AUGUSTINUS

Kristinoppi ei ole aina ollut yksi ja sama. Kirkon
Dogma on kokenut monta muutosta, ja jatkuvasti
sitä myös tulkitaan eri tavoin. Niinpä keskiajalla oli
täysin oikeaoppista vainota jopa naisia ja lapsia
muka noitina ja mitä raaimpien kidutusten jälkeen
polttaa heitä rovioilla. Tämä mielettömyys jatkui
aina uudelle ajalle asti. Mutta näin ei ollut vain keskiajalla,
sillä jo alkukirkon aikana heti, kun itseen
kohdistuvat vainot lakkasivat, tuli juuri kristityistä
mitä verisimpiä toisinajattelijoittensa vainoajia. Ja
tämä oli tietysti mitä oikeaoppisinta ja Jumalalle
otollisinta toimintaa, jonka kirkon ylin johto siunasi.
Veristä manttelia kantoivat päällään monet kirkon
johtajat, joukossa jopa nykykirkonkin suuresti
arvostama kirkkoisä Augustinus (354.430 jKr.).
Tämä oppinut kirkkoruhtinas tunnetaan kirkon kivijalkojen
-perisynti- ja armo-opin luojana. Mutta
hän oli myös mies, joka paitsi armollisesti määräsi
niiden ruoskien pituuden, joilla naisia oli piiskattava,
myös armottomasti vainosi oikealta polulta
poikenneita.
Augustinuksen vaikutus etenkin ’harhaoppisten’ kohtaloon on siksi suuri,
että tätä kirkon jättiläistä on syytä tarkastella hieman
tarkemmin.
Augustinus syntyi 354 jKr. Numidian Thagastessa
Pohjois-Afrikassa. Hänen isänsä Patricius oli jäänyt
pakanaksi, mutta äiti Monica oli kristitty ja halusi
johdattaa ja kouluttaa poikansa katoliseen uskoon.
Poika opiskelikin innokkaasti, tutustui Ciceron
kautta filosofiaan ja Hortensius-teoksen kautta
gnostiseen Maniin Hän opetti itse retoriikkaa Karthagossa
ja sai tässä roolissa opettajan toimen Milanosta,
missä piispantalossa oli mukana platonisessa
keskustelupiirissä, jossa kristillisiä kirjoja
erityisesti platonismin valossa tutkittiin. Pian Augustinus antoi
Milanon piispa Abrosiuksen kastaa itsensä kristityksi.

Kääntymykseen lienee vaikuttaneet paitsi kristinuskon
filosofinen houkuttelevuus ja äidin toiveet myös
henkilökohtaiset ongelmat, sillä Tunnustuksissaan
Augustinus kertoo olleensa nuoruudessaan lähes
erotomaani ja juoppo. Hän eli ahdistuksissa ja omatunto
soimasi. Kristinusko oli anteeksiantamuksen
usko ja vieläpä kovin yksinkertainen; syyllisyydestä
pääsi, kun uskoi, että kaikki on pohjimmiltaan
Adamin lankeemuksen syytä, ja kaiken saa uskosta
Jeesukseen ja tämän sovituskuolemaan armosta anteeksi.
Tästä havainnosta oli lyhyt matka perisyntioppiin.

Augustinus otti kristilliset pohdinnat vakavasti ja vetäytyi
Jeesuksen tavoin mietiskelemään elämäänsä
ja maailmaansa ystävänsä maatilalle, minkä hiljaisuudessa
ja rauhassa hän alkoi myös kirjallisen tuotantonsa.
Täällä Italian maaseudulla hän luonnon ja platonisten
kirjojen innoittamana tuotti paitsi monia filosofisia
dialogeja myös tärkeimmän teoksensa: De Civitate
Dei.
Erityisen paljon Augustinus oli saanut vaikutteita
aikansa platonismista ja manikealaisesta gnosiksesta.
Vaikka hän myöhemmin ottikin näihin etäisyyttä
ja naamioi Platonin ideat Jumalan ajatuksiksi, ovat
monet niin gnostilaiset kuin platonisetkin
vaikutukset hänen opeistaan yhä nähtävissä.
Erityisen hyvin ne näkyvät hänen käsityksissään
sielusta ja sen mystisestä kohoamisesta näkyvän
maailman ja älyllisen taivaan kautta kohti Jumalaa.
Tässä kohtaamisessa Augustinus kokee unio mystican
eli sielun yhtymisen jumalalliseen Itseen. Hän
kohtaa lopulta opettajansa, joka on Kristus-logos.
Tämä opettaja valaisee ihmisen sielulle tiedon ikuisesta
ja muuttumattomasta isästä.

Vaikka Augustinus irtisanoutuu Platonin ajasta aikaan
vaeltavasta sielusta, jotta ei joutuisi lähelle oppia
sielun ennalta olosta eli pre-eksistenssistä, on
hänen uniomysticassaan selvästi jälkiä platonilaisesta
mystiikasta. Näin esimerkiksi teologian tohtori
Pauli Annalan mukaan Augustinus
yhdistää Platonin malleja kristinuskon rakenteeseen.
Onhan Platon, kuten Augustinuskin korostanut,
että ihmisen sielu tahtoo päästä yhteyteen
tosiolevaisen kanssa ja tämän mahdollistaa molempien
mukaan erityinen sielussa asuvan rakkauden
nostovoima. Noustakseen sielu tarvitsee kuitenkin ’Jaakobin tikapuut’
,joita pitkin Augustinus näkee sielun nousevan
mystisessä visiossa kohti Jumalaa ja Rakkautta.
Mutta sielun nousuun ei riitä vain rakkaus, joka sielussa
asuu, sillä todelliseen viisauteen ja todelliseen
Isän tuntemiseen sielu tarvitsee yhteyden sielunsa
sisäisyydessä asuvaan Kristus-logokseen, joka on
sielun opettaja, matkaopas ja välittäjä sen matkalla
kohti todellista valoa ja viisautta.
Tähän asti Augustinuksen käsitykset ovat soveltuvin
osin kuin suoraan gnostikkojen kirjallisuudesta,
mutta sitten tie erkanee hieman, kun Augustinus näkee
tämän logoksen ruumiillistuneena Jeesuksena.
Gnostikkojen Kristus jää pneumaattiseksi valo-olennoksi.
Ellei Augustinus olisi pitänyt sielua ikään kuin tilaustyönä
ja jokaista elämää varten erikseen luotuna,
ei hänen muut sielua koskevat käsityksensä olisi
asettaneet esteitä jälleensyntymisopin uusplatonisen
mallin ja sen tavoitteiden hyväksymiselle. Ei etenkään
kun hän Tunnustuksissaan kysyy:
”Enkö elänyt toisessa ruumiissa ennen kuin tunkeuduin
äidin kohtuun?”
Myös jälleensyntyvän sielun lopullinen tavoite oli
hänestä kehittyä ’askel askelta’ yhä täydellisemmäksi
ja täydellisemmäksi ja sulautua lopulta jumaluuteen.
Mutta Augustinuksen käsitys sielusta määräsi suunnan
myöhemmin kehittyvälle opille kertakäyttösieluista,
jotka viimeisimmän teologisen selityksen
mukaan kuolemassa myös kertakaikkisesti kuolevat
ja jotka Jumala ylösnousemuksessa luo täysin uusiksi
kirkastusruumiiksi, joilla on kuolemaa edeltänyt
persoonallisuus. Mutta näiden kirkastusruumiiden
ominaisuuksia ei teologia käy tarkemmin määrittelemään.
Ja niin jää arvoitukseksi, nouseeko sielu
taivaan ihanuuteen sen ikäisenä ja kuntoisena, kun
kuolema on sitä kohdannut, vai onko sielulla jokin
muu ajaton laatu.
Augustinus palasi Italiasta Numidiaan 391 jKr. Hän
perusti kotikaupunkiinsa askeettisen yhteisön
-gnostilaisvaikutusta tässäkin-, mutta pian hänet
kutsuttiin hoitamaan piispan virkaa Hippooseen, ja
se merkitsi Augustinuksen liittymistä osaksi uskonnollispoliittista
valtajärjestelmää ja hänen uskonnollisen
viattomuutensa loppua. Sillä piispana hän joutui
tietysti osallistumaan Afrikan kirkon synodeihin
ja joutui ottamaan kantaa ajan moniin kiistoihin,
joiden kohdalla sai hankkimansa vaikutusvallan
ansiosta paljon myös ratkaisuvaltaa.
Lisää valtaa Augustinus oli saanut asettuessaan kirkko-
ja uskontopoliittisissa keskeisissä kiistoissa keisarin
ja valtion kannalle, ja keisari tietysti vastavuoroisesti
suosi Augustinusta. Tämä sai keisarin kiinnostumaan
valtion ja kirkon yhtenäisyydestä ja eliminoimaan
sen nimissä kirkon maallistumista vastaan
taistelleet harhaoppiset kuten ns. donatolaiset,
jotka 400-luvun alussa lähes täydellisesti tuhottiin.
Pohjoisafrikkalainen piispa Donatus ja donatolaiset
olivat edellyttäneet, että pappien eli sakramenttien jakajien
piti olla henkilökohtaisessa uskossa ja kirkkoonkin
olisi saanut kuulua vain pyhiä ihmisiä, joita
maailma ei ollut saastuttanut. Augustinus liittoutui siis
maallisen keisarivallan kanssa saadakseen aikaan lakeja
tällaisia mielettömyyksiä esittäneiden vaientamiseksi.
Olihan hänen mielestään keisarin ryhdyttävä
toimenpiteisiin ’jumalanpilkkaajia’ vastaan ja pakottaa
nämä takaisin ’totuuden tielle’.
Donatolaisvainoissa Augustinus loi pohjan katoliselle
eli yleiselle kirkolle ja sen lopulta lähes täydelliselle
maallistumiselle. Maallistuneiden pappien
sakramentti oli pätevä ja heidän välittämänsä
armo toimi mitä hirvittävimmän pyövelikeisarinkin
pelastajana. Ainakin keisarin omasta mielestä.

Augustinus onnistui tuhoamaan myös ns. pelagiolaiskirkon.

Alun perin brittiläinen piispa Pelagius oli nimittäin
uskaltanut opettaa, että pelastumiseen vaikuttavat
myös ihmisen vapaasta tahdosta nousevat teot eikä
yksin armo. (Vrt. Matt 25!) Augustinus, jonka oma syyllisyys oli
kiinni nimenomaan absoluuttisen armo-opin antamasta
anteeksiannosta, omisti koko loppuelämänsä
pelagiolaisuuden vastustamiseen. Hän onnistuikin
hankkimaan Pelagiokselle ensin Pohjois-Afrikan
piispojen tuomion, ja kun keisari vuonna 419 jKr.
sääti vielä ediktin, missä pelagiolaiset piispat määrättiin
erotettaviksi kirkosta, oli Pelagios kärsinyt
lopullisen tappion. Ei ole selvää, tuhosiko Augustinus
Pelagiuksen myös fyysisesti, mutta Pelagius joka
tapauksessa hävisi tuolloin historian näyttämöltä.
Hänen oppinsa putkahtivat kuitenkin ns. semipelagiolaisuutena
esiin myöhemmin.

Augustinuksen myötävaikutus kammottaviin noitavainoihin johtui
puolestaan siitä, että hän oli alkanut pitää pakanallisia
jumalia demoneina eli pahoina henkinä. Tämän
näyttää mm.Antero Heikkinen teoksessaan Paholaisen
liittolaiset. Augustinuksen tunnetuin teos
mainittu Civitas Dei (Jumalan valtakunnasta) poh-
diskeleekin demoneja ja niiden asemaa maailmassa.
Augustinus uskoi ihmisten ja paholaisten myös
harjoittavan sukupuolisuhteita ja tämä käsitys kiihotti
sitten noitavainojen aikoina yksinkertaisten uskovaisten
mielikuvitusta ja oli suurena syynä noitien
roviokelpoisuuteen. Sillä vaikka Augustinus ei
Heikkisen mukaan itse näy keksineenkään kaikkia
mielettömyyksiään, ne nousivat merkittäviksi Augustinuksen
nauttiman arvovallan tähden ja huipentuivat
kirkon suuresti myötävaikuttamina keisari
Theodosiuksen aikana annettujen ediktien kammottaviin
seurauksiin.
Kristittyjen julmuuden erityisesti omia toisinajattelijoitaan
kohtaan mahdollisti erityisesti vuonna 392
jKr. annettu keisari Theodosiuksen käskykirje, missä
määrättiin, että kirkon virallisen opin ulkopuolelle
menevät uskonnolliset käsitykset olivat kuoleman
rangaistuksen uhalla kiellettyjä. Ei ihme, että
kristinusko räjähdysmäisesti levisi. Huvittavaa on
tietysti se, että yhtä ainoaa oikeaa oppia, siten kuin
me tänään asian ymmärrämme, ei vielä tuolloin edes
ollut. Oli vain keskenään kilpailevia ristiriitaisia käsityksiä
ja tulkintoja, ja vaikka Kristuksen luonto
Nikean kirkolliskokouksessa 325 jKr.6 oli kaiken
älyllisen rehellisyyden ja logiikan sääntöjä rikkoen
määriteltykin, tarvittiin ennen nykyisen kanonisoitujen
käsitysten syntyä vielä monen monta kiivasta kirkolliskokousta.