Kun Tampereen piispa sanoo, että kirkolla on auktoriteetin ongelma, hän on varmaan oikeassa, vaikkei hänen kannastaan (K24 1.12.2014) ehkä muuten kovin selkeää käsitystä saanutkaan.
Luterilaisella kirkolla on hysteerisyyteen asti viritetty ”paavin” pelko (kuten Matti Repo sanoo: ”meillä ei ole paavia, joka ylimpänä sanoisi, miten asiat ovat.”). Kirkosta on tullut oman ”paavinpelkonsa” vanki, josta se ei osaa, halua eikä kykene tekemään edes välttämättömiä johtopäätöksiä.
Arkkipiispalla ei ole mitään erityisasemaa suhteessa muihin piispoihin, paitsi että hän toimii puheenjohtajana kaikissa kirkon kolmessa keskeisessä hallintoelimessä. Kaikki kymmenen piispaa edustavat piispuuden täyteyttä ja pitävät tarkkaan huolen siitä, että kaikki muut piispat ja arkkipiispa eivät sitä milloinkaan unohda. Jos arkkipiispa yrittäisi nousta puoltakaan jakkaraa korkeammalle, muut piispat pitävät huolen siitä, että hän laskeutuu muiden tasolle alta aikayksikön.
Iso jännite syntyy siitä, että muu yhteiskunta – ja jopa iso osa kirkkoväestä – luulee, että kirkossa pätee sama kuin muussa yhteiskunnassa, että pääjohtaja ilmaisee yhtiön kannan, ja että pääjohtaja ei lausu kantojaan yksityishenkilönä. Piispat itse tietävät ettei näin ole ja arkkipiispatkin tietävät sen ja toimivat sen mukaan.
Mutta muu yhteiskunta ei sitä tiedä. Siitä syntyy kierre, jota kirkon johto ei osaa katkaista. Kun arkkipiispa ja muut piispat eivät voi puhua yhteisön nimissä muuta, kuin mistä on yhdessä päätetty, he kuitenkin vilpittömästi uskovat voivansa ja myös katsovat oikeudekseen lausua omia käsityksiään omassa hiippakuntapiispan roolissaan.
Auktoriteetin ongelma tulee siitä, että piispat eivät kykene tekemään oikeaa johtopäätöstä siitä, miten pitää toimia, kun kukaan ei ole kenenkään pomo.
Oikea johtopäätös olisi luoda sellainen tehokas ja laatutietoinen toimintamalli, että piispat priorisoisivat ajankäytössään sen, että määrittelevät yhdessä kantansa ainakin vaikeisiin ja keskeisiin kysymyksiin ja sitten sitoutuisivat omassa toiminnassaan pitämään siitä kiinni. Tähän he ovat kuitenkin aivan liian individualisteja ja liikaa oman piispuutensa itsenäisyyden vaalijoita.
Arkkipiispa Juva tuskastui muutamassa vuodessa piispojen keskinäisen kollegiaalisuuden puutteeseen ja jäi eläkkeelle hetki kuin voi. Vielä John Vikströmin aikana piispat pystyivät pitämään erilaiset mielipiteensä useimmiten keskinäisenä tietonaan, ja vain valaistuneimmat osasivat lukea rivien välistä puukoniskut. Seuraavien arkkipiispojen aikana keskinäinen solidaarisuus ei ainakaan lisääntynyt ja nyt näyttää, että piispat ovat lyöneet keskinäisen lojaalisuuden ja kollegiaalisuuden hanskat tiskiin kerta kaikkiaan. Se on ollut myös viimeinen naula piispojen auktoriteetin arkkuun.
Piispoja on yksinkertaisesti liikaa, jotta he voisivat toimia kollegiaalisesti, mutta kenelläkään ei ole rohkeutta ongelmaan tarttua. Kirkolliskokous ja kirkkohallitus rakentuu hiippakuntien edustajien varaan, ja jokaisessa kirkon keskushallinnon ja suuren seurakunnan teologian tohtorissa asuu pieni piispa in spe. Niinpä kukaan ei halua ottaa piikkiinsä hiippakuntien ja piispojen lukumäärän miettimistä kirkon kokonaisuuden kannalta. Tätä taustaa vasten voi ymmärtää myös eräitä viime aikaisia ”hyvää päivää kirvesvartta” –tyyppisiä analyysejä ja Facebook-päivityksiä.
John johti ansaitsemallaan arvovallalla, ei muodollisella vallalla.
No, ei se John Vikströmillekään ihan helppoa ainakaan aluksi ollut, jos koko ajan myöhemminkään. Muistan, että kun kirkkohallituksen täysituinnossa jäseninä olivat veljekset John ja Erik ja kun kaikki muut aloittivat puheenvuoronsa sanoin ”Herra Arkkipiispa”, Erik ei koskaan aloittanut ”Herr Ärkebiskop” vaan aina ”Ärade ordförande”… Ja John tituleerasi Erikiä aina ”Biskop Vikström”
Moni kaipaa lisää autoritääristä paavillisuutta Suomen ev.lut.kirkkoon. Tai ainakin sitä, että kirkon piispat ja papit ovat kaikki samaa mieltä yhteiskunnallisista eettisistä kysymyksitä, koskien vähemmistöjen ihmisoikeuksia jne.
Ilmeisesti kuvion olisi tässä asiassa pitänyt mennä niin, että kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo ilmoittaa eduskunnalle kirkon virallisen kannan (eli että kirkko vastustaa avioliittolain muutosta koska avioliitto on miehen ja naisen välinen). Ja tämän jälkeen kaikki piispat ja papit vakuuttavat olevansa samaa mieltä, olivatpa sitten oikeasti samaa mieltä tai eivät.
Miten lie oli tilanne esim. vuonna 1971, kun kirkko lausunnossaan vastusti homosuhteiden poistamista rikoslaista? Oliko silloin nykyistä parempi tilanne, eli, vakuuttivatko kaikki piispat ja papit yhdestä suustä että ”me kaikki olemme samaa mieltä: aivan ehdottomasti homosuhteet ovat rikos”?
Juurikin näin Risto Voipio. Paketti on levällään ja uskottavuus mennyt. Toivottavasti ryhti palaa ja piispat alkavat esiintyä kollegiona kirkon linjaan sitoutuen. Silloin kirkkoa taas kuunnellaan. Se ei tarkoita, etteivät piispat saisi ajatella itse, sillä voivathan he vaikuttaa kirkon kannanmuodostukseen joka tapauksessa enemmän kuin mikään muu taho. Yhteiseen linjaan olisi kuitenkin lopulta sitouduttava.
Ihmettelen Risto Voipion kiihkeää intoa muistuttaa kenttäpiispan kaikkinaisesta alhaisuudesta verrattuna ”oikeisiin” piispoihin.
En tokikaan maallikkona tunne näitä kirkkomme organisaatiokaavioiden, tai sisäteologisten nokkimisjärjestysten hienoimpia vivahteita, mutta ihan tavallisella järjellä ja ymmärryksellä, nostan itse kenttäpiispan hieman noitten muitten violettipaitojen yläpuolelle.
Syy:
Kenttäpiispa ja hänen organisaationsa tavoittaa 18-30 v suomalaisten miesten ehdottoman enemmistön asevelvollisissa. Juuri sen asiakassektorin, joka ei paljoa kirkossa käy, eikä kristinuskoa pohdi.
Muut violettipaitaiset käyvät juomassa kahvia parinkymmenen luottamushenkilö ja kirkon henkilökuntaan kuuluvan kanssa. Kenttäpiispa puhuu välillä tuhansille miehille.
Repikää siitä!
Sen verran faktaa kuitenkin:
Kenttäpiispa ei ole piispa. Hän johtaa puolustusvoimien hengellistä työtä ja kuuluu kenraalikuntaan (prikaatikenraali) ja on – toisin kuin piispat – valtion virkamies.
Kenttäpiispa -nimitys syntyi kun marsalkka Mannerheim halusi ylentää sotarovasti Björklundin vuonna 1941 kenttäpiispaksi.
Se, että kenttäpiispa ei kuulu luterilaisen kirkon piispakuntaan ei millään tavalla vähennä hänen työnsä merkitystä tai arvoa yhtä vähän kuin tuo nimike sitä lisää.
Ongelmana on varmaan auktoriteetin puute, mutta se ei johda siihen, että piispoja on liikaa tai johdu siitä. Ongelmana on se, että piispat eivät pystyneet tässä asiassa esiintymään kollegiona ja eivät tosiaan sopineet esim. asian kommentoinnista. Oli sekä huonosti harkittua ilon ilmaisemista ja toisaalta turhaa hätäilyä ”pelastaa” kirkon linja.
Toiminnallisesti voisi ajatella, että piispoja voisi olla hieman enemmänkin. Tällä viittaan myös kirkon rakenneuudistukseen. Toisaalta samalla pitäisi voida kirkon keskushallintoa keventää ja taloudellisia resursseja ohjata hiippakuntiin ja erityisesti seurakuntiin.
Kenen sana on oikea ? Tässä arkkipiispa Mäkisen kommentti Iltasanomat -lehdessä 2.12.2014:
.
.
Teitä on syytetty Jumalan sanan poikkeamisesta? Miten vastaisitte näille arvostelijoillenne?
– Ehkäpä tässä on takana asianomaisten ihmisten oma tulkinta Raamatusta, jonka pohjalta he syyttävät minua.
Tarkemmin http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1417501575796.html
Mikäs sen luterilaisen kirkon ainoan auktoriteetin pitikään olla?