Avioerosta ajatuksia

Kaksi ihmistä rakastuu palavasti, seurustelevat aikansa, kihlautuvat ja menevät naimisiin. Mukana onnessa ovat ystävät ja sukulaiset ja he toivovat avioparin itsensä lisäksi parille ikuista onnea ja rakkautta.

Avioparin elämä kulkee kulkuaan ja kaikenlaista tapahtuu matkalla, iloa, surua ja koettelemuksia ja samaiset ystävät, jotka ovat joskus kutsun saaneet avioparin hääjuhliin, ovat mukana eri elämäntilanteissa.

Avioparille alkaa tulla sellaisia ongelmia, joita he eivät haluakaan jakaa läheistensä kanssa, vaan yrittävät pärjätä niiden kanssa, selvittää niitä itse tai ammattiauttajan kanssa, mutta turhaan. Ystävät ja muu perhe ei tiedä asiasta vielä mitään, ehkä saattavat aavistella vaikeuksia olevan, mutta eivät välttämättä, koska aviopari haluaa pitää onnenkantamoisen kulisseja yllä mahdollisimman pitkään ja he toivovat myös saavansa onnenkantamoisen takaisin elämäänsä, tässä tapauksessa turhaan.

Lopulta avioparin tilanne vaikeutuu niin kovin, että he päätyvät yksissä tuumin avioeroon. Vasta tässä vaiheessa lähipiiri ja ystävät saavat tietää, että heillä on ollut ongelmia ja avioero tulee heillä näin ollen täysin puun takaa ja yllättäen.

Lapset ovat tietty jo tässä vaiheessa jollakin tasolla tietoisia vanhempiensa huonontuneista väleistä ja rakkauden puutteesta heidän välillään ja riippuu siitä, miten tulehtunut ilmapiiri kodissa on ja mitä kaikkea siihen liittyy, että kokevatko lapset vanhempiensa eron hetimiten helpotuksena, vai vasta surutyön jälkeen, vai kokevatko he sen täysin vääränä ratkaisuna ja suurena menetyksenä elämässään.

Eroavien vanhempien tulee antaa lastensa surutyölle ja sopeutumattomuudelle asian suhteen tilaa ja aikaa. Heidän tulee tukea heitä heidän elämänsä tragediassa, jonka aiheuttajia ovat heille rakkaimmat ihmiset maailmassa. Pahinta, mitä vanhemmat voivat sekä toisillensa että lapsillensa tehdä, on se, että he lietsovat lapsensa toisiansa vastaan. Jos kyseessä ei ole mitään väkivaltaa, ei ole mitään syytä toimia niin, että lasten välit jompaankumpaan vanhempaan huononevat tai jopa katkeavat.

Jos eroava vanhempi löytää uuden rakkauden, se vaatii sopeutumista niin edelliseltä puolisolta kuin lapsiltakin. Ja tähän on hyvä antaa tilaa ja aikaa myös. Vaikka ero olisikin ollut parilla molemminpuolinen ratkaisu, uuden kumppanin ilmestyminen kuvioihin nostaa tunteita pintaan ja sitä ei ole helppo hyväksyä.

Lapsilla sama juttu; heille ihanteellisin ratkaisu olisi vanhempien sopu ja rakkaus ja kun sitä ei ole, ei ole helppoa ottaa tuosta noin vain uutta ”vanhempaa” elämäänsä mukaan. Varsinkaan heidän ei ole helppoa olla onnenhehkussa mukana ja on suorastaan järjetöntä uuden rakkauden onnenkantamoisessa elävältä vanhemmalta tällaista edes odottaa. Ei lasten ole surutyönsä keskellä helppoa vaihtaa tuntemisiaan rakkauden myötäelämiselle.

Kuitenkin hyvän ja rakentavan tulevaisuuden kannalta olisi hyvää kehitystä se, että rauha ja rakkaus saisivat jalansijaa niin entisen avioparin kuin heidän yhteisten lastensakin elämässä. Tulevaisuudessa on kyse myös lastenlasten elämästä ja heillä on oikeus molempiin isovanhempiinsa kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Enempi pitää tähdätä sopeutumiseen, kuin sopeutumattomuuteen, enempi hyviin väleihin kuin vihanpitoon. Jos joku ihminen tai jokin asia pitää vihaa yllä vuosienkin jälkeen tapahtuneesta, asiassa tarvitaan mitä luultavimmin ammattiapua.

On ihan odotettua ja ymmärrettävää, että varsinkin avioparin pitkäaikaiset ystävät eivät kykene ”hurraamaan” yllättävän avioeron takia. Se on heillekin menetys ja se vaatii surutyötä ja pureskelua. He ovat olleet mukana myötäelossa, he ovat mukana myös vastaelossa. Usein päällimmäisin huoli ovat eroavien lapset, jos he ovat alaikäisiä. On tunnettu tosiasia, miten vaurioittavaa avioerot ovat pienille lapsille. Eli ystävien huoli on oikeutettua. Jos lapset ovat eron aikaan jo aikuisia, huoli on vähäisempää.

Eroavien on hyvä antaa ystäville ja läheisille aikaa ja tilaa sopeutumiselle. Vaatimus eron muitta mutkitta hyväksymiselle ja ymmärtämiselle lähentelee tiukkuudessaan ja tuomitsevuudessaan jopa lievää väkivaltaa ja saa aikaan vain välien tulehtumisia ja erkaantumisia. Samoin kuin ystävien samainen asenne ja käytös eroavia kohtaan. Mitä paremmin ystävät ovat olleet tietoisia olemassa olleista vaikeuksista, sitä paremmin he ovat valmistautuneita eroon.

Kaikkinainen avoimuus elämän eri tilanteissa ja käänteissä läheisten kanssa, on hyvä pohja luottamukselliselle ystävyydelle. Jos yhtäkkiä havahdutaan sen tosiasian eteen, että läheinen on salannut elämästään joitakin asioita tyystin, menee hetki ennen kuin luottamus palautuu, vaikka salaaminen ja onnellisen elämän kulissien ylläpitäminen olisikin tapahtunut pelosta tms. ymmärrettävästä syystä.

”Miksi en ole ollut tietoinen asiasta, miksi minulle ei ole kerrottu, mitä muuta hän salaa elämästään, voinko enää luottaa, että hän puhuu totta?”

Vaikka ystävät olisivatkin pettyneitä ystäväpariskuntansa eroon ja myös luottamus olisi saanut ison kolauksen, heidän ei ole hyvä puhua ja toimia niin, että eroavien kuorma kasvaa entisestään. Ero on tuskin koskaan helppo ratkaisu kenellekään ja sitä on edeltänyt paljon vaikeuksia, joten eroavat tarvitsevat tukea lynkkaamisen sijaan, hyväksymistä hylkäämisen sijaan, ystäviä vihamiesten ja – naisten sijaan.

Ystävät voivat vaikuttaa moneen asiaan eron tiimoilta, niin parantavasti kuin pahentavastikin. Jos he lähtevät linnoittautumaan jommankumman eroparin puolelle toista vastaan ja lietsovat lapsetkin hommaan mukaan, he saavat hirvittävästi tuhoa aikaiseksi. Tällaiset eivät ole hyviä ystäviä, he ovat kaikkea muuta. He ovat pahimmassa tapauksessa vihan lähettiläitä, kuin oikeuden puolustajia, vaikka näin saattavat kaikessa harhautuneisuudessaan luullakin.

Ystävien tehtävä on rakentaa rauhaa ja rakkautta eroperheen jäsenten keskuudessa, niin puheilla kuin toimillakin. Jos he eivät näin tee ja puhuvat perheenjäseniä toisiansa vastaan ja ylläpitävät ja edistävät vihanpitoa heidän välillään, he ovat aiheuttamassa sukupolvien ylitse tapahtuvaa tragediaa, jossa ei ole sijaa armolle, anteeksiantamukselle ja rakkaudelle.

Joskus tai varmaan aika usein pahiksen leiman saa otsaansa eroparin se osapuoli, joka löytää itselleen uuden rakkauden. En puhu nyt ”holtittomasta” syrjähyppeilystä, vaan tilanteesta, jossa eroparin rakkaus on sammunut ja toinen osapuoli löytää uuden rakkauden, kumppanin itselleen. Tämä nähdään usein tosi pahana juttuna. Pitäisikö eroavien kieltää itseltään rakkaus kokonaan loppuelämäkseen? Kuinka he kykenisivät estämään rakkautta sen kohdatessaan, kuinka kukaan meistä? Rakkaudenkaipuu on jokaisella syvällä sydämessä, eikö myös erovanhemmilla, eroystävillä tai vaikkapa erolapsilla?

Loppu tulemani on, että erotilanne vaatii paljon aitoa välittämistä, lämpöä ja rakkautta, malttia, viisautta, ymmärtämystä, tilan ja ajan antamista surulle ja sopeutumiselle kaikkien osapuolten, niin eroparin ja lasten kuin myös muun lähipiirin kesken. Ystävien tuki on tärkeä ja heillä on myös vastuu siitä, mihin suuntaan alkavat asioita luotsaamaan. Rauha ja rakkaus, se on aina hyvä suunta.