinnettä ja sen elävää todellisuutta. Kardinaalihyveet tai kaikkien mielestä hyvät arvot voidaan hyvin jakaa hyvän tahdon ihmisten kesken ja käydä dialogia siitä, miten usko, toivo ja rakkaus voidaan ymmärtää Raamatun ja kristillisen perinteen valossa sekä muiden uskontojen ja vakaumusten edustajien näkökulmasta.
Rakkaus kavennettiin taas rakasteluksi. Lähimmäisenrakkaus, äidinrakkaus, isänmaanrakkaus, totuudenrakkaus… kaikki tämä on rakkautta. Joku määritteli tärkeimmät arvot kahdella kysymyksellä: minkä puolesta olisit valmis tappamaan? – minkä puolesta olisit valmis kuolemaan?
Puhe kristillisistä arvoista tulisi muuttaapuheeksi kristittyjen arvoista. Arvot ovat yleismaailmallisia, -inhimillisä ja -humaaneja. Siten ei ole erikseen kristillisä arvoja ja ei-kristillisiä arvoja. Sen sijaan voidaan puhua kristittyjen arvoista – niistä arvoista joihin kristitty ihminen liittyy ja joihin hän perustaa toimintansa.
Alusta alkaen kun alettiin puhua arvoista (olikohan se joskun 1980-luvulla?), minä kiusaannuin että mistä on kysymys. Eikö riitä yksinkertaisesti puhe periaatteista ja käytännöstä? Arvot näyttäyty(i)vät minulle jonkunlaisia siinä välillä olevina, joilla hienosteltiin ja hienostellaan, ja joihin yhteisön tai yrityksen toiminta ”rakentuu” tai joilta se ”nousee”. Eikä kuitenkaan rakennu eikä nouse.
Kristityn tulee kilvoitella, että hänen elämä ja toiminta ovat mahdollisimman tiukasti kiinni parhaissa yleisinhimillisissä ”arvoissa”, kuten usko, toivo ja rakkaus – jotka nousevat suoraan kristillisesen uskon sisällöstä ja ovat samalla Jumalan armoa.
Olis pitänyt kirjoittaa tästä oma blogi, koska asia ansaitisi mielestäni sen. Olen ihmetellyt että eikö kukaan huomaa… tingataan että onko kristillisiä arvoja vaiko ei, mikä käsitteellisenä puheen vain levittää puhetta rannattomalle suunpieksännälle. Mutta en jaksa, nyt ajattelin heittää ajatuksen tähän muiden ajatusten soppaan.
Piti sanoa että usko, toivo ja rakkaus ovat ennen muuta enemmän kuin arvoja: ne ovat Jumalan armoa.
Jumalan armon tulisi virrata kauttamme edelleen. Uskon tulisi tehdä meistä uskollisia, uskottavia, uskaliaita… Toivon tulisi levittää ympärillemme toiveikkuutta. Rakkauden tulisi näkyä rakkaudellisuutena, rakkauden sanoina ja tekoina.
On uskoa (muutakin kuin jumaluskoa), on toivoa (vaikka tulevaisuuteen) ja on rakkautta (itserakkaudesta maailmanrakkauteen). Ilman rakkautta ei ole uskoa, eikä toivoa. Rakkaus opetetaan lapselle rakastamalla häntä. Samalla lapsi oppii uskon ja toivon. Kaikein vaikeinta on rakastaa toista ihmistä, niin että ei sido, eikä riko häntä. Aviorakkaus vaatii sitoutumista, joka on vaikeaa, sillä se vaatii vapauden antamista toiselle. Rakkaus kukoistaa ainoastaan vapaudessa.
Kaiken lähtökohta on rauha. Rauha itsessä, rauha ihmisten kesken ja rauha maailmassa.
Usko, toivo ja rakkaus eivät ole arvoja. Eivät siinä merkityksessä, mitä arvolla yleiskielessä tarkoitetaan. Myöskin Tomi Karttusen kirjoituksen viittaus siitä, että arvoilla olisi rahallinen arvo ja niitä voisi tai pitäisi hinnoitella, vie tätä keskustelua kovin omituiseen suuntaan.
Arvoilla kuvataan tavoiteltavaa päämäärää, toivottavaa käyttäytymistä tai haluttua lopputulosta.
Esimerkkinä arvosta voisi olla vaikka ahkeruus. Henkilö, joka pitää ahkeruutta korkeassa arvossa, näkee toivottavampana käyttäytymisenä sen että tekee töitä kuin nostaa työttömyyskorvausta kotona. Hänelle tavoiteltava päämäärä jokaiselle koulunsa päättäneelle on se, että he löytävät tiensä työelämään. Liimatessaan talkookutsua taloyhtiön ilmoitustaululle ahkeruutta arvostavalle henkilölle haluttu lopputulos on se, että talkoopäivänä piha on täynnä talon asukkaita haravat kädessä.
Jos joku toinen arvostaa vapautta enemmän kuin ahkeruutta, hän saattaa käyttäytyä toisella tavalla kaikissa edellä mainituissa esimerkeissä.
Usko, toivo ja rakkaus ovat sanoina liian abstrakteja kuvaamaan arvomaailmaa. Mielestäni on typerää puhua arvoina sellaisista asioista, jotka eivät oikeasti ole arvoja, mutta minulle pedanttinen sääntöjen noudattaminen ei ole erityisen merkittävä arvo, joten en jaksa tämän enempää nähdä vaivaa siitä, jos joku käyttää suomenkieltä väärin.
Totean silti, että jos kristillisinä arvoina pidetään asioita, jotka eivät edes ole oikeasti arvoja niin kyllä se jotain kertoo siitä, kuinka mielekästä on ylipäätään puhua kristillisistä arvoista…
”Usko, toivo ja rakkaus ovat sanoina liian abstrakteja kuvaamaan arvomaailmaa.” Sanat saattavat olla sinulle ’liian abstrakteja’, mutta eivät varmaankaan kaikille.
> Sanat saattavat olla sinulle ’liian abstrakteja’
Lähinnä mietin sitä, että miten nuo kolme arvoa näkyvät päivittäisessä toiminnassa tai siinä, mitä ihminen pitää toivottavana lopputuloksena jollekin meneillään olevalle asialle tai toiminnalle.
Jos usko on minulle tärkeä arvo, tarkoittaako se sitä, että muodostaessani käsityksen todellisuudesta, priorisoin mieluummin oppimaani vakaumusta ja kuin järkeä ja omaa päättelykykyäni?
Jos toivo on minulle tärkeä arvo, tarkoittaako se sitä, että päivittäisessä toiminnassani pyrin tekemään valintoja, joiden toivon johdattavan minut ikuiseen elämään maallisen kuoleman jälkeen?
Jos rakkaus on minulle tärkeä arvo, tarkoittaako se sitä, että priorisoin ja varaan itselleni aikaa rukoilla, kiittää Jumalaa ja osallistua jumalanpalveluksiin osoittaakseni täydestä sydämestäni rakastavani Jumalaa?
Melko paljon pelkistäen tuon suuntaisiahan näiden sanojen merkitykset ovat kristinuskossa.
Usko ei mielestäni ole opitun vakaumuksen pitämistä totena vastoin havaintoja ja niiden järkevää tulkintaa. Toivo ei mielestäni silmien sulkemista ajalliselta elämältä ja katseen kiinnittämistä tuonpuoleiseen iäisyyteen. Rakkaus ei mielestäni ole pakenemista todellisuudelta jumalanpalvelusten ylistysvirsien tunnelmiin.
Usko on luottamusta siihen, että Jumala tukee minua, kun teen rakkauden työtä lähimmäisteni hyväksi, eikä se työ näin ole suinkaan toivotonta.
My point exactly.
Nuo on niin epämääräisiä sanoja, että vaikka pyrin käyttämään niiden tyypillisintä kristillistä tulkintaa, emme silti päätyneet ymmärtämään niitä arvoina samalla tavalla.
Tuo mitä sanot viimeisessä kappaleessa uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ei käsittele niitä arvoina. Se kuvaa uskon tunnuspiirteitä, mutta ei ilmennä sitä, mikä ohjaa arvovalintojasi.
Ja tämä on se ongelma, jonka nostin esille. Puhumme uskosta, toivosta ja rakkaudesta kontekstissa, jolla ei ole juuri lainkaan tekemistä arvojen kanssa.
”Puhumme uskosta, toivosta ja rakkaudesta kontekstissa, jolla ei ole juuri lainkaan tekemistä arvojen kanssa.” Näin saattaa olla sinun kontekstistasi katsottuna. Minä teen valintani sen mukaan, toimiiko rakkauden vai tylyn välinpitämättömyyden mukaan, uskonko toteuttavani Jumalan tahtoa vai tekeväni sitä vastaan, ilmennänkö toivoa vai toivottomuutta.
”Usko on luottamusta siihen, että Jumala tukee minua, kun teen rakkauden työtä lähimmäisteni hyväksi, eikä se työ näin ole suinkaan toivotonta.” Martti Pentti
Tuo on hyvin sanottu, kun vielä korjaisin tuon sanan ”tukee”, ”kantaa”, niin mielestäni ollaan asian ytimessä.
Lopultahan arvot nousevat ihmiskunnan maailmankatsomuksesta ja ihmiskäsityksestä, joiden merkitys vaikuttaa myös jokaisen yksilön kohdalla opitun käsityksen mukaan.
Sekulaari maailmankuva ja ihmiskäsitys kumpuavat siitä, ettei ole mitään ihmistä korkeampaa, joka voisi antaa ihmiselle ohjeita ja oppeja. Ihminen on ns. omassa varassa ja pohjalla on ihmisen tuntematon alku ja määränpää syntymän ja kuoleman välissä. Tähtipöly on ihmisen alku ja maan mullat päämäärä.
Kristityn maailmankuva ja ihmiskäsitys kumpuaa taas ihmistä Korkeammasta lähteestä, joka myös ohjaa ihmisen vaellusta alusta loppuun ja yhä myös ajan taakse ikuisuuteen toivossa, jonka lupaus on ihmiselle annettu Kristuksen kautta. Kristitty elää siis siinä vakaassa käsityksessä, että on olemassa ihmisen Luoja, joka tuntee ja tietää ihmisen ja on näin ollen myös yhteydessä häneen Sanansa välityksellä. (Näin siis usko puhuu)
Ihmisen arvomaailma kumpuaa siis syvästi niiden määreiden mukaan, jotka ohjaavat ihmisen ajattelua. Kaikilta ihmisiltä odotetaan hyviä tekoja, maailmankatsomuksesta riippumatta ja sisänsä arvojen olemus korreloi aina ihmistä vakaumuksesta käsin, monesti tiedostamatta ja joskus tiedostaen. Ihmisen omatunto on myös syvässä suhteessa ihmisen arvomaailmaan, jolloin ihminen saattaa joutua henkiseen kamppailuun omien arvojensa rikkomisen tähden. Ihminen on arvojensa vanki sanotaan.
Arvot ovatkin läheisesti kiinni niiden sääntöjen kautta, joita ihmiselle on asetettu.
Jo hyvin pieni lapsi oppii arvot vanhemmiltaan ja niiden mukaan ihminen kasvaa ja varttuu. Oikean ja väärän käsittäminen nivoutuu lujasti niihin arvoihin, joihin ihminen kasvatetaan ja opetetaan kotona ja yhteiskunnassa. Arvot, oikean ja väärän ymmärtäminen kulkevat käsikädessä.
Nykyisin keskustellaan paljon siitä, että arvot ovat kadoksissa, koska kaikki tekevät vain sitä, mikä omasta mielestä on oikein, ja näin arvottavat itse omat arvonsa (individualismi), joka taas johtaa helposti välinpitämättömyyteen, niitä kohtaan, jotka eivät ole ja ajattele samalla tavalla kuin minä itse. Se mikä on toiselle pyhä, on toiselle kauhistus. Pian ollaan siinä, ettei ole enää yhteisesti sovittuja arvoja, jotka ohjaavat kansakuntia ja yksilöitä.
Penseys ja välinpitämättömyys taas kumpuaa kollektiivisesta nihilismistä, jossa jokainen huolehtii vain omista asioista uskomatta mihinkään korkeampaan arvoon, kuin mitä ihminen itse hyväksi näkee. Tällä tiellä ollaan nyt, vaikka sitä ei helposti myönnetä.
Kuinka selviämme, jos ihmiskunnan rakkaus kylmenee, eikä kukaan enää kysy missä on oikeus ja Jumalan tahto, vaan kaikki ottavat ja tekevät minkä tahtovat mielensä mukaan?
Ihmiskunnan sairastuminen ylpeyteen ei ole mikään uusi ilmiö, sillä sodat ja riidat ovat historian kirjoihin kirjoitettu ja yhä uudelleen ihminen kompastuu samoihin kuoppiin… Joku on sanonut, että Herran pelko on kadonnut Suomen kansan sydämestä ja näin sanottuaan kuvaa myös sitä arvomuutosta, jonka varaan menneet sukupolvet rakensivat. He tunsivat ja tiesivät laajalti mitä profeetan sanat tarkoittivat, kun sanoi: ”Herran pelko on oleva Siionin aarre.”
Jobin kirjaan on kirjoitettu: ”Ihmistä, kaltaistasi, koskee jumalattomuutesi ja ihmislasta sinun vanhurskautesi.
Sorron suuruutta valitetaan, huudetaan apua suurten käsivartta vastaan, mutta
ei kysytä: ’Missä on Jumala, minun Luojani, joka yöllä saa viriämään ylistysvirret,
joka opettaa meille enemmän kuin metsän eläimille ja antaa meille viisautta enemmän kuin taivaan linnuille?” Job. 35:8-11