Auschwitzin opetuksia lomalla

Olinhan minä lukenut paljon natsi-Saksan historiasta ja keskitysleireistä, katsonut tunnetut elokuvat sekä käynyt Olli Vehviläisen Kolmannen valtakunnan historian luennoilla, mutta silti paikanpäällä Auschwitzissa heinäkuussa tänä vuonna se kaikki tuli ikään kuin todeksi. Se ei ollut vain historiaa tai teoriaa, vaan ihmisten todellisuutta.

Siellä katsottiin leireille tuotuja, siellä teloitettuja ja heidän teloittajiaan silmästä silmään.

Auschwitz sijaitsee Puolassa, tunnin matkan päässä Krakovasta. Auschwitz on vilkas ja suosittu matkailukohde. Oppailla on sukujuuria keskitysleirien vankeihin. Se toi opastukseen uskottavuutta ja tunnetta.

”Arbeit macht frei” –kyltti portin päällä näytti pienemmältä ja vaatimattomammalta kuin valokuvien perusteella olin odottanut. Mielessä kuva portista ja sen merkityksestä oli suurempi kuin se fyysisesti oli paikan päällä. Lukuisia kertoja valokuvissa nähdyn portin alta käveleminen värisytti.

Varsinaista leirialuetta ympäröivässä, aikoinaan sähköistetyssä piikkilanka-aidassa luki Lebensgefahr, hengenvaara. Se oli niin totta miljoonille ihmisille.

Ensimmäinen vaikutelma syntyi valtavasta määrästä parakkeja. Niitä tuntui olevan silmänkantamattomiin. Rautatie toi junat ja ihmiset keskelle leiriä. Saattoi kuvitella, miten juna toi jatkuvasti uusia ihmisiä. Perillä perheet hajotettiin ja jaettiin ryhmiin, ”toiset vasemmalle, toiset oikealle puolelle”.

Osa parakeista oli varustettu museoksi. Kylmäsi tiloissa, joihin oli koottu valtavat määrät vangeilta otettuja matkalaukkuja, hammasharjoja, kenkiä ja muita henkilökohtaisia esineitä, tai heiltä leikattuja hiuksia. Muun muassa kengistä saattoi päätellä, että leirillä teloitettiin pääasiassa siviilejä, myös suuri määrä naisia ja lapsia.

Matkalaukut koskettivat erityisesti. Laukkujen kylkeen he olivat itse kirjoittaneet nimensä, syntymäaikansa ja kotipaikkansa. Matkalaukuissa oli heidän historiansa, heidän elämänsä ja tulevaisuutensa.

Esineiden kautta asettui vankien asemaansa ja katsoi tulevaisuutta heidän silmin. Vaikutusta täydensivät valokuvat, silmiin katsovat vangit. Joissakin kuvissa saattoi nähdä vielä toivoa, parempaa kohden ollaan menossa, monissa kuvissa näkyi epätoivo tai ei-mitään.

Auschwitz 1 perustettiin vuonna 1940 Saksan miehitettyä Puolan. Sinne koottiin ihmisiä ympäri Eurooppaa, sitä tarkoitti ”keskitysleiri”. Suurin ryhmä olivat juutalaiset, joiden suhteen Hitler oli päättänyt tehdä ”loppuratkaisun”. Myös romanit ja slaavit kuuluivat Hitlerin inhokkilistalle valloitettujen maiden vastustajien ohella. Suomesta tai suomalaisista en nähnyt mainintoja.

Alkuun teloittaminen oli harrastelua ja yksittäistapauksia. Ihmisten tuhoaminen yltyi vähitellen ja vuodesta 1942 alkoi varsinainen massatuhoaminen kolmen kilometrin päässä olevalla Birkenaun leirillä.

Neuvostoliiton leireillä 1930–40 –luvuilla tuho oli ilmeisesti vielä laajempaa. Tuhoamisen kohteet olivat osaksi samoja, kuten juutalaisia, mutta erityispiirteenä Stalinin leireillä olivat oman maan kansalaiset, usein ”aaltoina” ryhmittäin, ammattikunnittain ja perheittäin, jopa hänen omia kannattajiaan. Saksassa ei niinkään tuhottu oman maan kansalaisia juutalaisia lukuun ottamatta.

Auschwitzissa ”krematorio” sijaitsi leirin aidan ulkopuolella. Vieressä oli leirin komendantin asuinrakennus viihtyisällä puiden reunustamalla ja suojaamalla tontilla.

****

Tuo on historiaa. ”Ne ovat niitä Hitlerin ja Stalinin tekoja, jotka eivät enää toistu.” ”Ei saa ottaa natsikorttia esille.” Aikalaiset ovat puolustautuneet, että ”emme tienneet” tai ”noudatimme vain käskyjä”.
Auschwitzissa oli museon oven yläpuolelle kirjoitettu, että ”joka ei tunne historiaa, voi joutua kokemaan sen uudelleen”. Euroopassa ollaan tarkkoja, että natsitunnuksia ei saa käyttää, eikä niiden merkeissä kokoontua. En usko, että niistä on enää vaaraa. Vaara on pukeutunut toisenlaiseen asuun ja käyttää muita tunnuksia, mutta on olemassa.

Ihmisarvoa poljetaan ja halveksitaan tänäänkin eri puolilla maailmaa. Ihminen on kekseliäs, kun toinen on hänen vallassaan. Mutta uhrit katsovat meitä, silmiin. 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Usein unohdetaan, että Hitlerin uhreina olivat myös poliittiset vastustajat, vammaiset ja homoseksuaalit.

    Afriikassa kristillisissä kirkoissa nousee kovemmat äänenpainot homoja vastaan. Luvataan tehdä afriikasta ”homouden hautausmaa”. Kovin on sama kaiku, kuin natsien touhuissa. Nyt pitäisi nousta vastustamaan, sillä kohta on kohteena joku muu ihmisryhmä. Ei pitäisi ajatella, että eihän se minua koske. Ei pitäisi myötäillä ja lähettää samanmielisiä lähettejä.

    Hyvä olisi muistaa Martin Niemöllerin sanat:
    ”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti.
    Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.
    Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen.
    Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”

  2. Vuosia sitten oli Sachsenhausenin keskitysleirillä Oranienburgissa (Berliinin pohjoispuolella) muistonäyttely, jolla kunnioitettiin leirin homoseksuaalisten vankien muistoa. Sachsenhauseniin tuotiin homomiehiä ja myös lesboja nimenomaan Berliinisiä.

    Vaiikuttavimpia muistonäyttelyssä olivat leiriltä hengissä selviytyneiden kertomukset. Monia miehiä ja joitakin naisia oli vuosien mittaan haastateltu kuvanauhalle. Useat olivat näyttelyn aikaan jo poistuneet joukostamme. Mutta heidän autenttinen kuvauksensa leirille joutumisesta ja elämästä leirillä on säilynyt.

  3. Auschwitz herätti monia ajatuksia nimenomaan omaa aikaamme ajatellen: Hitler nousi valtaan laillisesti ja huomaamatta, ensin Saksassa, sitten Euroopassa. Ihmisarvon polkeminen, erilaisuuden ja muiden kansojen halveksiminen eivät ole mihinkään hävinneet.
    Nuo tapahtumat osoittavat myös, miten lain ja valtiovallan käskyjen noudattaminen ei aina ole mahdollista. Hitlerin aikana kirkkokin jakaantui kahtia, toiset seurasivat kansallissosialisteja, toiset eivät.
    Jos ollaan sitä mieltä, että Saksan kolmas valtakunta oli vain historian ilmiö, ollaan jo lähellä sen toistumista. Ja kuten edellä kommenteissa todettiin, jossain päin maapalloa eletään noita samoja vaiheita läpi.

  4. Auchwitz on jo täällä, sillä ”käärme oli kavalin kaikista” ja tulee aina ”paratiisin” uusissa vaatteissa. Hitler ja Stalin ylsivät vain kymmenien miljoonien surmiin, mutta laillistetulla abortilla on surmattu heidän jälkeensä miljardeja. Ihmisoikeuksista ääntä pitävä älymystö tervehtii tätä ”edistyksenä” ja loput vaikenevat – koska kirkkommekin ja kirkollinen media kääntää päänsä pois tai suorastaan hyväksyy ”pienempänä pahana” poliittisen konsensuksen ja korrektiuden nimissä. – Tämä on aina mahdollista, kun propagandalla on ensin ihmisarvo viety; juutalaisilta, romaaneilta, mielisairailta, kehiitysvammaisilta, homoseksuaaleilta – ja nyt siis; ei-vielä-synnytyskanavan läpi kulkeneilta pieniltä ihmisiltä!
    Lääketiteteellinen ja kehitysfysiologinen tutkimus todistaa, että syntymättömät aistivat, kokevat, muistavat, tuntevat kipua – kuin mekin, mutta noilla kaikkein heikoimmilla ei saa olla edes puolustajia. – Seppo Simolan kirjoitus heinäkuun viimeisessä ”Kirkko ja kaupunki” -lehdessä oli järkyttävä!

  5. Tuolla pitäisi käydä. Minua puhutteli viime vuonna Frankfurtissa tuhotun juutalaisen hautausmaan näkeminen. Osuin siihen ihan sattumalta. Muurissa oli nyt kaikkien kaupungista leireille tapettavaksi vietyjen nimet. On valtavan tärkeätä, että nämä paikat pidetään museoina. Varoituksena.

  6. On myös muistettava, että vaino (joka on aina väärin) jotakin ihmisryhmää kohtaan, ei todista siitä, että tämän ryhmän toiminta on oikean mukaista tai raamatullista. Eli, kun Hitler on vainonnut homoja, niin tämä ei todista, että homouden harjoittaminen on raamatullista ja oikein.

  7. Osuin 1995 ystäväni kanssa Weimariin juuri sinä päivänä, kun vietettiin Buchenwaldin keskistysleirin porttien avaanisen 50-vuotismuistojuhlaa. Israelista paikalla oli muun muassa leirin entisiä vankeja. Iäkäs juutalaismies demonstroii, miten tarkoitukseen vartavasten rakennetun eräänlaisen pölkyn päällä ruoskittiin vankeja. Hän näytti selästään raippojen jälkiä, joita hän oli kantanut yli puoli vuosisataa.

  8. 1974 opiskelin ammattiani Latviassa laivastotukikohdassa. Vapaa-aikana jotkut paikalliset ystävät esittelivät meille Salaspilsin muistomerkit. Teimme ihan virallisen matkankin sinne ja paikat esiteltiin meille. Siellä ei ollut mitään alkuperäistä oikeastaan. Vain ampuma-arvet tietä reunustavissa männyissä. Konekiväärit olivat pitäneet jonot tiellä.

    Tieto, jota saimme oli ristiriitaista. Kirjoista oli joku lukenut 185 000 henkeä menetetyn siellä. Virallinen esittelijä sanoi sen olleen työleiri, josta käytiin kaupungissa töissä ja muutamia kyllä kuolikin, sehän on luonnollista. Jotenkin vaikutti oudolta se tilanne, kun paikallinen asukas esitteli vesikuopan, jonka vangit olivat kaivaneet käsin saadakseen vettä juodakseen.

Markku Jalava
Markku Jalava
Olen kirkosta, historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta (muun muassa) kiinnostunut toimittaja-viestintäpäällikkö. Virasta irti, mutta luottamustehtävissä jatkan innolla, ja kirjoittamista. Olen kirkkovaltuutettu ja kirkkoneuvoston jäsen Nurmijärven seurakunnassa sekä ex-kirkolliskokouksen jäsen. Kokemusta on suntionkin tehtävästä.