Miikka Ruokasen teesit kirkon tulevaisuudesta ovat herättäneet keskustelua. Hyvin moni tuntuu yhtyvän siihen perusnäkemykseen, että tulevaisuuden kirkko on messuyhteisöjen verkosto, joita rakennetaan yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Vain harvoin törmään kirkolliseen vaikuttajaan tai työntekijään, joka olisi näistä suuresti eri mieltä.
Mistä johtuu, että kirkon askeleet kohti tätä näkyä ovat olleet verkkaisia? Ja miten voisimme edetä ripeämmin?
Syitä verkkaisuuteen on mielestäni ainakin kolme.
Ensinnäkin vallitseva kirkkokäsityksemme haraa vastaan. Useimpien valtaapitävien kirkon ihmisten puheessa kuuluu edelleenkin jonkinlainen nostalginen kaiho, kun mainitaan sana kansankirkko. Heidän mielestään se on se ”oikea ja luterilainen” kirkkokäsitys. Muut näkemykset ovat ”vapaakirkollisia, armerikkalaisia tai pietistisiä”. Niinpä kirkon piirissä yhteisöjä lähinnä siedetään, ei aktiivisesti tueta.
Toiseksi meiltä puuttuvat toimivat mallit toisenlaisesta seurakuntaelämästä. Ulkomailla innostavia esikuvia piisaa ja monet kirkon ihmiset ovatkin käyneet Tukholman Sankta Klarassa tai Englannin uudistusseurakunnissa. Jostain syystä näitä kokemuksia ei kuitenkaan osata soveltaa ja niinpä inspiraatio haihtuu usein jo paluumatkalla.
Niinpä kolmanneksi kirkkomme työntekijöiltä puutuvat käytännölliset työkalut toisenlaisen seurakuntaelämän toteuttamiseen. Esimerkiksi teologin tutkintoon sen paremmin kuin pastoraalinkaan ei sisälly opetusta siitä, miten rakennetaan yhteisöä tai miten vapaaehtoisten kanssa toimitaan. Ei voi vaatia, jos ei ole opetettu!
Entä sitten lääkkeet? Niitä voi listata myös kolme.
Ensimmäisenä meidän pitää haastaa kirkkokäsityksemme. Kansankirkollinen näkemys ei perustu sen paremmin raamattuun kuin tunnustuskirjoihinkaan. Se on lähinnä historiallisissa olosuhteissa syntynyt käytännöllinen työnäky, jolla on omat vahvuutensa ja joka on aikanaan ollut toimiva mutta josta voi ilman tunnontuskia luopua. Nyt jos koskaan on aika nostaa kissa pöydälle ja puhua teologiaa. Onneksi tämä keskustelu on jo alkanut.
Toiseksi tarvitsemme innostavia esimerkkejä ja malleja siitä, miten omassa kontekstissamme on onnistuttu rakentamaan elävää ja toimivaa seurakuntaa. Tällaisia esimerkkejä on Suomessa itse asiassa jo aika paljon. Helsingin Verkosto, Tampereen Uusi Verso, Turun Mikael, Lahden Kipinä, Rovaniemen Oma-yhteisö jne, puhumattakaan Helsingin Tuomasyhteisöstä ja eri paikkakuntien Kohtaamispaikoista. Nämä yhteisöt mallintavat sitä, miltä yhteisöllinen seurakuntaelämä kirkkomme piirissä voisi näyttää. Kannattaa siis lähteä vierailulle ja saada konkreettisia ideoita oman työn kehittämiseen.
Kolmanneksi tarvitsemme käytännöllistä koulutusta yhteisönrakentamisesta. Sitäkin on nykyisin saatavissa ja aivan kirkkomme ympäristöön räätälöitynä. Sen enempää mainostamatta kerron, että Hengen uudistuksen Spirit-verkosto on erikoistunut tälle sektorille. Lisäksi voi haastatella yhteisöjen työntekijöitä ja lukea alan kirjallisuutta. Yhteisönrakentaminen on oma taitonsa, jossa voi kehittyä!
Timo, olen suurin piirtein samaa mieltä kanssasi kaikista teeseistäsi ja lääkkeistäsi. Mutta kysyn Sinulta: ymmärrätkö sitä, että me, jotka olemme pohjimmiltamme luterilaisia konfessionalisteja JA herätyskristittyjä 1800-luvun alkupuolen ns. puhdasoppisuuden ja pietismin synteesin perillisiä, emme oikein voi yhtyä niihin teologisiin ja opillisiin näkemyksiin, jotka ovat Sinun tarjoilemasi konseptin taustalla? Vaikka monille meistä varmasti sopisi jonkinlainen sateenvarjokirkko. Jälkiviisaus on aina turhaa jossittelua. En usko, että pienemmissä kristittyjen piireissä pohdittaisiin nyt tosissaan vaihtoehtoja koko kansankirkkoon kuulumiselle tai että Lähetyshiippakunta olisi syntynyt, jos kirkkomme johto olisi suostunut vanhauskoisten teologien erillisvihkimyksiin. Silloin, kun paikallisseurakunnilta ja järjestöiltä olisi tullut selkeä kutsu pappisvirkaan. Totta kai 20 vuodessa on tapahtunut paljon muutakin.
En ota kantaa siihen, kuinka toimivia vapaaehtoisyhteisöjä rakennetaan käytännön tasolla. Siihen tarvitaan toista osaamista kuin itselläni on. Peräänkuulutan vain sitä, minkä olen sanonut jo muutaman kerran: seurakunta ei ole (vain) samalla tavalla uskovien ihmisten yhteisö vaan Kristuksen hengellinen ruumis, jonka Hän itse luo (kirkon viran hoitamien) sanan ja sakramenttien välityksellä. Ja kokoaa ihmiset messuun. Sinänsä tämäkään ei edellytä kankeaa kansankirkollista systeemiä ja monia palkattuja työntekijöitä.
Vaikka olen sitä mieltä, että pitäisi löytyä tilaa sellaisillekin jumalanpalvelusyhteisöille, joiden kriteerinä on tarve käyttää messun toimittajina vain miespappeja (tai toisaalta vaikkapa vain naispappeja!) en pidä erillisvihkimyksiä oikeutettuina. Pappeus on jakamaton ja en lainkaan pidä ilmaisuista naispappi tai miespappi. Vaikka ei hyväksyisikään kirkomme nykyistä virkakäytäntöä ei mielestäni ole mitään perustetta erillisvihkimykseen, sillä laillisen piispan kirkkojärjestyksen mukaisesti toimittaman pappisvihkimyksen pätevyys ei ole kiinni vihittävän henkilökohtaisista ominaisuuksista. Papin soveltuvuuden arviointi on vain piispan ja tuomiokapitulin asia, ei pappiskandidaattien asia. Eihän ehtoollinenkaan muutu pätemättömäksi siitä, että viereeni polvistuu epäuskoinen ehtoollisvieras.
Voisitko Marko Sjöblom tarkentaa, mitä siellä taustalla on? Kirjoitit näin: ”emme oikein voi yhtyä niihin teologisiin ja opillisiin näkemyksiin, jotka ovat Sinun tarjoilemasi konseptin taustalla?”
Täytyy myöntää, että vaikka sydämessäni on suuri ymmärrys konservatiivista teologiaa kohtaan – ja olen itsekin sen edustaja monessa mielessä – niin olen Yrjön kanssa täysin samaa mieltä: erillisvihkimyksiin ei kannata lähteä. En ylipäätään ymmärrä, miksi juuri siitä on tehty konsupiireissä kynnyskysymys – se on lähes mielivaltaista. Eihän se tosiaan muutenkaan kenellekään kuulu, mitä siinä alttarilla vieressä polvistuva sisar mistäkin ajattelee. Paavalin sanoin: ”Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu – vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä.” (Room 14).
Tämä liittyy kirkon ykseyteen. Augsburgin tunnustus asettaa ykseyden vaatimukseksi yksimielisyyden evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Nähdäkseni ensimmäinen vaatimus tarkoittaa käytännössä paitsi uskonvanhurskautta, niin myös koko Augsburgin oppisisältöä. Siinähän on evankeliumin oppi esitettynä tiiviisti. Sakramenttien osalta se tarkoittaa minimissään, että jokaisen kirkon papin on hyväksyttävä saman kirkon muiden pappien toimittamien sakramenttien pätevyys. Joka ei tähän suostu, asettaa itse itsensä kirkon ykseyden ulkopuolelle.
Niinpä, mikäli halutaan olla samaa kirkkoa, on liberaalien pappien suostuttava tunnustamaan ja uskomaan Augsburgin oppisisällöt ilman varauksia tai lennokkaita ”tulkintoja”. Ja konsujen on suostuttava tunnustamaan toisten pappien toimittamien sakramenttien pätevyys ja hyväksyttävä naisten pappeus periaatteessa. Mitään pakkoa naispapin palvelusten vastaanottamiseen ei tokikaan ole. Näillä minimikriteereillä voisimme yhä pysyä samassa kirkossa vaikka monista muista seikoista olisimmekin eri mieltä.
Mielestäni Timo ja Marko puhuvat hieman eri asioista. Jos olen oikein ymmärtänyt, Timo hakee messuun ja seurakuntaelämään uutta, nykyisestä ankeusmessusta poikkeavaa muotoa. Marko taas peräänkuuluttaa seurakuntaan tiettyä opillista ja teologista kehystä, jonka puitteissa toiminta tapahtuu.
Periaatteessa nämä eivät ole ristiriidassa toistensa kanssa. Tosin, Hengen uudistus -konsepti ei taida nykymuodossaan ihan mutkattomasti istua pietismin perillisten pulkkaan. Mutta eikös sateenvarjoajatuksen taustalla ole juuri se, että sekä erilaista hengellistä perintöä vaalivat että erityyliset messut ja erityylinen yhteyden toteuttaminen mahtuisi samaan kirkon siipien alle?
Kutakuinkin näin, Pentti.
Arvioin, että kansankirkollisuuden suosio ja yhteisömalleja kohtaan tunnettu epäily liittyy jollakin tavoin siihen, kuinka maltillisuudesta on muodostunut eräänlainen kansallishyve. Mistään ei saa innostua eikä ottaa tosissaan. Yhteisöjä pelätään, koska pelätään, että ne johtavat hengelliseen villiintymiseen, hengelliseen väkivaltaan ym. haitalliseen. Tämä on minusta aiheellinen pelko. Esim. verkostossa oli aikoinaan tämän tyyppistä orastavaa hurmahenkisyyttä. Mutta keino ei voi (enää) olla kaiken ei-keskusjohtoisen tukahduttaminen.
Hengellisen villiintymisen rajoittajana on klassisesti toiminut kaitsenta, erityisesti piispuus ja pappeus. Ehkä juuri siksi pappi on usein toteuttanut kirkossamme jäyhän virkamiehen mallia, joka mielummin sammuttelee intoa kuin sytyttää ja antaa vastuuta. Perinteiset opillisen ja pastoraalisen kaitsennan mallit (’hengellinen auktoriteetti’) ovat kirkossamme heikenneet, siten että jäljellä on melkein ollut vain juridis-hallinnollinen auktoriteetti. Yhteisöjen varaan rakentuvassa kirkossa sekin heikkenee.
Mutta hengellisen kaitsennan ongelma, sen toteutumisen tapa, on ensin ratkaistava, muuten yhteisöpainotuksen kasvaminen tuo eteen vain suurta tuhoa, vrt. Nokia-missio ym.
Itse ajattelen niin, että tulevaisuus tuo jotain uutta. Kaitsenta on hyvä, mutta jos kaitsenta on pakolla yhdessä pitämistä, niin kaitsettavia ei kohta ole. Eri näkemuskokonaisuudet voisivat kasvaa ja Jumala voisi vaiukuttaa, mutta nykymeno ei tuo siunausta.
Kirkon opin tulevausuus perustuu sen opin mahdollisimman realistiseen käsitylseen. Omien rakentamien jumalien aika päättyy noin 50 vuoden sisällä uusien sukupolvien kyvykkään ajattelun myötä.
On tervetullutta, että tähän nykyiseen kirkolliseen tilanteeseen haetaan uusia muotoja vaikkapa noista Majatalo-illoista tai sitten muista vastaavista. Seurakuntien sunnuntaimessut kokoavat tällä hetkellä noin 20-30 henkilöä. Oman kokemukseni mukaan nuo määrät eivät ainakaan tällä alueella paljon poikkea eri seurakunnissa suuntaan tai toiseen. Viime sunnuntaina osallistujia oli 20 ja suunnilleen samat messuvieraat kuten aikaisemmissakin messuissa. Toisaalta jonkun messuyhteisön väkimäärä voi olla 100/messu riippuen hieman tiloista. Tämä on paikallinen havainto. Yleistilannetta en tiedä.
Vaarat on hyvä tiedostaa, kuinka opillinen selkeys säilytetään. Hengellisen kaitsennan keinovalikoimassa oleva tukahduttaminen herättää myös välttämättä kysymyksiä. Vaikea on saada enää laumaa pakolla, eikä myöskään hienovaraisesti toimimalla saman katon alle. Kaiketi kristillinen kirkko ei voi olla pelkästään samanmielisten yhteisö ottamalla huomioon sen, ettei kirkko voi olla myöskään yleisen mielipiteen vanki. Ovatko vaihtoehdot sitten noita, mitä Miikka Ruokanen blogissaan käsittelee. Mielenkiintoinen tilannekuva kirkosta se kuitenkin on.
Pentti ja Ilmari. Aluksi huomautan, että voin olla väärässä. Mutta ajattelen näin:
Pentti, lähden sitä, että kirkollamme on jo nyt selkeä tunnustus. Annettuna. Sitä vain ei kirkossamme noudateta johdonmukaisesti. Useasta eri syystä, joihin tässä ei voi mennä. Tähän pitäisi tulla muutos. Tunnustuksesta seuraa yhtälö: uskomme – opetamme – tunnustamme mutta myös: hylkäämme. Ajatus kirkosta opillisen moninaisuuden jo lähtökohtaisesti hyväksyvänä sateenvarjona, jossa vain parista kolmesta ”pääasiasta” ollaan yhtä mieltä, ei ole linjassa kirkkomme tunnustuksen kanssa. Se johtaa vain lisääntyvään hajaannukseen. Ja sittenkään kaikkia, varsinkaan perinteisessä tunnustuksellisuudessa pitäytyvä, ei todennäköisesti kelpuuteta mukaan. Sitten on toinen asia, miten yhteisöjä rakennetaan ihan käytännössä ja siltä osin en ollenkaan epäile Timon osaamista. Ja vielä eri asia on se, onko kirkon sisällä riittävää valmiutta mihinkään näistä muutoksista.
Ilmari, mielenkiintoisia huomioita. Olisiko kysymyksessä myös vanhan yhtenäiskulttuurin jäänne, jossa kirkkoherra oli sekä sananjulistaja, kunnanjohtaja, sosiaalijohtaja ja vielä maatalousneuvoja-apteekkari samassa persoonassa? Papistohan oli tuolloin jopa oma valtiopäiväsäätynsä ja säätyvaltiopäivien toiminnassa piti pyrkiä siihen, että ainakin kolme säätyä löysi yhteisen linjan. Konsensushakuisuudella ja maltillisuudella on siis pitkät perinteet.
Hengellinen paimenuus voisi uudessa mallissa vaikka vahvistua, kunhan seurakunnat ovat tarpeeksi pieniä: 100-200 henkeä/pastori. Mutta juuri sitä taidetaan myös pelätä: että seurakunnista muodostuisi uskovaisten ja Raamattunsa (sekä tunnustuksen) liian vakavasti ottavien seurakuntia.
Lieneekö kirkossa edelleen vallalla sama tauti, joka vallitsi 1800-luvun puolivälissä, kun arkkipiispa Bergenheimin johdolla, (toki ennakolta petattuna) körttiläisyys sai kuoliniskon osaltaan Malmbergin hahmossa ja muut papit virkoja paluuna kirkon oppiin Bergenheimin avustuksella. En nyt puutu tässä muihin, jotka ottivat Raamattunsa liian vakavasti.
Pekka Veli. Noita kysymyksiä ovat mm. kirkon tunnustuksen sitovuus, kirkon virka, oppi ja käsitys Pyhän Hengen toiminnasta, sakramenttioppi sekä se, miten seurakunta/kirkko määritellään. Eivät nämä kysymykset tietysti ole mitenkään uusia. Uutta on se tilanne, mikä Suomessa vallitsee.
Marko Sjöblom. Tuo ei nyt vastannut siihen mitä haluaisin tietää. Sama kysymys on askarruttanut mieltäni jo pitemmän aikaa. Tunne opillista sisältöä noissa mainitsemissasi kohdissa, mutta en ollenkaan käsitä mitä tarkoitat ” taustalla”. Jospa saisin edes yhden esimerkin, missä opillisesti mennään harhaan. Mitä siellä ”taustalla” oikein on ?
Yrjö Sahama, tietänet, että kirkossamme on edelleenkin myös nuoria teologeja, sekä miehiä että naisia, jotka ajattelevat, että papin viran haltijan sukupuoli on kuin onkin yksi viran ns. konsitutiivisista tekijöistä. Tähän kysymykseen ei ehkä kannata tässä kuitenkaan juuttua.
Marko, pystyisitkö vastaamaan kommentteihin klikkaamalla sitä ”vastaa” kohtaa niin vastaukset sijoittuisivat oikeisiin kohtiin – olisi helpompi seurata.